Koskettava koulu

Koskettava koulu on Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen hanke, jossa tutkitaan kosketuksen vuorovaikutustehtäviä, merkityksiä ja normistoa alakoulusta yläkouluun. Tutkimusaineistona on videoituja oppitunteja, opettajien ja oppilaiden haastatteluja sekä koulumuistoja koskettamisesta. Tutkimusmetodeina käytämme keskustelunanalyysia, diskurssianalyysia ja taiteellisen tutkimuksen menetelmiä.

Kysymme, millainen on koskettamisen kielioppi tämän päivän koulussa: miten luokkahuoneessa kosketetaan ja millaisia merkityksiä kosketus saa oppitunneilla; millaisia sääntöjä ja käytänteitä oppilaat ja opettajat noudattavat ja rakentavat koskettaessaan muita luokkahuoneen osallistujia; millaisia kosketuksia muistetaan kouluvuosien jälkeen; millaisia uusia ulottuvuuksia taiteellisen tutkimuksen menetelmät tuovat kosketuksen tutkimukseen.

Koskettava koulu -hanke on Koneen Säätiön rahoittama.

 

Kuinka koskettaa Kyborgia?

Maailmalla mesotaan transhumanismista, ja suomalainen koululaitos loikkii digitalisaation tahdissa innokkaammin kuin moni muu Euroopassa. Olen lukenut hämmentyneenä Mark O´Connellin kirjaa ”To Be a Machine” tieteen tekijöistä, jotka yrittävät selättää kuoleman istuttamalla ihmisen aivosysteemin tietokoneelle siirrettäväksi dataksi. Yksi transhumanistisen liikkeen avainhahmoista on ruotsalainen Anders Sandberg, jonka kiinnostus aiheeseen syttyi Tukholmalaislähiön kirjastosta lainattujen scifiromaanien myötä. Sandberg tekee nyt tosissaan töitä sellaisen digiloikan parissa, joka muuttaisi tieteisromaanit todellisuudeksi.

Mitä tekemistä transhumanismilla on koskettamisen kanssa? Ei mitään, koska tavoitteena on säilöä ihmisen tietoisuus aivoihin ja erottaa tämä ruumiista. Silicon Valleyssa ja muissa tietokonemaailman mekoissa askarrellaan kartesiolaisen maailmankuvan parissa, yritetään tavoitella sielua aivomassan seasta ja puristaa se biteiksi tulevaa jälleen syntymää varten. Tosirikkaat voivat pistää säilytykseen koko ruumiinsa, jotka tulevaisuudessa teknologian kehittymisen myötä herätetään henkiin sellaisenaan. Ajatus on sama kuin ruumiin hautaamisessa ja sen ylösnousemisessa viimeisenä päivänä, milloin se sitten lieneekään. Mukarikkaat voivat pistää päänsä säilytykseen, se on halvempaa kuin koko ruumiin ylläpito. Phoenixissa sijaitsee Alcor Life Extension Foundation, jossa on varastoituna sekä kokonaisia ruumiita että pelkkiä päitä, joiden oletetaan säilyttävän kaikki oleellinen ihmisestä, jolla kerran oli myös kehonsa kaikkine inhimillisine tarpeineen. Kehoa ei enää tarvita, kun aivojen data istutetaan koneeseen.

Miten voimme siis koskettaa konetta, jolla on ihmisen aivot ladattuina tietokantaansa? Mitä digitalisaatio koulumaailmassa tekee vaikkapa sormenpäissä olevalle kosketusaistille, jos ensisijainen kosketuskokemus syntyy yhteydestä sähköisen laitteen näppäimistöön? Mietin uuden opetussuunnitelman myötä katoavaa kaunokirjoitusta, kuvataidetuntien siirtymistä yhä mediakeskeisemmäksi, koneläheisemmäksi. Vaikka ihmisen aivojen data voitaisiin sulloa biteiksi, mitä sillä loppujen lopuksi saavutettaisiin? Digitalisaation yhteydessä puhutaan usein nopeudesta, ajan voittamisesta. iPadilla kirjoittaa nopeammin kuin kynällä paperille. Entä jos ei ole mitään sanottavaa? Mitä väliä on nopeudella, jos sisältö puuttuu?

Seneca kirjoitti noin 2000 vuotta sitten, että elämä on pitkä, jos tietää, miten sen käyttää. Teknologian antama kuviteltu aikalisä on turhaa, jos se ei tuo mitään arvokasta lisää ihmisen kokemukseen elämästä. Ihminen on edelleen 2000-luvulla teknologisesta kehityksestä huolimatta nisäkäs, jolla on eläimen tarpeet olla lähellä toisia lajitovereitaan, koskettaa ja tulla kosketetuksi.

Keho muistaa ja keho tietää. Kauan sitten tapahtunut kehollinen kokemus palautuu välähdyksenä mieleen, kun jotakin vastaavaa tulee eteemme. Käsien kautta lihasmuistiin varastoitunut ja tekemällä opittu asia pysyy muistissa ja aiheuttaa assosiaatioiden vyöryn vuosienkin jälkeen. Toisen elollisen olennon koskettamisen on todettu lisäävän hyvää oloa, laskevan verenpainetta, tuovan turvaa, auttavan keskittymään. Eläimen läsnäolo auttaa levotonta lasta tai aikuista rauhoittumaan. Kyborgin koskettamisella ei ole todettu mitään näistä suotuisista vaikutuksista.

En tiedä, kuinka koskettaa kyborgia, tulla koneen koskettamaksi.

Jaana Erkkilä-Hill

Kosketuksen mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä

Viime aikoina on käyty erityisen paljon julkista keskustelua kosketuksesta ja kosketuksen rajoista. Laajalle levinneen Me too -kampanjan myötä puhe on kääntynyt nopeasti erityyppisiin koskettamisen ääri-ilmiöihin, esimerkiksi seksuaaliseen häirintään. Useissa tapauksissa väärinkäytösten tapahtumapaikkana ovat instituutiot: työpaikat, uskonnolliset yhteisöt, joskus myös koulut. Samalla ratkaisuksi vaikean aiheen käsittelyyn on tarjottu äärimmäisiä keinoja: koskettamista on rajoitettu ja jopa kosketuskieltoja on virallisesti tai epävirallisesti otettu joissain kouluissa käyttöön.

Monissa institutionaalisissa vuorovaikutustilanteissa – esimerkiksi luokkahuoneissa, vanhustenkodeissa, kuntosaleilla ja teatteriharjoituksissa – kosketuksella on kuitenkin tehtävä, joka on sidottu meneillään olevaan toimintaan. Näissä tilanteissa toisen ihmisen koskettaminen on usein lähes välttämätöntä. Vai miten lohduttaa itkevää lasta koskematta häntä lainkaan? Entä miten kuljettaa liikuntarajoitteista vanhusta paikasta toiseen ilman kosketusta? Voiko teatteriharjoituksia suorittaa toista koskematta? Onko personal trainerin mahdollista opastaa lihaskuntoliikkeen suorittamista ilman, että koskee asiakkaan kehoa?

Kielitieteen päivillä, keväällä 2018 Koskettava koulu -hanke järjesti työpajan, jossa tarkasteltiin kosketusta ja kosketuksen roolia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, pääosin instituutiossa. Personal trainerin ja kuntosaliasiakkaan vuorovaikutuksessa kehosta tulee instrumentti, joka on toiminnan ydinkohteena. Jan Lindström ja Camilla Lindholm analysoivat kielellisen ja kehollisen toiminnan synkronointia tilanteissa, joissa personal trainer havainnollistaa treenaajalle lihasharjoituksen oikeaa suuntaa ja stimuloitavaa kohtaa. Toisen kehon koskettaminen on tällöin odotuksenmukaista; samalla kosketuksella on ammatillinen kehys. Niin ikään Kaarina Monosen tarkastelemassa hoivakontekstissa fyysinen avustaminen ja kosketuksella ohjaaminen on ammatillinen normi, voisi jopa ajatella vaade. Esimerkiksi heikosti kuulevia ja näkeviä vanhuksia on välttämätöntä avustaa koskettamalla heitä, ja kehollinen läheisyys on tilanteissa luontevaa.

Teppo Jakonen ja Kreeta Niemi tutkivat oppilaidenvälisiä kosketuksia tilanteissa, joissa alakoululaiset pelaavat oppimispeliä yhteistä tablettia käyttäen. Kun pelihahmoja valitaan ja niille määritellään ominaisuuksia, alkaa kiivas kilpailu laitteen käyttövuoroista. Kilpailutilanteessa toisen oppilaan koskettaminen on automaattista, ja usein ihan välttämätöntä: kaverin käsi eliminoidaan pois ruudulta keinolla millä hyvänsä – siirtämällä, blokkaamalla lähestyvä käsi, jopa nipistämällä sitä. Teatteriharjoituksissa kosketus voi sen sijaan motivoitua kuvitellun tilanteen kautta, osana roolihahmon toimintaa. Roolissa ja roolin sisällä koskettamisen mahdollisuudet avautuvat uudella tavalla. Tämän osoittivat aineistollaan nuorten teatteriproduktioita tutkineet Marjo Savijärvi ja Laura Ihalainen.

Ei oikeastaan ole yllättävää, että kiivaassa Me too -keskustelussa instituutioista suurimpaan pyörteeseen ovat ajautuneet teatteri- ja elokuva-ala. Samalla kun roolinrakentamisen kautta avautuvat mahdollisuudet koskettamiseen, myös kosketuksen rajojen määritteleminen vaikeutuu. Koskettamista ei kuitenkaan missään instituutioissa voi – eikä kannata – täysin kieltää. Sen sijaan on katsottava koskettamista silmiin, nähtävä se luontevana osana monia institutionaalisia tilanteita. Samalla vuorovaikutustilanteissa on jatkuvasti altistuttava neuvottelulle kosketuksen rajoista, roolista ja merkityksistä.

Pilvi Heinonen

Sukelluksia kosketusmuistoihin

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura järjestivät vuonna 2013 kirjoituskilpailun, jonka tavoitteenaan innostaa ihmisiä kirjaamaan ylös koulunkäyntiin liittyviä muistojaan. Keruupyyntö kirvoitti yhteensä 261 tekstiä pääosin 1930–1940-luvulla syntyneiltä kirjoittajilta. Useimmat vastaajista kertoivat kokemuksistaan oppilaana, mutta jotkut kuvasivat omien kouluaikojensa ohella työtään koulussa tai koulutuksen parissa esimerkiksi opettajana, keittäjänä, poliitikkona, virkamiehenä tai opettajankouluttajana. Monissa kirjoituksissa muisteltiin myös koskettamista ja kosketetuksi tulemista.

Vastaajat kuvailivat teksteissään monenlaisia kosketuksia – hoivaavia, lohduttavia, rohkaisevia ja kiintymystä osoittavia mutta myös kiusallisia, kivuliaita ja nöyryyttäviä. Usein koskettamiseen liittyvät muistot paikannettiin koulun arkeen ja rutiineihin: välituntileikkeihin, leikilliseen nujakointiin ja kiusoitteleviin tönäisyihin tai tukasta nykimisiin. Nämä kosketukset näyttäytyivät toistuvina ja tavanomaisina: ne kiinnittyivät osaksi koulun jokapäiväistä elämää. Hätkähdyttävältä tuntui kuitenkin se, että monet muistelijat kirjoittivat samankaltaiseen neutraaliin sävyyn myös sellaisesta koskettamisesta, joka nykylukijalle näyttäytyy julmana väkivaltana. Oppilaiden lyöminen karttakepillä, tukasta repiminen ja oppilaiden väliset nyrkkitappelut esitettiin etenkin oppilaan näkökulmasta kirjoitetuissa teksteissä ikään kuin ne olisivat olleet itsestään selvä osa koulunkäyntiä. Monet muistelijoista ohittivat ne lyhyellä, toteavalla maininnalla: näin oli tapana toimia.

Monissa muisteluissa erityisesti opettajien harjoittamaa fyysistä väkivaltaa seliteltiin, ymmärrettiin ja puolusteltiinkin: opettaja oli menettänyt hermonsa sodassa tai joutunut kokemaan kovia yksityiselämässään tai sitten hänellä ei yksinkertaisesti ollut käytettävissään muita keinoja ”poikaviikareiden” saamiseksi kuriin. Vähättelevä ja jollain tapaa rehvakaskin suhtautuminen fyysiseen rankaisemiseen ulottui aina sanavalintoihin saakka: erään kirjoittajan mieleenpainuvaksi persoonaksi kuvaamalla opettajalla oli tapana ”kopauttaa” karttakepillä sormille ja toisen kirjoittajan tekstissä rankaisemistilannetta kutsuttiin ”kahdenkeskiseksi neuvotteluksi”, vaikka se, että väkivaltaa käytettiin, oli tehty varsin selväksi. Osa kirjoittajista painotti, että mitään traumoja ei kohtelusta ole jäänyt ja ilmaisipa joku uskovansa, että fyysinen kurittaminen korvaisi kuraattoritkin: vanha kunnon tukkapölly ja karttakeppi veivät oppilailta halun häiriköidä tehokkaammin kuin nykykoulussa käytetyt keinot.

Olisi helppo ohittaa nämä muistelut toteamalla, että koulun käytänteet ovat muuttuneet muistelijoiden kuvaamia aikoja seuraavina vuosikymmeninä huimasti, ja näin varmasti onkin tapahtunut. Oppilaiden fyysinen kurittaminen oli tosin oppikouluissa kielletty lailla jo vuonna 1872 ja kansakouluissakin vuonna 1914 – siis ennen kuin yksikään kirjoituskilpaan osallistuneista muistelijoista oli edes syntynyt. Käytännössä fyysiseen rankaisemiseen ei kuitenkaan puututtu, sillä opettajan ohella kansakoulutarkastajat ja kouluhallinnon ylemmät virkamiehet aina opetusministeriä myöten saattoivat pitää väkivaltaa oikeutettuna ja välttämättömänäkin kurinpitokeinona. Koska fyysinen rankaiseminen oli tavallista myös kotona, eivät oppilaiden vanhemmatkaan siihen välttämättä puuttuneet. Jotkut muistelijoista toteavatkin, että karttakepin iskuista ja tukkapöllyistä oli parempi olla pitämättä meteliä kotona, koska seurauksena olisi saattanut pahimmillaan olla selkäsauna vielä vanhemmiltakin. Vuosikymmenien vieriessä asenteet ovat kuitenkin onneksi hiljalleen muuttuneet lainsäädännön kanssa yhdenmukaisemmiksi, ja kun nykyiset koululaiset joskus tulevaisuudessa muistelevat kouluaan, kuvauksia fyysisen rankaisemisen aiheuttamista kivuliaista muistoista tuskin juurikaan löytyy.

Kun koulumuistoja kerättiin vuonna 2013, käytiin julkisuudessa vilkasta keskustelua opettajan kurinpito-oikeuksista. Keskustelu sai alkunsa videosta, jossa näkyy, kuinka yläkoulunopettaja sanaharkan päätteeksi ohjaa oppilaan ulos koulun ruokalasta fyysistä voimaa käyttäen: hän tarttuu kiinni oppilaan vaatteisiin ja tönii ja työntää tätä ovea kohti. Tapahtumiin otetaan kantaa myös Minun koulumuistoni -kokoelman teksteissä. Toiset kirjoittajista ilmaisevat suoraan tukensa opettajalle ja vieläkin useammat tekevät sen epäsuorasti korostaen, etteivät ainakaan itse kanna kaunaa kokemistaan rangaistuksista. Muistitietotutkijat painottavatkin sitä, että muistelussa ei palauteta mieleen menneisyyden tapahtumia sellaisenaan vaan siihen, mitä muistetaan ja millaisia merkityksiä muistoille annetaan, vaikuttaa esimerkiksi se, missä tilanteessa menneisyyttä muistellaan ja kenelle sitä kerrotaan. Tulkintoja ja merkityksiä siis rakennetaan muistelemisen ajassa ja ne muotoutuvat suhteessa ympäröivään sosiaaliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen, esimerkiksi ajankohtaisiin tapahtumiin ja muistelijan ulottuvilla oleviin kiteytyneisiin merkityksenannon tapoihin. Fyysistä kurinpitoa normalisoivat ja puolustelevat puheenvuorot voidaankin nähdä paitsi eletyn kokemuksen kuvauksina, myös kannanottoina meneillään olleeseen ja kenties vieläkin meneillään olevaan keskusteluun siitä, millä tavoin opettaja saa tai ei saa toimia. Sellaisina ne ammentavat kulttuurisesta merkityksenannon varannosta kaiuttaen ja uusintaen ajattelutapaa, jossa väkivalta tai ainakin fyysiseen voimankäyttöön perustuva oppilaan rajoittaminen ja kontrolli näyttäytyvät hyväksyttävinä tai jopa välttämättöminä pedagogisina keinoina.

Henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa todistusta on vaikeaa osoittaa vääräksi. Kun kaikin puolin elämäänsä tyytyväiseltä vaikuttava muistelija kiittelee karttakepin iskuja, luunappeja tai tukkapöllyjä tiheään tahtiin jaellutta opettajaansa erinomaiseksi pedagogiksi ja mieleenpainuvaksi persoonaksi ja kiistää painokkaasti kivuliaiden rangaistusten aiheuttaneen minkäänlaista haittaa, on ulkopuolisen lukijan tai kuulijan vaikea väittää muuta. Aina voi tietysti vedota psyykkisiin puolustusmekanismeihin, defensseihin, ja osoittaa muistelijan kokemus vääristyneeksi huomauttamalla, että hän lienee kieltänyt nöyryytyksen ja häpeän tunteet ja sysännyt ne jonnekin alitajunnan uumeniin. Muistelijan omakohtaisen kokemuksen ohittaminen väärään tietoisuuteen vetoamalla ei kuitenkaan tunnu oikeudenmukaiselta, eikä se varmasti vakuuta häntä. Sen sijaan voitaisiin ehkä puhua resilienssistä eli selviytymiskykyisyydestä, ominaisuudesta, jonka ansiosta jotkut ihmiset selviytyvät vaikeistakin koettelemuksista. Tyytyväisyys ja menestys myöhemmässä elämässä eivät siis olisikaan seurausta opettajan toimeenpanemista fyysisistä rangaistuksista tai niiden pelosta, vaan ne ovat tulleet muistelijan osaksi opettajan toiminnasta huolimatta. Kun kaikki lopulta kääntyy hyvin, voi tapahtumishetkellä kurjilta, nöyryyttäviltä ja häpeällisiltäkin tuntuneille kokemuksille antaa positiivisia merkityksiä tai kääntää ne osaksi vastoinkäymisistä voittoon etenevää tarinaa.

Mutta on aineistossa läsnä toisenlaisiakin ääniä. Kaikki eivät muistele väkivaltaa käyttäneitä opettajiaan kiitollisuudella tai edes ymmärtäväisesti. Kurinpitonsa fyysisen väkivallan varaan rakentaneita opettajia kuvataan teksteissä myös despooteiksi, mielivaltaisiksi itsevaltiaiksi, joiden toiminta ei perustunut pedagogiseen ajatteluun ja oppilaan parhaan tavoitteluun vaan oli impulsiivista, hetkellisten tunnereaktioiden ohjaamaa, tai täysin käsittämätöntä sadismia. Ruumiilliseen väkivaltaan kielteisesti asennoituvista kirjoittajista moni myös kiisti fyysisen rankaisemisen ja väkivallan uhkan olleen tehokkaita keinoja kurinpidossa ja oppimisen tukemisessa. Heidän mukaansa lempeä, rauhallinen ja ymmärtäväinen opettaja sai luokan haltuunsa paljon paremmin. Väkivaltaisia opettajia siis vihattiin ja pelättiin, mutta kirjoittajat kuvasivat myös tilanteita, joissa oppilaat, vanhemmat ja koulun johtokuntakin asettuivat vastustamaan opettajan toimintaa. Fyysinen rankaiseminen ei siis ollut yksimielisesti hyväksyttyä vaan suhtautuminen siihen riippui ympäröivästä yhteisöstä, jopa yksittäisistä toimijoistakin. Neuvottelua siitä, millainen toiminta on pedagogisesti perusteltua ja millainen taas ei, käytiin jatkuvasti paikallisella tasolla asianosaisten – opettajan, oppilaiden, vanhempien ja koulun johtokunnan – kesken.

Yhteisesti hyväksyttyyn lopputulemaan siitä, millainen koskettaminen koulussa on suotavaa, sallittua, tarpeellista tai välttämätöntä ja millainen taas ei, tuskin päästään koskaan. Nykyisen tutkimustiedon valossa fyysisen väkivallan käyttäminen kurinpidon tai kasvatuksen keinona on yksiselitteisesti poissuljettu vaihtoehto: se on osoitettu monella tapaa vahingolliseksi. Kasvattajien – opettajat mukaan lukien – oikeutta ruumiilliseen rankaisemiseen puolustavat äänet eivät kuitenkaan ole täysin kadonneet julkisesta keskustelusta. Ne ovat kenties vaimentuneet mutta pääsevät kuuluville aina silloin, kun opettajien voimattomuus oppilaiden käyttäytymisen edessä syystä tai toisesta nousee julkiseen keskusteluun. Sukellus arkiston uumeniin kuitenkin osoitti, että muutaman sukupolven aikana on otettu tässä suhteessa valtava harppaus eteenpäin. Vaikka muistelijoiden kuvailemia tilanteita ei tietenkään voi ajatella täysin luotettavina kuvauksina menneisyyden tapahtumista, viittaa esimerkiksi ruumiillisten rangaistusten toistuva esiintyminen siihen, ettei fyysinen kurittaminen ole ollut aivan tavatonta. Muistelijoiden raportoimat väkivaltakokemukset olivat aika ajoin julmuudessaan järkyttäviä ja pienen oppilaan kokeman pelon, ahdistuksen ja hädän kuvaukset sydäntä särkeviä. Toisaalta sukellus arkiston uumeniin oli lohdullinen ja ilahduttavakin. Muutaman sukupolven aikana on otettu valtava harppaus eteenpäin: en omilta kouluajoiltani muista minkäänlaista väkivallan uhkaa opettajien taholta enkä voi edes kuvitella, että oma lapseni joutuisi sellaista kohtaamaan.

Ulla Karvonen

Saako valmistavan luokan oppilasta koskettaa?

Katselen videolta alakoululaisia valmistavan luokan oppilaita. On syyskuinen aamu ja keskustelunaiheena päivän sateinen sää. ”Oletteko ihan märkiä? Onks tukka märkä?” kysyy opettaja. Hän koskettaa lähellään istuvan oppilaan tukkaa kevyesti ja toteaa: ”Vähän märkä.” Kuudesluokkalainen poika protestoi leikillisesti: ”Au!” Opettaja katsoo poikaa ja katsoo luokkaa, jossa on yhteensä seitsemän oppilasta. Spontaani päätös: opettaja lähtee kiertämään oppilaan luota toisen luo, koskettaen jokaista hiuksiin, toistaen ”onks tukka märkä”.

Opettajan kevyt kosketus hiuksiin motivoituu tunnin teeman kautta. Opettaja on tasapuolinen – hän käy koskettamassa kaikkia samalla tavalla ja kosketus viipyy jokaisen hiuksissa hetken mutta ei liian pitkään. Hänen asiallinen äänensä lämpenee, ikään kuin fyysinen läheisyys lämmittäisi sen. Luokkayhteisössä aina läsnä oleva tasapuolisuuden vaatimus saa hiustenkosketuskierroksen näyttämään jonkinlaiselta rituaalilta.

Katson katkelmaa uudelleen. Miten lapset vastaavat opettajan tavallisuudesta poikkeavaan kosketukseen? Yllättäen estottomin myönteinen vastaus tulee viidesluokkalaiselta pojalta, joka alkaa hihkua iloisesti, taputtaa käsiään ja heiluttelee jalkojaan opettajan sipaisun voimasta. Sitä vastoin nuorempi, ekaluokkalainen poika jännittää kehonsa liikkumattomaksi kosketusvuoroa odottaessaan. Kuudesluokkalainen tyttö kokeilee itse hiuksiaan ja sanoo ”vähän märkä”. Hän vilkaisee vieressä istuvaa veljeään, jonka ilme ei värähdä. Neljäsluokkalainen tyttö on kääntynyt taaksepäin juttelemaan viidesluokkalaisen tytön kanssa, joka katsoo pulpettiin opettajan kulkiessa ohi ja hipaistessa häntä.

Vasta Suomeen muuttaneiden alakouluikäisten reaktiot kosketukseen ovat katsojan silmään samanlaisia kuin kenen tahansa alakouluikäisen. Jään miettimään, ovatko viidesluokkalaisen pojan hihkumiset tahallista liioittelua ja koululaishuumoria vai vilpitöntä iloa yllättävän läheisyyden johdosta, tai pyrkikö kuudesluokkalainen tyttö repliikkinsä avulla epäsuorasti torjumaan opettajan päänsilityksen ja viestimään, että ’ymmärrän sanan märkä ja osaan itse arvioida hiusteni kosteuden’.

Opettajan toiminnassa huokuu ammatillisuuden ja spontaaniuden yhdistelmä. Katkelmassa opettaja käyttää hyödyksi pienryhmän kokoa ja ottaa aikaa jokaisen seitsemän oppilaan konkreettiseen kohtaamiseen. Päivän ensimmäisellä tunnilla neutraali hipaisu voi toimia tervehdyksen tapaan läsnäolon vahvistajana. Katsojalle välittyy kokemus positiivisen ilmapiirin luomisesta ja luontevasta yksilöiden huomioimisesta.

Videonkatkelman jälkeen mietin suomi toisena kielenä -ainedidaktiikan ryhmissäni joka lukuvuosi käytäviä pohdintoja kulttuurienvälisen koskettamisen ja katsekontaktin merkityksistä. Onko mahdollista, että teen kulttuurisen virheen, jos hipaisen oppijaa tunnin aikana huomion pyytämiseksi olkapäähän? Voinko ojentaa käteni kättelyä varten? Pitäisikö poskisuudelmat torjua? Miten irrottaudun lapsen halauksesta kauniisti? Opettajaopiskelijoiden huolet ovat aitoja ja niihin on usein vaikea keksiä hyviä vastauksia.

Ja kuitenkin, vastaus on silmieni edessä. Pieni ikkuna valmistavan opetuksen luokkaan kertoo, että koskettaminen on tavallinen asia ja monikulttuuriset oppilaat tavallisia oppilaita. Siksi monikulttuuriseen koskettamiseen on yhtä vähän yleispäteviä sääntöjä kuin koskettamiseen yleensä. Ammatillinen toiminta nousee aina oppisisällön ja sosiaalisen ryhmän tuntemuksen yhdistyessä tilannetajuun.

Maria Ahlholm

Kosketukset välittävät merkityksiä

Oppilaat istuvat suorissa riveissä pulpeteissaan kumartuneina toteuttamaan itsenäistä kirjoitustehtävää. Opettaja risteilee oppilaan luota oppilaan luokse. Pysähtyy, kumartuu tarkastelemaan kirjoitettua, sanoo jotakin oppilaalle, osoittaa sormella tiettyä kohtaa tehtävästä, suoristautuu, hipaisee oppilaan olkavartta ja jatkaa matkaansa seuraavan oppilaan luokse. Tuttu, tunnistettava tilanne koulusta kiinnittää koulukosketusten tutkijan huomion Julian Rosenfeldtin videoteoksessa Manifesto. Manifesto oli esillä Taidehallissa Helsingissä 19.8.–15.10.2017.

Rosenfeldtin videoteos koostuu 12 videofilmistä, joista jokaisessa Cate Blanchett esittää päähenkilöä: muun muassa opettajaa, galleristia, perheenäitiä. (Lue Helsingin Sanomien arvio täältä; videot on vielä mahdollista nähdä joulukuun yhdeksänteen päivään asti elokuvateattereissa ainakin pääkaupunkiseudulla.) Videoihin sisältyvä teksti antaa äänen eri taiteilijoiden taidemanifesteille, jotka Cate Blanchett rooleistaan käsin tulkitsee. Olennainen osa tulkintaa on kuhunkin filmiin kuuluva resitaatio-osuus. Taidehallin näyttelytilassa resitaatio-osuudet on synkronoitu toisiinsa. Ja juuri se alleviivaa merkityksiä, joita videot interaktiivisesti rakentavat: galleristin ja näyttelyvieraiden poskisuudelmat, äidin tapa pyykäistä pikkukoululaisensa hiuksia samalla, kun tarjoaa huomionsa tälle, tai opettajan taputus oppilaan olkavarteen neuvomistilanteen päätteeksi eivät ole vain satunnaisia hipaisuja vaan merkitysyksikköjä, joilla ollaan taideammattilaista, vanhempaa tai opettajaa. Videot eivät kokoa vain taidemanifesteja. Ne kokoavat tunnistettavia monimodaalisia hahmoja, ”multimodal gestalts”. Nämä monimodaaliset hahmot ovat vuorovaikutuksen sosiaalisia objekteja, kuten yksi multimodaalisen keskustelunanalyysin kärkitutkijoista, Lorenza Mondada, muotoilee. Mainitut kosketukset asettuvat vuorovaikutussekvenssien rajalle: niitä aloittamaan ja päättämään.

Monimenetelmäisen hankkeemme keskeisin tutkimusmenetelmä on etnometodologinen keskustelunanalyysi, erityisesti sen multimodaaliseen vuorovaikutukseen erikoistunut suuntaus. Keskustelunanalyysin isä, Harvey Sacks, puhuu varhaisissa luennoissaan siitä, miten sosiaalista olemistamme ja siitä tekemiämme tulkintoja säätelevät kaikessa läsnä olevat normit ja jäsennykset, ”order at all points”. Jäsennyksiin kuuluu myös pyrkimys olla normaali, ”doing being ordinary”. Sillä Sacks tarkoittaa, että kukaan ei sinänsä ole tavis vaan olla tavis on seurausta teoista ja valinnoista, ponnistelusta! Ponnistelujen tuloksena syntyy jotakin, mikä tunnistetaan esimerkiksi opettajaksi, oppilaaksi, perussetiksi koulukontekstissa.

Rosenfeldtin Manifesto-teoksessa koulunpito kiteytyy Jim Jarmushin taidemanifestin iskulauseeseen ”Nothing is original”, joka taulunkuvana ohjeistaa pikkukoululaisia kirjoitustehtävän toteuttamiseen. Lisäksi opettaja kehottaa oppilaita varastamaan ideoita kaikkialta. Ikään kuin Jarmusch näkisi Sacksin tapaan, että merkitykset löytyvät muualta kuin omaperäisyydestä.

Manifeston koulukohtauksessa opettaja neuvoo ja neuvomisen lopuksi koskettaa oppilaan olkavartta. Kosketus on tunnistettava. Myöskään kosketukset eivät ole ainutlaatuisia, vaan alamme nähdä, miten ne ovat jäsentyneitä sosiaalisia objekteja. AFinLA:n syyssymposiumissa Turussa 10.–11.11.2017 ryhmämme jäsenet Pilvi Heinonen, Ulla Karvonen ja Liisa Tainio pitivätkin esitelmän luokkahuonevuorovaikutuksen konventionaalistuneista kosketuksista. Yhtenä sellaisena näyttäytyy neuvontasekvenssiä päättävä opettajan rohkaiseva ”Jatka vain” -hipaisu oppilaan olkavarteen.

Sara Routarinne

Miksi tutkia kosketusta koulussa?

2.10.2017

Keskustelunanalyysin maailmankonferenssissa Los Angelesissa 2014 me, pieni ryhmä suomalaisia tutkijoita, olimme harvinaisen innoissamme yhdestä esitelmäryppäästä: Marjorie Harness Goodwin oli kerännyt yhteen tutkijoita, jotka kaikki olivat kiinnostuneet koskettamisesta vuorovaikutustoimintana. Tuli suuri ahaa-elämys: Miksi tätä ei ole aiemmin tutkittu? Tämähän on valtavan tärkeä osa vuorovaikutusta. Miksi emme mekin ryhtyisi analysoimaan koskettamista?

Läheinen aihetta tutkinut kollega Asta Cekaite Linköpingin yliopistosta auttoi meitä eteenpäin, ja usean kotimaisen ja kansainvälisen työpajatapaamisen jälkeen päätimme perustaa oman hankkeen. Päädyimme rajaamaan kontekstin kouluun, sillä kaikilla hankkeeseen lupautuneilla tutkijoilla oli kokemusta luokkahuoneen vuorovaikutuksen tutkimisesta ja opettajankoulutuksesta. Onnistuimme saamaan rahoituksen Koskettava koulu -hankkeelle Koneen Säätiöltä, joka ei pelkää rahoittaa erilaisia, rohkeitakin hankkeita ja ideoita.

Kun innostus oli herännyt, aloimme yhtäkkiä huomata, että kosketuksesta ja koskettamisesta keskustellaan tällä hetkellä valtavasti. Luimme antropologi Taina Kinnusen kosketusmuistoja analysoivan teoksen Vahvat yksin, heikot sylityksin (2013). Kun Helsingin Sanomat kyseli koulujen ”pieniä hyviä keinoja”  kouluviihtyvyyden parantamiseksi, ensimmäiseksi mainittiin erään luokan jokaperjantainen ryhmähali , johon luokan pojilta oli tullut aloite (HS 29.5.2017). Kajaanissa teatteriohjaaja Eino Saari ryhtyi pohtimaan miehen kosketusta, haastatteli 50 suomalaista miestä sekä tutkijoita ja asiantuntijoita ja rakensi dokumenttiteatteriesityksen.  Tämä kiinnosti meitä erityisesti, sillä hankkeemme haluaa tutkia kosketusta myös kuva- ja teatteritaiteen keinoin.  Siksi oli hieno huomata, että Saaren teatteriryhmä vieraili Helsingissä 29.-30.9.2017 esityksellään Miehen kosketus.

Miehen kosketus sekä tarkensi että laajensi otsikkonsa lupaamaa. Miehen näkökulmasta lähteminen nosti esiin kulttuuriimme syvään juurtunutta sukupuolijäsennystä. Taitavasti esitys kysyi: Miksi miehen kosketus niin helposti mielletään suoritukseksi? Miksi naisen kosketukselle sallitaan enemmän? Väheneekö miehen miehisyys, jos hän koskettaa hellästi toista miestä? Miksi koskettamalla halutaan toisinaan satuttaa, loukata, osoittaa valtaa? Kenen valtaa? Sukupuolistunut kosketuskulttuuri rajoittaa ja ohjaa kaikkien yhteisön jäsenten toimintaa, ei vain miesten, ja siten miehen näkökulma kertoo meistä kaikista.

Kosketukset muistetaan, ne opitaan ja niitä opetetaan yhteisöissä, tiedostamatta ja tiedostaen – myös kouluyhteisöissä. Haluamme tietää siitä enemmän.

Liisa Tainio