Annukka Pursi on tutkinut päiväkodin vuorovaikutuskäytänteitä väitöskirjassaan ”Yhteisen ymmärryksen rakentuminen aikuisten ja lasten välisessä leikissä – Aikuisen roolit ja pedagogiset käytänteet varhaiskasvatuksen taaperoryhmässä” (2019).
Istuimme taannoin eräänä keväisenä aamupäivänä Annukan kanssa miettimään päiväkodin ja koulun kosketuskäytänteiden yhtymäkohtia. Syntyi todella kiinnostava keskustelu, ja alla poimintoja Annukan puheesta:
Päiväkodin kosketuskulttuuri
Eroamiset ja jälleennäkemiset ovat päiväkodissa rituaalein turvattu ja osoittavat sitä kiintymystä, mikä vanhemman ja lapsen välillä on. Halataan, silitetään, suukotetaan lähtiessä ja jälleen nähdessä. Myös päiväkodin henkilökunnan ja lasten välillä on sellaista ihanaa läheisyyttä tervehtimistilanteissa. Kun seuraava aikuinen tulee vuoroon, niin lapset saattavat käydä halaamassa ryhmään saapuvaa aikuista. Tervehtivä kosketus kertoo siitä, että aikuinen on lapselle läheinen ja merkityksellinen.
Koskettaminen on tyypillistä myös lohduttamistilanteissa. Aikuiset suuntautuvat itkevään lapseen kutsumalla syliin käsiä ojentamalla tai lapsi saattaa itse kurkottaa kohti aikuista. Myös lapset suuntautuvat kosketukseen, hakevat kosketusta lohdukseen tai ihan kiintymyksestä, haluavat kiehnätä aikuisen sylissä.
Pienen lapsen suhde päiväkodin aikuiseen on intiimi jo ihan perushoidon vuoksi ja ansiosta. Pienen lapsen kohtaaminen ei ole edes mahdollista ilman kosketusta. Myös intiimit paikat, mahalle ja pepulle taputtaminen hellyyden osoituksina ovat osa kosketuskulttuuria; pusutellaan, suudellaan lohduttaessa päätä ja silitellään, pidetään tosi lähellä. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, niin varmaan ne koskettamisen paikat eivät ole enää niin moninaisia. Esiopetusikäisen lapsen kohdalla tulee jo luontainen etääntyminen aikuisen ja lapsen välillä, vaikka halaukset, silitykset ja muut toki vielä kuuluvat yhteiseen olemiseen.
Suomen kontekstissa esimerkiksi lastenpsykiatri Jukka Mäkelä (https://www.talentia-lehti.fi/halaten-tulee-hyvaa/) rinnastaa kosketuksen unentarpeeseen ja ravintoon, se on aivoille tärkeää varhaislapsuudessa. Lapsi tarvitsee sylin päivittäin ja sitä ei voi ottaa palkinto-rangaistus-välineeksi.
Lastenväliset kosketukset ja kierrätetyt kosketukset
Ystävyyden tunnistaa usein siitä, että lapsi toistuvasti hakeutuu kosketusyhteyteen toisen lapsen kanssa. Lapset leikkivät tosi lähekkäin, kosketusetäisyydellä tai kylki kyljessä, tekevät pieniä tiiviitä porukoita ja halaavat toisiaan arjen eri tilanteissa. Leikkiporukkaan mukaan ottamiset tehdään koskettamalla, pyydetään toista kädestä pitäen leikkimään. Myös poissulkemiset tapahtuvat kosketuksin, työnnetään pois ja siten osoitetaan jo ennen ensimmäisiä sanoja, että ”älä tuu tänne”.
Alle kolmevuotiailla on myös kierrätettyjä kosketuksia, lapset saattavat paimentaa toisiaan, ohjailla johonkin suuntaan, mikä on ihana osoitus siitä, mihin lapsi on sosiaalistunut eli minkä lapsi on poiminut aikuisten ryhmänhallinta- ja ohjauskäytänteistä. Sellainen hyväntahtoinen kosketuksen kautta välittyvä sosiaalisuus, että ”mennäänpäs tonne pesemään käsiä”, lapsi laittaa käden toisen selkään ja ohjailee toista lasta, mitä aikuinen tekee tyypillisesti esimerkiksi siirtymätilanteissa. Lapsi saattaa myös lohduttaa toista lasta samalla tavalla kuin aikuinen: asettaa käden olkapäälle tai reidelle, ihan pieni lapsi, alle kolmevuotias myös.
Kosketusten sävyjen ja tunnelmien kielentäminen
Meillä ei ole riittävästi kosketuksen sävyjä kuvaavia ja kosketuksen tunnelmiin liittyviä sanoja, lasten suuhun sopivia, aikuisten ammatilliseen keskusteluun sopivia, ja toisaalta tutkijoiden ja ammattilaisten väliseen keskusteluun sopivia. Sanastoa selkeästi tarvittaisiin. On syntynyt muun muassa sellaisia ”lopeta, älä koske muhun” -käytänteitä, aika voimakkaitakin vuorovaikutuksen katkaisevia keinoja, joita aikuiset opettavat lapsille tukeakseen heidän koskemattomuuttaan ja ennaltaehkäistäkseen kiusaamistilanteita. En tiedä onko tämä hyvä kehityssuunta. Rakentavampaa voisi olla etsiä kosketuksen sävyjä kuvaavia sanoja ja opetella jo pienestä pitäen kommunikoimaan toiselle, että millainen kosketus on sopivaa missäkin tilanteessa.
Jos ajatellaan ihan pieniä lapsia, joilla ei ole kykyä sanoittaa sitä, miltä kosketus tuntuu, niin tarvitaan yhä enemmän aikuista sanoittamaan tunnelmia: ”Nyt mä huomaan, että Maija ei tykänny tosta, kun sä kovakouraisesti otit lelun.” Se on aika vaikeakin ammatillinen taito, jota pitää harjoitella. Aikuisen täytyy pystyä tarkasti havainnoimaan, että mitä siinä tilanteessa tapahtuu ja minkälaiset sävyt ja tunnelmat siinä vallitsee – ja miten ne saadaan puettua sanoiksi ja vielä oikea-aikaisesti.
Kosketuskuvastot avuksi ohikiitävien hetkien reflektointiin
Koskettamisen luonteeseen kuuluu, että se on usein suhteellisen tiedostamaton, sellainen ohikiitävä hetki. Sellaisesta saattaa olla vaikea rakentaa ammatillista reflektiota. Videonauhoille saa joskus vangittua hetkiä, joissa lapsi on aikuisen sylissä ja aikuinen painaa poskensa lapsen päätä vasten ja ollaan ihan hiljaa. Kun tällaisia videoita näyttää opiskelijoille ja varhaiskasvatuksen ammattilaisille, saattaa viritä reflektiota työn merkityksistä, kuten ”mä huomaan et tuossa hetkessä sekä lapsella että aikuisella on hyvä olla ja aikuinen on kiintynyt tähän lapseen” tai ”ihana et on välillä tämmöistä kiireetöntä aikaa, tätä sen pitäis olla, tätä varten me ollaan olemassa”. On tärkeä miettiä, miten erilaisten kosketuskäytäntöjen äärelle voitaisiin pysähtyä, omaa ammatillista työtä reflektoiden. Videoavusteinen työskentely on yksi hyvä keino tähän, koska kosketukseen liittyvän ohikiitävän kiintymyksen, läheisyyden ja läsnäolon voi videon avulla ikään kuin synnyttää uudelleen.
Samalla on myös tabu puuttua ammattilaisena kollegan kosketukseen, sen puheeksi ottaminen vaikka tiimipalavereissa, että ”mun mielestä sä pukemistilanteissa kohtelet lapsia kovakouraisesti erityisesti iltapäivisin” on työskentelykulttuurissa vaikeaa ja osin harvinaista. Noihin ongelmiin tai reflektion paikkoihin, niitten sanojen luomiseen, rakentamiseen varhaiskasvatusyhteisössä pitäisi löytää keinoja. Kun kosketukset on niin ohikiitäviä, niistä on vaikea kollegoiden ja pienten lasten kanssa puhua, ne tapahtuvat niin nopeasti. Pitäisi olla kosketuskuvastoja, joiden äärellä jutustella ja löytää ne yhteisön sanat ja erilaiset koskettamisen tunnelmat. Kosketuskuvastojen avulla voidaan helpommin ottaa puheeksi asioita ja varmistaa, että puhutaan samasta asiasta, sävystä ja tunnelmasta.