Harjoittelijan syksy Ruralialla – havaintoja etätyöstä ja asiantuntijuudesta

Tieni harjoitteluun Ruralialle alkoi Viikin kampukselta vuosi sitten, jossa osallistuin tuolloin ruralialaisten pitämälle, maatalousylioppilaille suunnatulle ”Maaseudun kehittäminen” nimiselle kandikurssille. Olin jo metsätieteen maisterivaiheen opiskelija, mutta olen aina ollut monitieteellisesti kiinnostunut maailmasta, joten maaseudun kehittämisen kurssi sopi hyvin sekalaiseen opintokokonaisuuteeni. Kurssilla käsiteltiin maaseudun kehittämisaiheiden lisäksi esimerkiksi asiantuntijan roolia työelämässä, verkostoitumista ja asiantuntijajohtamista. Vastaavaa luennointia näistä aiheista en ole koko opiskeluaikanani saanut, ja koen, että kurssi laski kynnystä työelämään siirtymistä ajatellen. Samaistuin kurssilla myös ruralialaisten monitieteellisyyteen, koska opintojeni sekalaisuuden vuoksi olen kokenut joskus ulkopuolisuutta vain metsätieteilijöiden keskuudessa, ja aihepiirit olisivat mielestäni ehdottoman tarpeellisia muillekin kuin maataloustieteen opiskelijoille! Kurssin aikana kävi ilmi, että Ruralia-instituutillakin harjoittelupaikkoja on, ja parin mutkan kautta minulle löytyikin sopivaa, metsiin liittyvää tutkimusavustajan työtä Rikare skog -projektin parissa. Se kuulosti sopivalta, sillä metsien monikäyttö on yksi monista kiinnostuksenkohteistani.

Harjoittelussa Seinäjoella vietin neljä kuukautta eli koko syksyn 2020. Koronaviruksen vuoksi työskentelin lähes koko syksyn etänä, kuten muukin Helsingin yliopiston henkilöstö. Lähipalavereja pidimme Seinäjoella noin kerran kuussa. Vähäisten Seinäjoki-päivien vuoksi kaupunki ei valitettavasti ehtinyt tulla minulle kovin tutuksi, vaikka kotikaupunkiini Tampereeseen verrattuna tietynlainen pikkukaupunkimaisuus viehättikin. Tutuimmiksi kaupungissa tulivat suora reitti juna-asemalta Ruralialle, matkalla sijainnut Valkoinen puu -kahvila ja Ideaparkin lounasravintolat. Junamatkalla Seinäjoelle ohi vilahtivat useat turpeenottoalueet ja tuulivoimalat, jotka molemmat ovat meillä Hämeessä harvinaisuuksia. Turvekentät herättivät tällaisen soista kiinnostuneen ihmisen miettimään kaikkia niitä hankaluuksia, mitä tuon luonnonvaran käyttöön liittyy. Yleensä juna saapui perille, ennen kuin syvälliset pohdintani muun muassa kansantaloudesta ja kotieläintuotannosta pääsivät loppuunsa.

On sanottava, että vaikka etätyössä omat hyvät puolensa onkin, alkaa etätyöapatiasta kärsiä itse kukin jossain vaiheessa. Kaavamaisesti toistuvat päivät ilman normaalissa lähityöyhteisössä päivää keventäviä kahvitaukoja ja sosiaalisia, fyysisiä läsnäolokontakteja ovat lopulta melkoisen ikävystyttäviä pitemmän päälle.

Etätyökaveri Titiuu-orava osallistuu Zoom-palaveriin lokakuussa Tampereella. Titiuu oli syksyllä niin kova kerjäämään ruokaa, että lopulta tarjoilimme pähkinäbuffettia sille. Kuva Heidi Verkkosaari

Havaitsin saavani jokaisesta palaverikontaktien (etänä tai varsinkin harvoista livenä tapahtuvista) keskustelunaiheista uutta innostusta ja ideoita sekä jonkinlaisen motivaatiopiikin oman työn jatkamiseen. Tuo ”buusti” kesti ehkä loppupäivän, parhaimmillaan seuraavankin, kunnes se meni ohi ja jäin taas odottamaan seuraavaa kiinnostavaa etäseminaaria, -palaveria tai -kahvituntia. Totesin, etteivät etäkokoukset valitettavasti riitä kuin osittain tyydyttämään ihmisen sisäsyntyistä tarvetta sosiaaliselle kohtaamiselle. Kun ruudulla näkyy vain ihmisten naamoja, joiden ääni kuuluu ja ylävartalon liike näkyy, jää fyysinen konkreettisuus toisten läsnäolosta puuttumaan. Vaikutelmaa on hankala kuvailla, vaikka se on monelle luultavasti tuttu; palaverin päätyttyä jää motivoitumisen lisäksi alitajuisesti hiukan sellainen epätodellinen olo, kuin olisi juuri keskustellut henkien tai muiden vastaavien häilyvien olentojen kanssa. Järkeilin tämän johtuvan siitä, ettei ihmistä oikeasti ole luotu etäpalavereissa istujaksi vaan sosiaaliseksi olennoksi, jolla on edelleen alkukantainen tarve aitoon fyysiseen kohtaamiseen. Sille lienee syynsä, miksi valtioiden johtajatkin tapaavat kasvokkain edelleen: tärkeistä asioista ihmisellä vain on tarve puhua kasvokkain. Epäilenkin, ettei täydellinen etätyö jää koronan jälkeenkään jää vallitsevaksi työtavaksi – ainakaan jos työyhteisön yhteishenkeä haluttaan ylläpitää.

Mitkä asiat sitten jäivät erityisesti mieleen harjoitteluajastani? Etätyöstä huolimatta toivon pystyneeni luomaan positiivisia kontakteja ja ystävyyksiä, joita hyödyntää tulevissa elämänvaiheissani. Ehdottomasti positiivisimpina asioina mieleen jäi ruralialaisten keskuudessa selkeästi vallitseva hyvä ja innostava yhteen hiileen puhaltamisen henki ja muutenkin rento, mutta aikaansaava työilmapiiri. Ihmisillä oli selvästi kyky innostua ja saada uusia ideoita toisten ajatuksia kuuntelemalla. Myös uudet ajatukset, toisten työn kunnioittaminen ja monitieteellinen ratkaisukeskeisyys ovat asioita, joita ruralialaisilla riittää ja toivon näkeväni myös tulevaisuuden työpaikoillani. Myös Ylihärmässä pienellä porukalla järjestetty TyHy-päivä jäi erityisesti mieleeni, sillä se oli yksi ainoista kerroista, kun pääsin tapaamaan kasvokkain muitakin työyhteisön jäseniä kuin lähimpänä työskenteleviä Annea ja Merjaa. Ruokailu Härmän Kuntsarilla, kiekkojen ammunta (itsekin ammuin ensimmäistä kertaa muulla kuin jousipyssyllä) Samin tilalla ja sänkipeltokävely kahden innokkaan lintukoiran riehuessa ja jäljestäessä ympärillä ovat tällaisena etäaikana unohtumattomia elämyksiä ja korvaamatonta vaihtelua arkeen!

Pohjalaista pihapiiriä TyHy-päivässä lokakuussa. Kuva Heidi Verkkosaari

Aivan kaikki kontaktit Ruraliaan eivät vielä kuitenkaan ole takana, sillä jatkan gradututkielmaani harjoittelun aikana kerätystä aineistosta Merjan ja Annen ohjauksessa vielä keväälläkin. Toivottavasti tapaamme muunkin työyhteisön kanssa vielä joskus uusien projektien parissa. Kiitos kaikille mukavasta harkkasyksystä!

Kirjoittaja Heidi Verkkosaari

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *