Epävarmasta tulevaisuudesta ja halusta varmuuteen

Teksti: Kasper Kotisaari
Kuvat: Jenni Tuhkanen

Mitä tapahtuu, jos tulevaisuus muuttuu epävarmaksi – jos ihmiset kääntyvät pessimismiin tulevaisuuden suhteen? Hahmottelen tässä kirjoituksessa joitakin psyykkisiä sopeutumistapoja, joiden voisi olettaa korostuvan yhteiskunnan kärsiessä ahdistavasta tulevaisuuskuvasta.

Kasperin jutun eka kuva

Epävarman tulevaisuuskuvan ensimmäisiä uhreja on lykätty tarpeentyydytys: jos tulevaisuus ei välttämättä koita, ei ole rationaalista lykätä tarpeentyydytystä1. Ei voida olla täysin varmoja siitä, että “huomenna on uusi päivä”. 15-30-vuotiaiden tulevaisuutta koskevissa mielleyhtymissä esiintyivät useimmiten sanat “pelko”, “epävarmuus”, “huolestuneisuus” ja “ahdistuneisuus”2. Kehitysuskon horjuessa käännytäänkin välittömämpään tarpeentyydytykseen. Talouskielellä tulevaisuuteen näyttää epäkannattavammalta investoida pitkällä aikavälillä: esimerkiksi tuottoisa sijoitusyhtiö Nevski Capital lopetti sijoitusrahastonsa hiljattain vedoten “tulevaisuutta koskevan epävarmuuden merkittävään lisääntymiseen” ja olosuhteisiin, joissa ei voi tehdä “perusteltuja sijoituspäätöksiä”3. Terveen yksilön piirteenä on pidetty muun muassa kykyä lykätä tarpeentyydytystä ja sitä kautta kykyä tehdä pitkällä aikavälillä järkeviä päätöksiä. Epävarma tulevaisuuskuva voi muuttaa ylettömän impulsiivisuuden patologiasta sukupolvikokemukseksi; voidaan puhua tämänhetkisyyden korostumisesta.

Epävarmuus tulevaisuudesta voi näkyä myös individualismin ja tehokkuusajattelun yleistymisenä. Jos tulevaisuus on kriisissä, ei ole jatkumoa (eikä siten yhteisöä), jolle tehdä hyveitä. “Ei ole toiseutta [lue: ei ole jumalaa], ei ole mitään mihin suuntautua”1. Alati päättymisellään uhkaava nykyhetki halutaan myös käyttää mahdollisimman “tehokkaasti”, ja siihen siis kohdistuu yhä enemmän odotuksia. Korkeita odotuksia potentiaalisesti seuraa pettymys, tai ne voivat tuottaa suorituspaineita nykyhetkeä kohtaan.

Tämänhetkisyyteen käännyttäessä on pidetty mahdollisena, että reaaliaikaisuudesta ”tulee maailman käsittämisen hallitseva muoto”, minkä on ajateltu jopa hämärtävän käsitystämme syyn ja seurauksen merkityksestä.1 Äärimmäisessä tämänhetkisyydessä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei kausaliteettia eikä todennäköisyyksiä. Asiaa ei ole auttanut, että mitä tarkemmin ihmiskunta on kyennyt tieteen avulla ymmärtämään maailmaa, sitä selvemmin olemme samoin joutuneet huomaamaan kompleksiteetin valtavan määrän. Kompleksiteetin alati etenevä tuntemus ja perspektiivien loputon moninaisuus ei siis välttämättä olekaan emansipatorista, vaan pahimmillaan hämärtää riippuvuussuhteet, jotka yhä ovat olemassa. Parhainkaan varautuminen ja laskelmointi ei pelasta ihmisiä normaalikäyrän pitkältä hännältä ponnistavilta mustilta joutsenilta, tai vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteelta: joudumme tunnustamaan, että tietomme maailmasta on pikemminkin taskulampun valokeilan valo avaruudessa kuin absoluuttinen totuus, jota niin kaivattuun absoluuttiseen varmuuteen tarvittaisiin.

Historiallisesti, kun turvallisuus on objektiivisesti kasvanut, turvattomuuden kokemukset eivät kuitenkaan ole kadonneet, vaan ne vain suuntautuvat uusiin kohteisiin. Tästä voidaan nähdä esimerkkinä vaikkapa keskustelu lasten pehmustetuista turvapihoista4: halutaan absoluuttista turvallisuutta. Voisiko tämä kuitenkin olla myös merkki siitä, että turvattomuuden kokemukselle on psyykkinen tarve? Alati kohdetta vaihtava turvattomuuden kokemus voisi viitata siihen, ettei kokemus itse asiassa liitykään sen näennäiseen kohteeseen, vaan sillä on jokin muu, ehkä subjektiivinen tarkoitus. Tai ehkä kyseessä on vain epätoivoinen yritys saavuttaa edes jonkinlainen kontrollin kokemus maailmasta? Meteoriitteihin emme voi vaikuttaa, mutta lasten leikkipaikoille voimme laittaa pehmustavat tyynyt.

Kun tulevaisuutta ei voida kontrolloida, pyritään kontrolloimaan mitä tahansa muuta, jota voidaan kontrolloida. Turvattomuuden kokemus voi siis olla toimintakyvyn säilyttämisen kannalta parempi kohdistaa sellaisiin kohteisiin, joihin voi vaikuttaa, jos vaihtoehtona on kohdistaa se kohteeseen, johon ei voida vaikuttaa. On kuitenkin myös mahdollista hyväksyä turvattomuuden kokemus osaksi elämää.

Zygmunt Bauman on kuvannut modernin projektin syntyä ja Lissabonin katastrofia, joka vauhditti ajatusta siitä, että luonnonvoimat ja tulevaisuus ovat ihmiskuntaa kohtaan hostiili voima, joka tulee järjen keinoin ottaa hallintaan, tulevaisuus muuttui ennaltamäärätystä rakennettavissa olevaksi5: alkoi tulevaisuuden kolonisaatio1. Usko tuon projektin onnistumiseen on viimeistään nyt alkanut horjua, kun ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin ohella postmoderni on tuonut mukanaan varmuuden sijaan alati kasvavaa kompleksisuutta. Italo Calvino nostaa yhdeksi tulevaisuuden keskeisistä käsitteistä moninaisuuden, ja kirjoittaa sen yhteydessä neuroosista, jossa “yksityiskohdat moninkertaistuvat niin, että kuvaukset ja poikkeamat eivät lopu koskaan”, jossa maailma on äärettömän kompleksinen ja lopulta myös identiteetti6.

Tietyssä mielessä Nietschen ja Kantin hahmottelema kuva ihmisestä, joka valitsee itse arvonsa, on yhä tärkeämpi pluralismin aikana, mutta myös aito taakka postmodernille ihmiselle. Giddens viittaa tähän valintapakon käsitteellä, mistä seuraa myös yksin kannettava musertava vastuu. Ei siis ehkä ihme, että postmodernina aikana viehätys totalitaarisia järjestelmiä kohtaan on kasvanut, ne kun tarjoavat yksinkertaisia ja selkeitä periaatteita kasvavan ja ahdistavan kompleksiteetin keskellä.

Yksi tapa sopeutua epävarmaan tulevaisuuteen on tulevaisuuden välttely ­– eskapismi, suuri aktiivisesti torjuttu, hirvittävä salaisuus näennäisen rauhallisen pinnan alla. Tarjoutuu herkullinen tilaisuus psykoanalyyttiselle tulkinnalle: potilaan torjuttu on niin kivulias, ettei se voi tulla tietoisuuteen, ja juuri tämä on ongelman ytimessä. Tästä torjunnasta seuraavat lamaantuminen (anomia, nihilismi) tai suoranaiset pakko-oireet (kuten kulutushysteria). Potilaskertomuksissa parantuminen alkaa aina sairauden hyväksymisestä, minkä jälkeen huomataan, että positiivinen toiminta onkin ollut koko ajan mahdollista.

Läheistä tulevaisuuden torjunnalle ovat sellaiset sopeutumistavat, joissa tulevaisuutta paetaan nostalgiaan tai fantasiaan. Camus’n Sivullisen kuolemaantuomittu ajattelee ennen tuomiotaan, ettei pitkäkään elämä riittäisi ihmisen kaikkien muistojen ja niiden yksityiskohtien läpikäymiseen, vaikka puhuttaisiin vain ensimmäisten elinvuosien muistoista. Hän lohduttautuu uppoutumalla noihin muistoihin ja pääsee pakoon todellisuutta, jossa hänen tuomionsa pian koittaa7.

Ulrich Beck on riskiyhteiskunnan kuvauksensa yhteydessä esittänyt, kuinka (vasta) globaali ekologinen shokki tulee synnyttämään globaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden1. Varsinkin länsimaiselle vauraalle ihmiselle globaali yhteiskunnallinen tietoisuus on äärimmäisen kivulias tietoisuus: siihen kuuluu muun muassa kolonialismin yhä jatkuva historiamme, yhä jatkuva orjuus, yhä jatkuva luonnonvarojen riisto ja niiden väkivaltainen haltuunotto; harvinaisen korkeaan kulutustasoomme liittyvä ekologinen tuho, sekä sivulliset ilmastonmuutoksen ensimmäisinä kärsijöinä.

Toki täytyy tässä yhteydessä mainita, että sama kehitys, joka on tuottanut vallitsevan globaalin tilanteen, on myös mahdollistanut yhä kiihtyvän tieteellisen kehityksen, josta on toivottukin ratkaisuja ongelmiimme, ja se on niitä tuottanutkin: esimerkiksi otsonikadon tunnistamisessa ja saattamisessa hallintaan. Nyt tieteeltä toivotaan löydöksiä, jotka radikaalisti mullistaisivat toimintamahdollisuutemme, ja se on tuottanut näitäkin, esimerkiksi muovijätteen poistotapoja valtameristä minimaalisella energiantarpeella. Samaan aikaan kiihtyvä tieteellinen kehitys on liittynyt teknologiseen imperatiiviin, eikä ole selvää voisiko näin hurja kehitys toteutua, jos kieltäytyisimme toteuttamasta aina uusia käytännön sovelluksia markkinoille. On mahtavaa, että meillä on älypuhelimet ja jatkuva pääsy internetiin, mutta samaan aikaan niiden tuottaminen massoille on myös ekologisesti ja sosiaalisesti erittäin ongelmallista. Kun teknologista imperatiivia sovelletaan, sitä sovelletaan riippumatta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Ennen kuin on selvitetty, onko teknologia koskaan mahdollista tuottaa kaikille ihmisille, se on jo saatavilla rikkaimmille. Kantilaisen kategorisen imperatiivin valossa olisi hyvä pohtia ensin, miksi yhdellä on oikeus ottaa käyttöön teknologia, jota ei voida tuottaa kaikille? Vai pitäisikö ensin pyrkiä mahdollistamaan olemassaolevat teknologiat globaalisti kaikille? Kun hyödyllinen teknologia otetaan jossain käyttöön, kannattaa olettaa että kaikki haluavat ottaa sen käyttöön. Tämän jälkeen jää tieteen kehityksen vastuulle ratkaista kuinka tämä voidaan toteuttaa (kestävyydestä puhumattakaan). Sinä aikana taas on jälleen ehditty ottaa käyttöön yhä uusia teknologioita. Tieteellinen kehitys ei siis ole autuaaksi tekevää niin kauan kuin se liittyy materiaalisen kulutustason jatkuvaan nousuun, eikä ole selvää voisiko sitä koskaan tällaisenaan olla ilman sen yhteyttä kapitalistiseen järjestelmään. Jää toistaiseksi arvoitukseksi, kiinnostaako tieto maailmasta ihmistä niin paljon, että se olisi arvokasta sellaisenaan, ilman kaupallisia sovelluksia tai palkkioita.

Kasperin jutut toinen kuva

MITÄ VOIMME TEHDÄ?

Näköalattomuudesta on Suomessa puhuttu joidenkin äärimmäisten tekojen kuten kouluampumisten yhteydessä. Tulevaisuuden muuttuessa epävarmaksi myös näköalattomuudesta tulee sukupolvikokemus. Tuo käsite kuitenkin kätkee sisäänsä myös jotain positiivista: näköaloja tulee kollektiivisesti etsiä. Postmodernin yhteydessä Lyotard on puhunut suurten kertomusten lopusta8. Mahdollinen ratkaisuvaihtoehto onkin kirjoittaa uusia ”suuria kertomuksia”.

Yksi syy, miksi tulevaisuuden epävarmuus erityisesti ahdistaa ihmisiä, on siihen yhdistyvä voimattomuuden kokemus. ”On kamalaa, kun saa tietää mitä maapallolla tapahtuu, muttei voi itse tehdä mitään”, kertoo Turun Sanomien haastattelema nuori2. Kyseessä on poliittisen järjestelmän epäonnistuminen – ensinnäkin ratkaisemaan ympäristökriisin ja ylikulutuksen ongelmia, ja toiseksi osoittamaan kansalaisille konkreettisia, positiivisia vaikutusmahdollisuuksia. Päinvastoin, ympäristöaktivismin tapauksessa yhteiskunnalliset instituutiot ympäri maailman ovat asettuneet vastustamaan tällaista konkreettista toimintaa, ja hyväksyneet sen vaatimukset vasta jos poliittinen paine on käynyt poikkeuksellisen vahvaksi. On nähtävissä, että tarjoamalla konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia kansalaisille ja kannustamalla näihin, yhteiskunta ratkaisisi jo merkittävän osan tulevaisuutta koskevaa kriisiä. Kärjistäen: konsulttien ja insinöörien ei tarvitse yksin ratkaista ympäristökriisin ongelmaa, ihmiset haluavat jo nyt osallistua sen ratkaisemiseen. Tuntuu vallitsevan vaihtoehdottomuuden ilmapiiri, joka tuomitsee ratkaisumallit, jotka eivät tue vallitsevaa taloudellista järjestystä. On tästä huolimatta selvää, että vaikkapa jätteen puhdistaminen merestä on nimenomaan taloudellisesti kannattavaa toimintaa, vaikkei siitä saisikaan palkkaa. On myös selvää, että tämänhetkiset taloudelliset insentiivit eivät kohdista ihmisten toimintaa pitkällä aikavälillä rationaalisiin päätöksiin, minkä lisäksi talousjärjestelmämme tarjoaa palkkioksi vastuuttoman lupauksen kerskakulutuksen mahdollisuudesta myös tulevaisuudessa.

Vaihtoehdottomuuden ilmapiiri on onneksi liberaaleissa yhteiskunnissa vain ilmapiiri: konkreettisen toiminnan ei tarvitse välttämättä odottaa, että poliittinen järjestelmä tunnustaisi sen, ja parhaassa tapauksessa se voi toimia yhteistyössä poliittisen järjestelmän kanssa. Tällainen konkreettinen toiminta voi myös aivan hyvin manifestoida joitakin demokraattisen päätöksenteon piirteitä; sen ei tarvitse olla ”virallisesti demokraattista” ollakseen demokraattista. Positiivisen toiminnan löytäminen ei ole mahdottoman monimutkaista, vaan se on intuitiivisesti löydettävissä. Inspiraationa voi käyttää vaikkapa muutamaa kohtaa buddhalaisten ”jalosta kahdeksanosaisesta polusta”: oikea (eettinen) aie, eettinen puhe, eettinen toiminta, eettinen elinkeino. Jokainen meistä kykenee arvioimaan näitä omassa elämässään, ja demokratia toteutuu vasta kun muodostetaan kollektiivisesti yhteisymmärrys tällaisista perusperiaatteista. Talous on noussut moraaliseen asemaan, jossa se määrittelee, mitä on oikea toiminta ja oikea elinkeino, mutta tämä määrittely voidaan kyseenalaistaa ja tehdä uudestaan. Eettinen intuitiivinen toiminta on yksi avain ulos ahdistuksesta ja tie merkityksellisyyden palauttamiseen.

Bourdieu on kirjoittanut heimosta, jonka maailmankuvassa aika on lähtökohtaisesti syklistä, mutta ahneus uhkaa muuttaa ajan lineaariseksi.9 Koko modernin projektille on mielestäni leimallista nimenomaan lineaarinen aikakäsitys, sekä sattumoisin myös sellaisten yhteiskuntajärjestelmien synty, joissa ahneutta ei sanktioida vaan siitä jopa palkitaan, jos se on oikein kohdistettu. Yksi ratkaisumalli kehityksen palauttamisessa kestävälle radalle, voisi siis olla yhteiskuntamalli, jossa ahneutta alettaisiin jälleen sanktioida – tällä kertaa perusteena ei olisi jumalallinen käsky, vaan rationaalisen ajattelun tulos.

Jos tämä kaikki vaikuttaa utopistiselta, minulla on vielä lopuksi muutama lohdullinen sana. Kummitätini kertoi olleensa lapsenlapsensa kanssa ulkoilemassa. Lapsi keksi, että hänen täytyy hypätä jonkin lumettoman kohdan ylitse osumatta siihen lainkaan. Hyppy ei kuitenkaan aivan kantanut ja jalka hipaisi lumetonta kohtaa. ”Minä epäonnistuin!”, lapsi huusi surullisena. Hän tunsi kuitenkin suurta helpotusta kun kummitätini kertoi hänelle, ettei aina tarvitse onnistua.

LÄHTEET

1 Myllynen, Suvi (2002): Menetetty tulevaisuus. Riskiyhteiskunnasta globaaliin aikaan. Lähtökohtia ajan yhteiskunnalliseen analyysiin. Teoksessa Inkinen, Sam & Bruun, Henrik & Lindberg, Fredrik (toim.) Tulevaisuus.nyt – riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet.

2 http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/119129/Epavarma+tulevaisuus+ahdistaa+nuoria

3 http://uusi.voima.fi/artikkeli/2016/paluu-keynesilaiseen-epavarmuuteen/

4 Setälä, Päivi (2012): Vaarallinen ja likainen tila. Teoksessa Strandell, Harriet & Haikkola, Lotta & Kullman, Kim (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat.

5 Bauman, Zygmunt: Luento Kuvataideakatemialla syksyllä 2012.

6 Calvino, Italo (1993): Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.

7 Camus, Albert (1942): Sivullinen.

8 http://fi.wikipedia.org/wiki/Postmodernismi

9 Bourdieu, Pierre (1977): Outline of a Theory of Action

 

Published by

Oskari J Lappalainen

27 years old bachelor of social sciences. I've studied sociology, science and technology studies and computer science. I'm interested in how digitalization will affect the society.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *