Ympäristöministeriön asettama poikkihallinnollinen työryhmä on laatinut strategisen ohjelmaehdotuksen koskien tavoitteita ja keinoja, joilla kiertotaloudesta tehdään Suomen talouden uusi perusta vuoteen 2035 mennessä. Ehdotuksessa kiertotalouden määritelmä sisältää muun muassa seuraavia asioita ”kiertotaloudessa materiaaleja hyödynnetään tehokkaasti ja kestävästi ja ne pysyvät kierrossa pitkään ja turvallisesti….on uusi talouden toimintatapa, joka tuottaa taloudellista hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa…uudistaa yhteiskunnan rakenteita ja toimintamalleja” Ehdotuksessa ei kuitenkaan käsitellä ruoantuotantoa juuri lainkaan, vaikka EU:ssa yli 80 % biomassan tuotannosta liittyy ruoantuotantoon. Onkin siis aiheellista kysyä mitä kiertotalous tarkoittaa ruokajärjestelmän näkökulmasta?

Mitä on kiertotalous ruokajärjestelmässä?

Ruoantuotannossa ensimmäisenä kiertotaloudesta tulee mieleen ravinteiden kierrätys ja ruokahävikkiin liittyvät kysymykset. Näkökulmaa tulisi kuitenkin laajentaa pohdintaan siitä, millainen ruoantuotanto on yhteensopiva kiertotalouden kanssa ja mikä on kiertotalouden mittakaava. Oleellisia kysymyksiä ovat: Mitä ruokaa tuotetaan ja miten ruoka tuotetaan? Miten ruokajärjestelmä on yhteydessä maatilatasolta alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin ruokajärjestelmään ja miten tämä vaikuttaa siihen, miten ruoantuotantoon liittyviä kiertoja voidaan sulkea?

Mitä, miten ja missä ruokaa tuotetaan?

Maatalouden tärkein tehtävä on tuottaa ruokaa väestölle. Ruoankulutus on yhä globaalimpaa. Jos miettii tavallista suomalaista ruokavaliota, niin jäljet johtavat eri puolille maailmaa. Kahvia Etelä-Amerikasta, riisiä Aasiasta, hedelmiä Etelä-Euroopasta ja useita tuotteita, joiden tarkkaa alkuperää ei edes aina tiedosta. Kotimaisten tuotteiden osuus on suuri peruselintarvikkeissa, kuten lihassa ja maitotaloustuotteissa sekä viljassa. Mutta kuinka kotimaista tai paikallista Suomessa tuotettu ruoka on? Vaikka alkutuotanto tapahtuu itsessään hyvin paikallisessa mittakaavassa, niin tuotannon maantieteellinen ulottuvuus kasvaa, kun tarkasteluun otetaan mukaan tuotantoon tarvittavat tuotantopanokset.

Alkutuotannon keskeisimmät tuotantopanokset ovat lannoitteet, rehu ja energia. Vaikka kotimainen vilja onkin kasvanut lähipellolla, niin sen kasvattamiseen on todennäköisesti käytetty typpeä, jonka tuottamiseen on käytetty Venäjältä tuotua maakaasua, sekä fosforia, joka on louhittu Siilinjärven apatiittikaivokselta. Maatalouskoneet taas käyvät pääasiassa fossiilisella polttoaineella. Aamiaispöydän leipä ei näytäkään enää niin paikalliselta. Entä aamiaiskahvin maito ja voileivän päälle laitettava meetvurstiviipale? Maitopurkin kyljessä laiduntava lehmä viittaa nurmirehuun, jonka tuotanto on yleensä hyvin paikallista. Mutta entä muu rehu mitä lehmälle syötetään? Teollisen väkirehun vilja tuotetaan eri puolilla Suomea ja erityisesti valkuaisrehu tuodaan maailmalta. Tämän lisäksi maatiloilla tuotettu ruoka täytyy usein jalostaa elintarvikkeiksi ennen kuin ne päätyvät meidän lautasillemme kauppojen hyllyjen kautta. Tämä kasvattaa entisestään maantieteellistä mittakaavaa. Maataloustuotteita kuljetetaan pitkiä matkoja jalostettavaksi. Esimerkiksi Suomesta viedään kauraa Keski-Eurooppaan, jossa se jalostetaan mysliksi, joka tuodaan takaisin Suomeen kulutettavaksi.

Kuva: Koppelmäki et al. (2020).

Ruokajärjestelmän sivuvirtojen merkitys

Mitä kaikkia sivuvirtoja tästä tuotannosta ja jalostuksesta syntyy? Kiertotaloudessa korostetaan jätteiden ja sivuvirtojen hyödyntämistä. Tai tarkemmin sanoen jätteitä ei ole, vaan arvokkaita resursseja, joita voidaan hyödyntää muissa prosesseissa. Ravinteiden kierrätyksen näkökulmasta ruokajärjestelmän merkittävimmät sivuvirrat ovat kotieläinten lanta, kasvintuotannon ylijäämänurmet ja kasvuostotähteet, yhdyskuntajätevesilietteet sekä biojäte kotitalouksista ja ruoanjalostuksesta. Näistä kotieläinten lanta on ylivoimaisesti suurin sivuvirta, joka sisältää noin 75 % kierrätettävästä fosforista Suomessa. Kiertotalouden näkökulmasta onkin ensisijaista kierrättää lannan ravinteet tehokkaasti. Paljon puhutut jätteet, kuten biojäte ja jätevesiliete, sisältävät ainoastaan reilut 10 % kierrätettävästä fosforista. Näillä on toki suurempi merkitys väkirikkailla alueilla.

Ruokajärjestelmän haasteet kiertotalouden näkökulmasta

Kiertotalouden näkökulmasta ruokajärjestelmän keskeisiä haasteita ovat kasvintuotannon lannoituksen siirtyminen orgaanisista lannoitteista mineraalilannoitteisiin, kasvi- ja kotieläintuotannon alueellinen eriytyminen maatiloilla sekä alueellisesti, sekä yhä kiihtyvä kaupungistuminen. Mineraalilannoitteet ovat mahdollistaneet tilojen erikoistumisen vain viljanviljelyyn. Tehokas logistiikka on mahdollistanut väkirehujen edullisen globaalin kuljettamisen, mikä on osaltaan mahdollistanut kotieläintuotannon alueellisen keskittymisen. Tilojen ei tarvitse olla enää rehuomavaraisia, koska väkirehujen kuljettaminen on edullista. Ainoastaan karkearehu, kuten säilörehu, täytyy viljellä paikallisesti, koska sen kuljettaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Kotieläintuotannosta syntyvää lantaa ei myöskään kannata taloudellisesti kuljettaa pitkiä matkoja. Siinä missä viljeltyrehu keskittyy kotieläintiloille, niin tuotettu ruoka päätyy kaupunkeihin, mikä keskittää ravinteita väkirikkaille alueille.

Edellä mainittujen seikkojen perusteella kiertotalouden mukaisen ruokajärjestelmän tärkeimmät ainevirrat ovat ruoan-, rehun ja energiantuotantoon liittyvät biomassa- ja ravinnevirrat. Markkinoilta syntyvä kysyntä ja yhteiskunnan odotukset (esimerkiksi tarve ravinteiden kierrätykselle vesiensuojelun johdosta) näitä ainevirtoja koskien eivät huomioi tai kohdistu mittakaavaan, eivät paikallistu ja unohtavat globaalien virtojen osuuden. Tästä johtuen onkin tärkeää pohtia, mitkä ovat kiertotalouden oikeat ratkaisut eri mittakaavoissa paikallisesta maan rajat ylittävään kauppaan, niin kysynnän kuin tuotannon näkökulmasta.

Kirjoituksen seuraavassa osassa selvitetään, millaisia Etelä-Savon, Etelä-Pohjanmaan ja Uudenmaan ruokajärjestelmät ovat kiertotalouden näkökulmasta ja miten edellä mainitut biomassa- ja ravinnevirrat ovat kytköksissä muuhun maahan ja globaaliin ruokajärjestelmään.

Kari Koppelmäki työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa Elintarvikeketjun ekoteolliset symbioosit – soveltuvuus Etelä-Savoon (ETES) -hankkeessa.

Kirjoitus perustuu ETES-hankkeen artikkeliin:
Koppelmäki, K., Helenius, J., & Schulte, R. P. O. (2021). Nested circularity in food systems: A Nordic case study on connecting biomass, nutrient and energy flows from field scale to continent. Resour. Conserv. Recycl.164:105218. https://doi.org/10.1016/j.resconrec.2020.105218

Lisää aiheesta:
Parviainen, T. & J. Helenius (2020). Trade imports increasingly contribute to plant nutrient inputs: case of Finnish food system 1996-2014. Sustainability 12, 702. https://doi.org/10.3390/su12020702

Uusi suunta – Ehdotus kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:1. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-658-7

Tämä blogi on toinen hankkeen blogikirjoitussarjassa, jossa pohditaan suomalaista ruokajärjestelmää ja kuinka siitä voitaisiin tehdä kestävämpi.  Seuraavissa kirjoituksissa käsitellään ruokajärjestelmän nykytilaa sekä millaisia mahdollisuuksia paikallisempi ja hajautettu ruoantuotantomalli tarjoaa.

Blogisarjan ensimmäinen kirjoitus tästä