Jokainen meistä kokee intohimoa johonkin paikkaan tai rakennukseen. Rakennetut kulttuuriympäristöt tarjoavat näyttämön ihmiskohtaloille, joten mitään ympäristöä ei tulisi väheksyä. Onko edes olemassa sellaista rakennusta, joka ansaitsisi tulla unohdetuksi tai joka olisi liian merkityksetön säilytettäväksi? Rumiksi väitetyt 80-luvun betonilaatikotkin ovat olleet ja edelleen ovat joidenkin koteja. Intohimon takana on sosiaalinen tarve yhteisöllisyyteen ja sen ilmaisemiseen. Kotiseutumme on pullollaan kulttuuriperintöä, joka toimii oivallisena kasvualustana minuuden kehittymiselle. Liian usein kuitenkin rakennetun kulttuuriperinnön arvo nähdään kuitenkin vasta pitkän ajan kuluttua – jos ollenkaan. Maire Mattinen toteaa artikkelissaan ”Kulttuuriympäristöön jää aina jälki” (2013), että rakennettu kulttuuriperintö sisältää toki taloudellisia ja käyttöarvoja, mutta samalla on oivallettava, että siihen on taltioituna edellisten sukupolvien taiteelliset ihanteet sekä rakentamisen koko tietotaito.[1] Otammeko tällaisia seikkoja tarpeeksi hyvin huomioon modernissa kehityskulussa? Lue loppuun →