Kosketuksen mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä

Viime aikoina on käyty erityisen paljon julkista keskustelua kosketuksesta ja kosketuksen rajoista. Laajalle levinneen Me too -kampanjan myötä puhe on kääntynyt nopeasti erityyppisiin koskettamisen ääri-ilmiöihin, esimerkiksi seksuaaliseen häirintään. Useissa tapauksissa väärinkäytösten tapahtumapaikkana ovat instituutiot: työpaikat, uskonnolliset yhteisöt, joskus myös koulut. Samalla ratkaisuksi vaikean aiheen käsittelyyn on tarjottu äärimmäisiä keinoja: koskettamista on rajoitettu ja jopa kosketuskieltoja on virallisesti tai epävirallisesti otettu joissain kouluissa käyttöön.

Monissa institutionaalisissa vuorovaikutustilanteissa – esimerkiksi luokkahuoneissa, vanhustenkodeissa, kuntosaleilla ja teatteriharjoituksissa – kosketuksella on kuitenkin tehtävä, joka on sidottu meneillään olevaan toimintaan. Näissä tilanteissa toisen ihmisen koskettaminen on usein lähes välttämätöntä. Vai miten lohduttaa itkevää lasta koskematta häntä lainkaan? Entä miten kuljettaa liikuntarajoitteista vanhusta paikasta toiseen ilman kosketusta? Voiko teatteriharjoituksia suorittaa toista koskematta? Onko personal trainerin mahdollista opastaa lihaskuntoliikkeen suorittamista ilman, että koskee asiakkaan kehoa?

Kielitieteen päivillä, keväällä 2018 Koskettava koulu -hanke järjesti työpajan, jossa tarkasteltiin kosketusta ja kosketuksen roolia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, pääosin instituutiossa. Personal trainerin ja kuntosaliasiakkaan vuorovaikutuksessa kehosta tulee instrumentti, joka on toiminnan ydinkohteena. Jan Lindström ja Camilla Lindholm analysoivat kielellisen ja kehollisen toiminnan synkronointia tilanteissa, joissa personal trainer havainnollistaa treenaajalle lihasharjoituksen oikeaa suuntaa ja stimuloitavaa kohtaa. Toisen kehon koskettaminen on tällöin odotuksenmukaista; samalla kosketuksella on ammatillinen kehys. Niin ikään Kaarina Monosen tarkastelemassa hoivakontekstissa fyysinen avustaminen ja kosketuksella ohjaaminen on ammatillinen normi, voisi jopa ajatella vaade. Esimerkiksi heikosti kuulevia ja näkeviä vanhuksia on välttämätöntä avustaa koskettamalla heitä, ja kehollinen läheisyys on tilanteissa luontevaa.

Teppo Jakonen ja Kreeta Niemi tutkivat oppilaidenvälisiä kosketuksia tilanteissa, joissa alakoululaiset pelaavat oppimispeliä yhteistä tablettia käyttäen. Kun pelihahmoja valitaan ja niille määritellään ominaisuuksia, alkaa kiivas kilpailu laitteen käyttövuoroista. Kilpailutilanteessa toisen oppilaan koskettaminen on automaattista, ja usein ihan välttämätöntä: kaverin käsi eliminoidaan pois ruudulta keinolla millä hyvänsä – siirtämällä, blokkaamalla lähestyvä käsi, jopa nipistämällä sitä. Teatteriharjoituksissa kosketus voi sen sijaan motivoitua kuvitellun tilanteen kautta, osana roolihahmon toimintaa. Roolissa ja roolin sisällä koskettamisen mahdollisuudet avautuvat uudella tavalla. Tämän osoittivat aineistollaan nuorten teatteriproduktioita tutkineet Marjo Savijärvi ja Laura Ihalainen.

Ei oikeastaan ole yllättävää, että kiivaassa Me too -keskustelussa instituutioista suurimpaan pyörteeseen ovat ajautuneet teatteri- ja elokuva-ala. Samalla kun roolinrakentamisen kautta avautuvat mahdollisuudet koskettamiseen, myös kosketuksen rajojen määritteleminen vaikeutuu. Koskettamista ei kuitenkaan missään instituutioissa voi – eikä kannata – täysin kieltää. Sen sijaan on katsottava koskettamista silmiin, nähtävä se luontevana osana monia institutionaalisia tilanteita. Samalla vuorovaikutustilanteissa on jatkuvasti altistuttava neuvottelulle kosketuksen rajoista, roolista ja merkityksistä.

Pilvi Heinonen

One thought on “Kosketuksen mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *