Koskettava koulu

Koskettava koulu on Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen hanke, jossa tutkitaan kosketuksen vuorovaikutustehtäviä, merkityksiä ja normistoa alakoulusta yläkouluun. Tutkimusaineistona on videoituja oppitunteja, opettajien ja oppilaiden haastatteluja sekä koulumuistoja koskettamisesta. Tutkimusmetodeina käytämme keskustelunanalyysia, diskurssianalyysia ja taiteellisen tutkimuksen menetelmiä.

Kysymme, millainen on koskettamisen kielioppi tämän päivän koulussa: miten luokkahuoneessa kosketetaan ja millaisia merkityksiä kosketus saa oppitunneilla; millaisia sääntöjä ja käytänteitä oppilaat ja opettajat noudattavat ja rakentavat koskettaessaan muita luokkahuoneen osallistujia; millaisia kosketuksia muistetaan kouluvuosien jälkeen; millaisia uusia ulottuvuuksia taiteellisen tutkimuksen menetelmät tuovat kosketuksen tutkimukseen.

Koskettava koulu -hanke on Koneen Säätiön rahoittama.

 

Kosketuksesta päiväkodissa: Koskettavan koulun vieraana tutkija Annukka Pursi

Annukka Pursi on tutkinut päiväkodin vuorovaikutuskäytänteitä väitöskirjassaan ”Yhteisen ymmärryksen rakentuminen aikuisten ja lasten välisessä leikissä – Aikuisen roolit ja pedagogiset käytänteet varhaiskasvatuksen taaperoryhmässä” (2019).

Istuimme taannoin eräänä keväisenä aamupäivänä Annukan kanssa miettimään päiväkodin ja koulun kosketuskäytänteiden yhtymäkohtia. Syntyi todella kiinnostava keskustelu, ja alla poimintoja Annukan puheesta:

Päiväkodin kosketuskulttuuri

Eroamiset ja jälleennäkemiset ovat päiväkodissa rituaalein turvattu ja osoittavat sitä kiintymystä, mikä vanhemman ja lapsen välillä on. Halataan, silitetään, suukotetaan lähtiessä ja jälleen nähdessä. Myös päiväkodin henkilökunnan ja lasten välillä on sellaista ihanaa läheisyyttä tervehtimistilanteissa. Kun seuraava aikuinen tulee vuoroon, niin lapset saattavat käydä halaamassa ryhmään saapuvaa aikuista. Tervehtivä kosketus kertoo siitä, että aikuinen on lapselle läheinen ja merkityksellinen.

Koskettaminen on tyypillistä myös lohduttamistilanteissa. Aikuiset suuntautuvat itkevään lapseen kutsumalla syliin käsiä ojentamalla tai lapsi saattaa itse kurkottaa kohti aikuista. Myös lapset suuntautuvat kosketukseen, hakevat kosketusta lohdukseen tai ihan kiintymyksestä, haluavat kiehnätä aikuisen sylissä.

Pienen lapsen suhde päiväkodin aikuiseen on intiimi jo ihan perushoidon vuoksi ja ansiosta. Pienen lapsen kohtaaminen ei ole edes mahdollista ilman kosketusta. Myös intiimit paikat, mahalle ja pepulle taputtaminen hellyyden osoituksina ovat osa kosketuskulttuuria; pusutellaan, suudellaan lohduttaessa päätä ja silitellään, pidetään tosi lähellä. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, niin varmaan ne koskettamisen paikat eivät ole enää niin moninaisia. Esiopetusikäisen lapsen kohdalla tulee jo luontainen etääntyminen aikuisen ja lapsen välillä, vaikka halaukset, silitykset ja muut toki vielä kuuluvat yhteiseen olemiseen.

Suomen kontekstissa esimerkiksi lastenpsykiatri Jukka Mäkelä (https://www.talentia-lehti.fi/halaten-tulee-hyvaa/) rinnastaa kosketuksen unentarpeeseen ja ravintoon, se on aivoille tärkeää varhaislapsuudessa. Lapsi tarvitsee sylin päivittäin ja sitä ei voi ottaa palkinto-rangaistus-välineeksi.

Lastenväliset kosketukset ja kierrätetyt kosketukset

Ystävyyden tunnistaa usein siitä, että lapsi toistuvasti hakeutuu kosketusyhteyteen toisen lapsen kanssa. Lapset leikkivät tosi lähekkäin, kosketusetäisyydellä tai kylki kyljessä, tekevät pieniä tiiviitä porukoita ja halaavat toisiaan arjen eri tilanteissa. Leikkiporukkaan mukaan ottamiset tehdään koskettamalla, pyydetään toista kädestä pitäen leikkimään. Myös poissulkemiset tapahtuvat kosketuksin, työnnetään pois ja siten osoitetaan jo ennen ensimmäisiä sanoja, että ”älä tuu tänne”.

Alle kolmevuotiailla on myös kierrätettyjä kosketuksia, lapset saattavat paimentaa toisiaan, ohjailla johonkin suuntaan, mikä on ihana osoitus siitä, mihin lapsi on sosiaalistunut eli minkä lapsi on poiminut aikuisten ryhmänhallinta- ja ohjauskäytänteistä. Sellainen hyväntahtoinen kosketuksen kautta välittyvä sosiaalisuus, että ”mennäänpäs tonne pesemään käsiä”, lapsi laittaa käden toisen selkään ja ohjailee toista lasta, mitä aikuinen tekee tyypillisesti esimerkiksi siirtymätilanteissa. Lapsi saattaa myös lohduttaa toista lasta samalla tavalla kuin aikuinen: asettaa käden olkapäälle tai reidelle, ihan pieni lapsi, alle kolmevuotias myös.

Kosketusten sävyjen ja tunnelmien kielentäminen

Meillä ei ole riittävästi kosketuksen sävyjä kuvaavia ja kosketuksen tunnelmiin liittyviä sanoja, lasten suuhun sopivia, aikuisten ammatilliseen keskusteluun sopivia, ja toisaalta tutkijoiden ja ammattilaisten väliseen keskusteluun sopivia. Sanastoa selkeästi tarvittaisiin. On syntynyt muun muassa sellaisia ”lopeta, älä koske muhun” -käytänteitä, aika voimakkaitakin vuorovaikutuksen katkaisevia keinoja, joita aikuiset opettavat lapsille tukeakseen heidän koskemattomuuttaan ja ennaltaehkäistäkseen kiusaamistilanteita. En tiedä onko tämä hyvä kehityssuunta. Rakentavampaa voisi olla etsiä kosketuksen sävyjä kuvaavia sanoja ja opetella jo pienestä pitäen kommunikoimaan toiselle, että millainen kosketus on sopivaa missäkin tilanteessa.

Jos ajatellaan ihan pieniä lapsia, joilla ei ole kykyä sanoittaa sitä, miltä kosketus tuntuu, niin tarvitaan yhä enemmän aikuista sanoittamaan tunnelmia: ”Nyt mä huomaan, että Maija ei tykänny tosta, kun sä kovakouraisesti otit lelun.” Se on aika vaikeakin ammatillinen taito, jota pitää harjoitella. Aikuisen täytyy pystyä tarkasti havainnoimaan, että mitä siinä tilanteessa tapahtuu ja minkälaiset sävyt ja tunnelmat siinä vallitsee – ja miten ne saadaan puettua sanoiksi ja vielä oikea-aikaisesti.

Kosketuskuvastot avuksi ohikiitävien hetkien reflektointiin

Koskettamisen luonteeseen kuuluu, että se on usein suhteellisen tiedostamaton, sellainen ohikiitävä hetki. Sellaisesta saattaa olla vaikea rakentaa ammatillista reflektiota. Videonauhoille saa joskus vangittua hetkiä, joissa lapsi on aikuisen sylissä ja aikuinen painaa poskensa lapsen päätä vasten ja ollaan ihan hiljaa. Kun tällaisia videoita näyttää opiskelijoille ja varhaiskasvatuksen ammattilaisille, saattaa viritä reflektiota työn merkityksistä, kuten ”mä huomaan et tuossa hetkessä sekä lapsella että aikuisella on hyvä olla ja aikuinen on kiintynyt tähän lapseen” tai ”ihana et on välillä tämmöistä kiireetöntä aikaa, tätä sen pitäis olla, tätä varten me ollaan olemassa”. On tärkeä miettiä, miten erilaisten kosketuskäytäntöjen äärelle voitaisiin pysähtyä, omaa ammatillista työtä reflektoiden. Videoavusteinen työskentely on yksi hyvä keino tähän, koska kosketukseen liittyvän ohikiitävän kiintymyksen, läheisyyden ja läsnäolon voi videon avulla ikään kuin synnyttää uudelleen.

Samalla on myös tabu puuttua ammattilaisena kollegan kosketukseen, sen puheeksi ottaminen vaikka tiimipalavereissa, että ”mun mielestä sä pukemistilanteissa kohtelet lapsia kovakouraisesti erityisesti iltapäivisin” on työskentelykulttuurissa vaikeaa ja osin harvinaista. Noihin ongelmiin tai reflektion paikkoihin, niitten sanojen luomiseen, rakentamiseen varhaiskasvatusyhteisössä pitäisi löytää keinoja. Kun kosketukset on niin ohikiitäviä, niistä on vaikea kollegoiden ja pienten lasten kanssa puhua, ne tapahtuvat niin nopeasti. Pitäisi olla kosketuskuvastoja, joiden äärellä jutustella ja löytää ne yhteisön sanat ja erilaiset koskettamisen tunnelmat. Kosketuskuvastojen avulla voidaan helpommin ottaa puheeksi asioita ja varmistaa, että puhutaan samasta asiasta, sävystä ja tunnelmasta.

”On paljon mukavampi olla naisopettaja”

Koskettavan koulun opettajahaastatteluissa sukupuoli nousee yllättävän usein esiin. Tässä tarkastelemassani seitsemässä haastattelussa opettajat identifioivat itsensä järjestään nais- tai miesopettajiksi, ja tämän he tuntevat vaikuttavan siihen, millä tavoin he tietoisesti tai vaistomaisesti koskettavat oppilaita. Vaikka opettajat valtaosin puhuvat vain oppilaista, he varsin usein myös nimeävät oppilaan tai oppilasryhmän sukupuolinimikkeillä tytöiksi ja pojiksi. Ja näkevät heidät erilaisina koskettajina.

Alakoulun oppilaiden keskinäisestä koskettamisesta kertoessaan opettajat nostavat usein esiin ne pojat, jotka nujuuttavat, painivat ja tappelevat: ”sitä painimista nyt niillä pojilla ainaki et ne menee tonne johki niinku sohjokasaan kaikki päällekkäin ja se on niien mielest hauskaa”. Tällaisista poikakasoista puhuvat huvittuneina monet haastatellut: ”pojat on tuol kasas tuol lumihanges niinku koko aika”. Tytöt taas koskevat opettajien mukaan toisiaan eri tavoin. Tytöt eivät heittäydy kasoihin, vaan pikemminkin ”seisoskelevat” tai ”tytöt ehkä just kulkee käsikynkässä ja halailee” tai ”letittää toistensa tukkaa”. Tytöt myös ovat yhden opettajan mukaan aloitteellisempia: ”tytöt koskettaa mua, pojat ei”. Sylintarvetta tuntuu kuitenkin alakoululaisilla olevan sukupuolesta riippumatta, sillä syliin tulevat niin tytöt kuin pojatkin, etenkin sellaiset lapset, jotka ”ovat vähän semmosia ehkä siipirikkoja”. Ikä vaikuttaa paljon: ”jopa kakkosluokkalaiset pojat voi tulla syliin istumaan mutta ei ykskää viidesluokkalaine oo enää tullu”, naurahtaa yksi opettaja.

Poikiin ja tyttöihin liitetyt erilaiset olemisen ja keskinäisen koskettamisen tavat näyttävät myös vaikuttavan siihen, miten opettaja heitä lähestyy. Yksi koskettamiseen hyvin luonnollisena vuorovaikutuksen tapana ja pedagogisena keinona suhtautuva naisopettaja kertoo nappaavansa oppilaan usein halausotteeseen, kun kävellään ruokalaan. Mutta ”poikien kohalla” nappaaminen on erityislaatuista: ”et ottaa vähä niinku siitä kaulan alta ikään ku kuristusotteen, niinku semmosen leikkimielisen että ’nyt sä oot mun vanki’ tai ’nyt sä oot mulla tässä’ ja että ’en päästä sua’”. Poikien nujuuttamiskäytänteet tarttuvat siis myös opettajan hellyydenosoituksiin.

Poikien ja tyttöjen välisistä koskettamisista opettajat usein raportoivat hieman ongelmallisina tai outoina. Joitain häirintätilanteita muistellaan, eli ”joku poika yleensä poikaoppilas on koskenu johonki tyttöoppilaaseen sillä taval et se ei oo ollu mukavaa”. Tanssitunneilla oppilaat saattavat kokea tyttö-poika-pariasetelman hankalaksi, tyttöbändiin määrätyt pojat rutisevat, kun joutuvat ”pakotetuiksi” tyttöseuraan. Erityisen askarruttavana yksi opettaja pitää sitä, kun ”kolmasluokkalaiset, tyttö ja poika, piti toisiaa kädestä täs musatunnilla”. Asiaa pohdittiin myös muiden opettajien kanssa ja pääteltiin, että ilmeisesti ”pienestä romanssista” oli kyse. Haastateltua opettajaa ihmetytti tässä paitsi lasten ikä myös se, että ”poika näyttää iha ekaluokkalaiselta ku se on nii pienikokonen” ja ”se tyttö on jotai puoltoist päätä pitempi”.

Seksuaalisuus tai sen pelko ovat vahvasti läsnä koulussa. Kosketuksensa seksualisoitunutta tulkintaa pelkäävät varsinkin miesopettajat. Miesopettaja tunnistaa, että: ”mä kosken ehkä niinkun herkemmin poikia ja ohjaan heitä kosketuksella kun tyttöjä ettei tuu mitään väärinkäsitystä”. Myöhemmin haastattelussa hän tarkentaa: ”kyl mä niinkun oon hirveen varovainen siinä että mä voin jotku läpsyt heittää tai fist bumpit heittää sukupuoleen katsomatta, mut jos mä meen koskemaan jonku vaikka olkapäähän tai tällä tavalla, niin en kyl oikeestaan niinku tyttöihin en koske”. Haastatellut naisopettajat tunnistivat miespuolisten kollegojensa tilanteen: ”mä veikkaan et miehet voi olla nykyään niinku vielä varovaisempii, se on ihan ymmärrettävää”. Toinen haastateltava pohtii: ”on ihan selvää että ku mä oon nainen naispuolinen ihminen, nii varmasti on helpompi koskettaa niitä oppilaita ku miespuolisen opettajan”.

Yksi kosketuksen laji tuntuu kuitenkin kuuluvan juuri miesopettajalle: ”koska mä oon mies niin useammin varmasti minut otetaan tilanteeseen mukaan, sen takii että mul on niinkun testosteronia kehossa, niin tämmösis kiinnipitotilanteis”. Kun naisopettaja puhuu oppilaiden raivareista ja niiden hoitamisesta, hän säälii työtovereitaan: ”et meidän miesopettajat on ihan nääntyneitä”.

Yksi opettaja miettii sukupuolen merkitystä koulun kosketuksista puhuttaessa näin: ”no sen verran on puhuttu et on niinku helpompi olla nainen, että miesopettajana ei niinku ehkä uskaltais”. Hän jatkaa, viimeaikaisiin seksuaalisesta häirinnästä käytyihin keskusteluihin viitaten: ”ku nyt on ollu näitä, niin tota, mä oon miettiny, että on paljon mukavampi olla naisopettaja”. Vaikka opettaja haastattelussa sanoo tämän nauraen, minut tuo tunnustus tekee surulliseksi.

Liisa Tainio

Kuinka koskettaa Kyborgia?

Maailmalla mesotaan transhumanismista, ja suomalainen koululaitos loikkii digitalisaation tahdissa innokkaammin kuin moni muu Euroopassa. Olen lukenut hämmentyneenä Mark O´Connellin kirjaa ”To Be a Machine” tieteen tekijöistä, jotka yrittävät selättää kuoleman istuttamalla ihmisen aivosysteemin tietokoneelle siirrettäväksi dataksi. Yksi transhumanistisen liikkeen avainhahmoista on ruotsalainen Anders Sandberg, jonka kiinnostus aiheeseen syttyi Tukholmalaislähiön kirjastosta lainattujen scifiromaanien myötä. Sandberg tekee nyt tosissaan töitä sellaisen digiloikan parissa, joka muuttaisi tieteisromaanit todellisuudeksi.

Mitä tekemistä transhumanismilla on koskettamisen kanssa? Ei mitään, koska tavoitteena on säilöä ihmisen tietoisuus aivoihin ja erottaa tämä ruumiista. Silicon Valleyssa ja muissa tietokonemaailman mekoissa askarrellaan kartesiolaisen maailmankuvan parissa, yritetään tavoitella sielua aivomassan seasta ja puristaa se biteiksi tulevaa jälleen syntymää varten. Tosirikkaat voivat pistää säilytykseen koko ruumiinsa, jotka tulevaisuudessa teknologian kehittymisen myötä herätetään henkiin sellaisenaan. Ajatus on sama kuin ruumiin hautaamisessa ja sen ylösnousemisessa viimeisenä päivänä, milloin se sitten lieneekään. Mukarikkaat voivat pistää päänsä säilytykseen, se on halvempaa kuin koko ruumiin ylläpito. Phoenixissa sijaitsee Alcor Life Extension Foundation, jossa on varastoituna sekä kokonaisia ruumiita että pelkkiä päitä, joiden oletetaan säilyttävän kaikki oleellinen ihmisestä, jolla kerran oli myös kehonsa kaikkine inhimillisine tarpeineen. Kehoa ei enää tarvita, kun aivojen data istutetaan koneeseen.

Miten voimme siis koskettaa konetta, jolla on ihmisen aivot ladattuina tietokantaansa? Mitä digitalisaatio koulumaailmassa tekee vaikkapa sormenpäissä olevalle kosketusaistille, jos ensisijainen kosketuskokemus syntyy yhteydestä sähköisen laitteen näppäimistöön? Mietin uuden opetussuunnitelman myötä katoavaa kaunokirjoitusta, kuvataidetuntien siirtymistä yhä mediakeskeisemmäksi, koneläheisemmäksi. Vaikka ihmisen aivojen data voitaisiin sulloa biteiksi, mitä sillä loppujen lopuksi saavutettaisiin? Digitalisaation yhteydessä puhutaan usein nopeudesta, ajan voittamisesta. iPadilla kirjoittaa nopeammin kuin kynällä paperille. Entä jos ei ole mitään sanottavaa? Mitä väliä on nopeudella, jos sisältö puuttuu?

Seneca kirjoitti noin 2000 vuotta sitten, että elämä on pitkä, jos tietää, miten sen käyttää. Teknologian antama kuviteltu aikalisä on turhaa, jos se ei tuo mitään arvokasta lisää ihmisen kokemukseen elämästä. Ihminen on edelleen 2000-luvulla teknologisesta kehityksestä huolimatta nisäkäs, jolla on eläimen tarpeet olla lähellä toisia lajitovereitaan, koskettaa ja tulla kosketetuksi.

Keho muistaa ja keho tietää. Kauan sitten tapahtunut kehollinen kokemus palautuu välähdyksenä mieleen, kun jotakin vastaavaa tulee eteemme. Käsien kautta lihasmuistiin varastoitunut ja tekemällä opittu asia pysyy muistissa ja aiheuttaa assosiaatioiden vyöryn vuosienkin jälkeen. Toisen elollisen olennon koskettamisen on todettu lisäävän hyvää oloa, laskevan verenpainetta, tuovan turvaa, auttavan keskittymään. Eläimen läsnäolo auttaa levotonta lasta tai aikuista rauhoittumaan. Kyborgin koskettamisella ei ole todettu mitään näistä suotuisista vaikutuksista.

En tiedä, kuinka koskettaa kyborgia, tulla koneen koskettamaksi.

Jaana Erkkilä-Hill

Kosketuksen mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä

Viime aikoina on käyty erityisen paljon julkista keskustelua kosketuksesta ja kosketuksen rajoista. Laajalle levinneen Me too -kampanjan myötä puhe on kääntynyt nopeasti erityyppisiin koskettamisen ääri-ilmiöihin, esimerkiksi seksuaaliseen häirintään. Useissa tapauksissa väärinkäytösten tapahtumapaikkana ovat instituutiot: työpaikat, uskonnolliset yhteisöt, joskus myös koulut. Samalla ratkaisuksi vaikean aiheen käsittelyyn on tarjottu äärimmäisiä keinoja: koskettamista on rajoitettu ja jopa kosketuskieltoja on virallisesti tai epävirallisesti otettu joissain kouluissa käyttöön.

Monissa institutionaalisissa vuorovaikutustilanteissa – esimerkiksi luokkahuoneissa, vanhustenkodeissa, kuntosaleilla ja teatteriharjoituksissa – kosketuksella on kuitenkin tehtävä, joka on sidottu meneillään olevaan toimintaan. Näissä tilanteissa toisen ihmisen koskettaminen on usein lähes välttämätöntä. Vai miten lohduttaa itkevää lasta koskematta häntä lainkaan? Entä miten kuljettaa liikuntarajoitteista vanhusta paikasta toiseen ilman kosketusta? Voiko teatteriharjoituksia suorittaa toista koskematta? Onko personal trainerin mahdollista opastaa lihaskuntoliikkeen suorittamista ilman, että koskee asiakkaan kehoa?

Kielitieteen päivillä, keväällä 2018 Koskettava koulu -hanke järjesti työpajan, jossa tarkasteltiin kosketusta ja kosketuksen roolia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, pääosin instituutiossa. Personal trainerin ja kuntosaliasiakkaan vuorovaikutuksessa kehosta tulee instrumentti, joka on toiminnan ydinkohteena. Jan Lindström ja Camilla Lindholm analysoivat kielellisen ja kehollisen toiminnan synkronointia tilanteissa, joissa personal trainer havainnollistaa treenaajalle lihasharjoituksen oikeaa suuntaa ja stimuloitavaa kohtaa. Toisen kehon koskettaminen on tällöin odotuksenmukaista; samalla kosketuksella on ammatillinen kehys. Niin ikään Kaarina Monosen tarkastelemassa hoivakontekstissa fyysinen avustaminen ja kosketuksella ohjaaminen on ammatillinen normi, voisi jopa ajatella vaade. Esimerkiksi heikosti kuulevia ja näkeviä vanhuksia on välttämätöntä avustaa koskettamalla heitä, ja kehollinen läheisyys on tilanteissa luontevaa.

Teppo Jakonen ja Kreeta Niemi tutkivat oppilaidenvälisiä kosketuksia tilanteissa, joissa alakoululaiset pelaavat oppimispeliä yhteistä tablettia käyttäen. Kun pelihahmoja valitaan ja niille määritellään ominaisuuksia, alkaa kiivas kilpailu laitteen käyttövuoroista. Kilpailutilanteessa toisen oppilaan koskettaminen on automaattista, ja usein ihan välttämätöntä: kaverin käsi eliminoidaan pois ruudulta keinolla millä hyvänsä – siirtämällä, blokkaamalla lähestyvä käsi, jopa nipistämällä sitä. Teatteriharjoituksissa kosketus voi sen sijaan motivoitua kuvitellun tilanteen kautta, osana roolihahmon toimintaa. Roolissa ja roolin sisällä koskettamisen mahdollisuudet avautuvat uudella tavalla. Tämän osoittivat aineistollaan nuorten teatteriproduktioita tutkineet Marjo Savijärvi ja Laura Ihalainen.

Ei oikeastaan ole yllättävää, että kiivaassa Me too -keskustelussa instituutioista suurimpaan pyörteeseen ovat ajautuneet teatteri- ja elokuva-ala. Samalla kun roolinrakentamisen kautta avautuvat mahdollisuudet koskettamiseen, myös kosketuksen rajojen määritteleminen vaikeutuu. Koskettamista ei kuitenkaan missään instituutioissa voi – eikä kannata – täysin kieltää. Sen sijaan on katsottava koskettamista silmiin, nähtävä se luontevana osana monia institutionaalisia tilanteita. Samalla vuorovaikutustilanteissa on jatkuvasti altistuttava neuvottelulle kosketuksen rajoista, roolista ja merkityksistä.

Pilvi Heinonen

Sukelluksia kosketusmuistoihin

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura järjestivät vuonna 2013 kirjoituskilpailun, jonka tavoitteenaan innostaa ihmisiä kirjaamaan ylös koulunkäyntiin liittyviä muistojaan. Keruupyyntö kirvoitti yhteensä 261 tekstiä pääosin 1930–1940-luvulla syntyneiltä kirjoittajilta. Useimmat vastaajista kertoivat kokemuksistaan oppilaana, mutta jotkut kuvasivat omien kouluaikojensa ohella työtään koulussa tai koulutuksen parissa esimerkiksi opettajana, keittäjänä, poliitikkona, virkamiehenä tai opettajankouluttajana. Monissa kirjoituksissa muisteltiin myös koskettamista ja kosketetuksi tulemista.

Vastaajat kuvailivat teksteissään monenlaisia kosketuksia – hoivaavia, lohduttavia, rohkaisevia ja kiintymystä osoittavia mutta myös kiusallisia, kivuliaita ja nöyryyttäviä. Usein koskettamiseen liittyvät muistot paikannettiin koulun arkeen ja rutiineihin: välituntileikkeihin, leikilliseen nujakointiin ja kiusoitteleviin tönäisyihin tai tukasta nykimisiin. Nämä kosketukset näyttäytyivät toistuvina ja tavanomaisina: ne kiinnittyivät osaksi koulun jokapäiväistä elämää. Hätkähdyttävältä tuntui kuitenkin se, että monet muistelijat kirjoittivat samankaltaiseen neutraaliin sävyyn myös sellaisesta koskettamisesta, joka nykylukijalle näyttäytyy julmana väkivaltana. Oppilaiden lyöminen karttakepillä, tukasta repiminen ja oppilaiden väliset nyrkkitappelut esitettiin etenkin oppilaan näkökulmasta kirjoitetuissa teksteissä ikään kuin ne olisivat olleet itsestään selvä osa koulunkäyntiä. Monet muistelijoista ohittivat ne lyhyellä, toteavalla maininnalla: näin oli tapana toimia.

Monissa muisteluissa erityisesti opettajien harjoittamaa fyysistä väkivaltaa seliteltiin, ymmärrettiin ja puolusteltiinkin: opettaja oli menettänyt hermonsa sodassa tai joutunut kokemaan kovia yksityiselämässään tai sitten hänellä ei yksinkertaisesti ollut käytettävissään muita keinoja ”poikaviikareiden” saamiseksi kuriin. Vähättelevä ja jollain tapaa rehvakaskin suhtautuminen fyysiseen rankaisemiseen ulottui aina sanavalintoihin saakka: erään kirjoittajan mieleenpainuvaksi persoonaksi kuvaamalla opettajalla oli tapana ”kopauttaa” karttakepillä sormille ja toisen kirjoittajan tekstissä rankaisemistilannetta kutsuttiin ”kahdenkeskiseksi neuvotteluksi”, vaikka se, että väkivaltaa käytettiin, oli tehty varsin selväksi. Osa kirjoittajista painotti, että mitään traumoja ei kohtelusta ole jäänyt ja ilmaisipa joku uskovansa, että fyysinen kurittaminen korvaisi kuraattoritkin: vanha kunnon tukkapölly ja karttakeppi veivät oppilailta halun häiriköidä tehokkaammin kuin nykykoulussa käytetyt keinot.

Olisi helppo ohittaa nämä muistelut toteamalla, että koulun käytänteet ovat muuttuneet muistelijoiden kuvaamia aikoja seuraavina vuosikymmeninä huimasti, ja näin varmasti onkin tapahtunut. Oppilaiden fyysinen kurittaminen oli tosin oppikouluissa kielletty lailla jo vuonna 1872 ja kansakouluissakin vuonna 1914 – siis ennen kuin yksikään kirjoituskilpaan osallistuneista muistelijoista oli edes syntynyt. Käytännössä fyysiseen rankaisemiseen ei kuitenkaan puututtu, sillä opettajan ohella kansakoulutarkastajat ja kouluhallinnon ylemmät virkamiehet aina opetusministeriä myöten saattoivat pitää väkivaltaa oikeutettuna ja välttämättömänäkin kurinpitokeinona. Koska fyysinen rankaiseminen oli tavallista myös kotona, eivät oppilaiden vanhemmatkaan siihen välttämättä puuttuneet. Jotkut muistelijoista toteavatkin, että karttakepin iskuista ja tukkapöllyistä oli parempi olla pitämättä meteliä kotona, koska seurauksena olisi saattanut pahimmillaan olla selkäsauna vielä vanhemmiltakin. Vuosikymmenien vieriessä asenteet ovat kuitenkin onneksi hiljalleen muuttuneet lainsäädännön kanssa yhdenmukaisemmiksi, ja kun nykyiset koululaiset joskus tulevaisuudessa muistelevat kouluaan, kuvauksia fyysisen rankaisemisen aiheuttamista kivuliaista muistoista tuskin juurikaan löytyy.

Kun koulumuistoja kerättiin vuonna 2013, käytiin julkisuudessa vilkasta keskustelua opettajan kurinpito-oikeuksista. Keskustelu sai alkunsa videosta, jossa näkyy, kuinka yläkoulunopettaja sanaharkan päätteeksi ohjaa oppilaan ulos koulun ruokalasta fyysistä voimaa käyttäen: hän tarttuu kiinni oppilaan vaatteisiin ja tönii ja työntää tätä ovea kohti. Tapahtumiin otetaan kantaa myös Minun koulumuistoni -kokoelman teksteissä. Toiset kirjoittajista ilmaisevat suoraan tukensa opettajalle ja vieläkin useammat tekevät sen epäsuorasti korostaen, etteivät ainakaan itse kanna kaunaa kokemistaan rangaistuksista. Muistitietotutkijat painottavatkin sitä, että muistelussa ei palauteta mieleen menneisyyden tapahtumia sellaisenaan vaan siihen, mitä muistetaan ja millaisia merkityksiä muistoille annetaan, vaikuttaa esimerkiksi se, missä tilanteessa menneisyyttä muistellaan ja kenelle sitä kerrotaan. Tulkintoja ja merkityksiä siis rakennetaan muistelemisen ajassa ja ne muotoutuvat suhteessa ympäröivään sosiaaliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen, esimerkiksi ajankohtaisiin tapahtumiin ja muistelijan ulottuvilla oleviin kiteytyneisiin merkityksenannon tapoihin. Fyysistä kurinpitoa normalisoivat ja puolustelevat puheenvuorot voidaankin nähdä paitsi eletyn kokemuksen kuvauksina, myös kannanottoina meneillään olleeseen ja kenties vieläkin meneillään olevaan keskusteluun siitä, millä tavoin opettaja saa tai ei saa toimia. Sellaisina ne ammentavat kulttuurisesta merkityksenannon varannosta kaiuttaen ja uusintaen ajattelutapaa, jossa väkivalta tai ainakin fyysiseen voimankäyttöön perustuva oppilaan rajoittaminen ja kontrolli näyttäytyvät hyväksyttävinä tai jopa välttämättöminä pedagogisina keinoina.

Henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa todistusta on vaikeaa osoittaa vääräksi. Kun kaikin puolin elämäänsä tyytyväiseltä vaikuttava muistelija kiittelee karttakepin iskuja, luunappeja tai tukkapöllyjä tiheään tahtiin jaellutta opettajaansa erinomaiseksi pedagogiksi ja mieleenpainuvaksi persoonaksi ja kiistää painokkaasti kivuliaiden rangaistusten aiheuttaneen minkäänlaista haittaa, on ulkopuolisen lukijan tai kuulijan vaikea väittää muuta. Aina voi tietysti vedota psyykkisiin puolustusmekanismeihin, defensseihin, ja osoittaa muistelijan kokemus vääristyneeksi huomauttamalla, että hän lienee kieltänyt nöyryytyksen ja häpeän tunteet ja sysännyt ne jonnekin alitajunnan uumeniin. Muistelijan omakohtaisen kokemuksen ohittaminen väärään tietoisuuteen vetoamalla ei kuitenkaan tunnu oikeudenmukaiselta, eikä se varmasti vakuuta häntä. Sen sijaan voitaisiin ehkä puhua resilienssistä eli selviytymiskykyisyydestä, ominaisuudesta, jonka ansiosta jotkut ihmiset selviytyvät vaikeistakin koettelemuksista. Tyytyväisyys ja menestys myöhemmässä elämässä eivät siis olisikaan seurausta opettajan toimeenpanemista fyysisistä rangaistuksista tai niiden pelosta, vaan ne ovat tulleet muistelijan osaksi opettajan toiminnasta huolimatta. Kun kaikki lopulta kääntyy hyvin, voi tapahtumishetkellä kurjilta, nöyryyttäviltä ja häpeällisiltäkin tuntuneille kokemuksille antaa positiivisia merkityksiä tai kääntää ne osaksi vastoinkäymisistä voittoon etenevää tarinaa.

Mutta on aineistossa läsnä toisenlaisiakin ääniä. Kaikki eivät muistele väkivaltaa käyttäneitä opettajiaan kiitollisuudella tai edes ymmärtäväisesti. Kurinpitonsa fyysisen väkivallan varaan rakentaneita opettajia kuvataan teksteissä myös despooteiksi, mielivaltaisiksi itsevaltiaiksi, joiden toiminta ei perustunut pedagogiseen ajatteluun ja oppilaan parhaan tavoitteluun vaan oli impulsiivista, hetkellisten tunnereaktioiden ohjaamaa, tai täysin käsittämätöntä sadismia. Ruumiilliseen väkivaltaan kielteisesti asennoituvista kirjoittajista moni myös kiisti fyysisen rankaisemisen ja väkivallan uhkan olleen tehokkaita keinoja kurinpidossa ja oppimisen tukemisessa. Heidän mukaansa lempeä, rauhallinen ja ymmärtäväinen opettaja sai luokan haltuunsa paljon paremmin. Väkivaltaisia opettajia siis vihattiin ja pelättiin, mutta kirjoittajat kuvasivat myös tilanteita, joissa oppilaat, vanhemmat ja koulun johtokuntakin asettuivat vastustamaan opettajan toimintaa. Fyysinen rankaiseminen ei siis ollut yksimielisesti hyväksyttyä vaan suhtautuminen siihen riippui ympäröivästä yhteisöstä, jopa yksittäisistä toimijoistakin. Neuvottelua siitä, millainen toiminta on pedagogisesti perusteltua ja millainen taas ei, käytiin jatkuvasti paikallisella tasolla asianosaisten – opettajan, oppilaiden, vanhempien ja koulun johtokunnan – kesken.

Yhteisesti hyväksyttyyn lopputulemaan siitä, millainen koskettaminen koulussa on suotavaa, sallittua, tarpeellista tai välttämätöntä ja millainen taas ei, tuskin päästään koskaan. Nykyisen tutkimustiedon valossa fyysisen väkivallan käyttäminen kurinpidon tai kasvatuksen keinona on yksiselitteisesti poissuljettu vaihtoehto: se on osoitettu monella tapaa vahingolliseksi. Kasvattajien – opettajat mukaan lukien – oikeutta ruumiilliseen rankaisemiseen puolustavat äänet eivät kuitenkaan ole täysin kadonneet julkisesta keskustelusta. Ne ovat kenties vaimentuneet mutta pääsevät kuuluville aina silloin, kun opettajien voimattomuus oppilaiden käyttäytymisen edessä syystä tai toisesta nousee julkiseen keskusteluun. Sukellus arkiston uumeniin kuitenkin osoitti, että muutaman sukupolven aikana on otettu tässä suhteessa valtava harppaus eteenpäin. Vaikka muistelijoiden kuvailemia tilanteita ei tietenkään voi ajatella täysin luotettavina kuvauksina menneisyyden tapahtumista, viittaa esimerkiksi ruumiillisten rangaistusten toistuva esiintyminen siihen, ettei fyysinen kurittaminen ole ollut aivan tavatonta. Muistelijoiden raportoimat väkivaltakokemukset olivat aika ajoin julmuudessaan järkyttäviä ja pienen oppilaan kokeman pelon, ahdistuksen ja hädän kuvaukset sydäntä särkeviä. Toisaalta sukellus arkiston uumeniin oli lohdullinen ja ilahduttavakin. Muutaman sukupolven aikana on otettu valtava harppaus eteenpäin: en omilta kouluajoiltani muista minkäänlaista väkivallan uhkaa opettajien taholta enkä voi edes kuvitella, että oma lapseni joutuisi sellaista kohtaamaan.

Ulla Karvonen

Saako valmistavan luokan oppilasta koskettaa?

Katselen videolta alakoululaisia valmistavan luokan oppilaita. On syyskuinen aamu ja keskustelunaiheena päivän sateinen sää. ”Oletteko ihan märkiä? Onks tukka märkä?” kysyy opettaja. Hän koskettaa lähellään istuvan oppilaan tukkaa kevyesti ja toteaa: ”Vähän märkä.” Kuudesluokkalainen poika protestoi leikillisesti: ”Au!” Opettaja katsoo poikaa ja katsoo luokkaa, jossa on yhteensä seitsemän oppilasta. Spontaani päätös: opettaja lähtee kiertämään oppilaan luota toisen luo, koskettaen jokaista hiuksiin, toistaen ”onks tukka märkä”.

Opettajan kevyt kosketus hiuksiin motivoituu tunnin teeman kautta. Opettaja on tasapuolinen – hän käy koskettamassa kaikkia samalla tavalla ja kosketus viipyy jokaisen hiuksissa hetken mutta ei liian pitkään. Hänen asiallinen äänensä lämpenee, ikään kuin fyysinen läheisyys lämmittäisi sen. Luokkayhteisössä aina läsnä oleva tasapuolisuuden vaatimus saa hiustenkosketuskierroksen näyttämään jonkinlaiselta rituaalilta.

Katson katkelmaa uudelleen. Miten lapset vastaavat opettajan tavallisuudesta poikkeavaan kosketukseen? Yllättäen estottomin myönteinen vastaus tulee viidesluokkalaiselta pojalta, joka alkaa hihkua iloisesti, taputtaa käsiään ja heiluttelee jalkojaan opettajan sipaisun voimasta. Sitä vastoin nuorempi, ekaluokkalainen poika jännittää kehonsa liikkumattomaksi kosketusvuoroa odottaessaan. Kuudesluokkalainen tyttö kokeilee itse hiuksiaan ja sanoo ”vähän märkä”. Hän vilkaisee vieressä istuvaa veljeään, jonka ilme ei värähdä. Neljäsluokkalainen tyttö on kääntynyt taaksepäin juttelemaan viidesluokkalaisen tytön kanssa, joka katsoo pulpettiin opettajan kulkiessa ohi ja hipaistessa häntä.

Vasta Suomeen muuttaneiden alakouluikäisten reaktiot kosketukseen ovat katsojan silmään samanlaisia kuin kenen tahansa alakouluikäisen. Jään miettimään, ovatko viidesluokkalaisen pojan hihkumiset tahallista liioittelua ja koululaishuumoria vai vilpitöntä iloa yllättävän läheisyyden johdosta, tai pyrkikö kuudesluokkalainen tyttö repliikkinsä avulla epäsuorasti torjumaan opettajan päänsilityksen ja viestimään, että ’ymmärrän sanan märkä ja osaan itse arvioida hiusteni kosteuden’.

Opettajan toiminnassa huokuu ammatillisuuden ja spontaaniuden yhdistelmä. Katkelmassa opettaja käyttää hyödyksi pienryhmän kokoa ja ottaa aikaa jokaisen seitsemän oppilaan konkreettiseen kohtaamiseen. Päivän ensimmäisellä tunnilla neutraali hipaisu voi toimia tervehdyksen tapaan läsnäolon vahvistajana. Katsojalle välittyy kokemus positiivisen ilmapiirin luomisesta ja luontevasta yksilöiden huomioimisesta.

Videonkatkelman jälkeen mietin suomi toisena kielenä -ainedidaktiikan ryhmissäni joka lukuvuosi käytäviä pohdintoja kulttuurienvälisen koskettamisen ja katsekontaktin merkityksistä. Onko mahdollista, että teen kulttuurisen virheen, jos hipaisen oppijaa tunnin aikana huomion pyytämiseksi olkapäähän? Voinko ojentaa käteni kättelyä varten? Pitäisikö poskisuudelmat torjua? Miten irrottaudun lapsen halauksesta kauniisti? Opettajaopiskelijoiden huolet ovat aitoja ja niihin on usein vaikea keksiä hyviä vastauksia.

Ja kuitenkin, vastaus on silmieni edessä. Pieni ikkuna valmistavan opetuksen luokkaan kertoo, että koskettaminen on tavallinen asia ja monikulttuuriset oppilaat tavallisia oppilaita. Siksi monikulttuuriseen koskettamiseen on yhtä vähän yleispäteviä sääntöjä kuin koskettamiseen yleensä. Ammatillinen toiminta nousee aina oppisisällön ja sosiaalisen ryhmän tuntemuksen yhdistyessä tilannetajuun.

Maria Ahlholm

Kosketukset välittävät merkityksiä

Oppilaat istuvat suorissa riveissä pulpeteissaan kumartuneina toteuttamaan itsenäistä kirjoitustehtävää. Opettaja risteilee oppilaan luota oppilaan luokse. Pysähtyy, kumartuu tarkastelemaan kirjoitettua, sanoo jotakin oppilaalle, osoittaa sormella tiettyä kohtaa tehtävästä, suoristautuu, hipaisee oppilaan olkavartta ja jatkaa matkaansa seuraavan oppilaan luokse. Tuttu, tunnistettava tilanne koulusta kiinnittää koulukosketusten tutkijan huomion Julian Rosenfeldtin videoteoksessa Manifesto. Manifesto oli esillä Taidehallissa Helsingissä 19.8.–15.10.2017.

Rosenfeldtin videoteos koostuu 12 videofilmistä, joista jokaisessa Cate Blanchett esittää päähenkilöä: muun muassa opettajaa, galleristia, perheenäitiä. (Lue Helsingin Sanomien arvio täältä; videot on vielä mahdollista nähdä joulukuun yhdeksänteen päivään asti elokuvateattereissa ainakin pääkaupunkiseudulla.) Videoihin sisältyvä teksti antaa äänen eri taiteilijoiden taidemanifesteille, jotka Cate Blanchett rooleistaan käsin tulkitsee. Olennainen osa tulkintaa on kuhunkin filmiin kuuluva resitaatio-osuus. Taidehallin näyttelytilassa resitaatio-osuudet on synkronoitu toisiinsa. Ja juuri se alleviivaa merkityksiä, joita videot interaktiivisesti rakentavat: galleristin ja näyttelyvieraiden poskisuudelmat, äidin tapa pyykäistä pikkukoululaisensa hiuksia samalla, kun tarjoaa huomionsa tälle, tai opettajan taputus oppilaan olkavarteen neuvomistilanteen päätteeksi eivät ole vain satunnaisia hipaisuja vaan merkitysyksikköjä, joilla ollaan taideammattilaista, vanhempaa tai opettajaa. Videot eivät kokoa vain taidemanifesteja. Ne kokoavat tunnistettavia monimodaalisia hahmoja, ”multimodal gestalts”. Nämä monimodaaliset hahmot ovat vuorovaikutuksen sosiaalisia objekteja, kuten yksi multimodaalisen keskustelunanalyysin kärkitutkijoista, Lorenza Mondada, muotoilee. Mainitut kosketukset asettuvat vuorovaikutussekvenssien rajalle: niitä aloittamaan ja päättämään.

Monimenetelmäisen hankkeemme keskeisin tutkimusmenetelmä on etnometodologinen keskustelunanalyysi, erityisesti sen multimodaaliseen vuorovaikutukseen erikoistunut suuntaus. Keskustelunanalyysin isä, Harvey Sacks, puhuu varhaisissa luennoissaan siitä, miten sosiaalista olemistamme ja siitä tekemiämme tulkintoja säätelevät kaikessa läsnä olevat normit ja jäsennykset, ”order at all points”. Jäsennyksiin kuuluu myös pyrkimys olla normaali, ”doing being ordinary”. Sillä Sacks tarkoittaa, että kukaan ei sinänsä ole tavis vaan olla tavis on seurausta teoista ja valinnoista, ponnistelusta! Ponnistelujen tuloksena syntyy jotakin, mikä tunnistetaan esimerkiksi opettajaksi, oppilaaksi, perussetiksi koulukontekstissa.

Rosenfeldtin Manifesto-teoksessa koulunpito kiteytyy Jim Jarmushin taidemanifestin iskulauseeseen ”Nothing is original”, joka taulunkuvana ohjeistaa pikkukoululaisia kirjoitustehtävän toteuttamiseen. Lisäksi opettaja kehottaa oppilaita varastamaan ideoita kaikkialta. Ikään kuin Jarmusch näkisi Sacksin tapaan, että merkitykset löytyvät muualta kuin omaperäisyydestä.

Manifeston koulukohtauksessa opettaja neuvoo ja neuvomisen lopuksi koskettaa oppilaan olkavartta. Kosketus on tunnistettava. Myöskään kosketukset eivät ole ainutlaatuisia, vaan alamme nähdä, miten ne ovat jäsentyneitä sosiaalisia objekteja. AFinLA:n syyssymposiumissa Turussa 10.–11.11.2017 ryhmämme jäsenet Pilvi Heinonen, Ulla Karvonen ja Liisa Tainio pitivätkin esitelmän luokkahuonevuorovaikutuksen konventionaalistuneista kosketuksista. Yhtenä sellaisena näyttäytyy neuvontasekvenssiä päättävä opettajan rohkaiseva ”Jatka vain” -hipaisu oppilaan olkavarteen.

Sara Routarinne

Miksi tutkia kosketusta koulussa?

2.10.2017

Keskustelunanalyysin maailmankonferenssissa Los Angelesissa 2014 me, pieni ryhmä suomalaisia tutkijoita, olimme harvinaisen innoissamme yhdestä esitelmäryppäästä: Marjorie Harness Goodwin oli kerännyt yhteen tutkijoita, jotka kaikki olivat kiinnostuneet koskettamisesta vuorovaikutustoimintana. Tuli suuri ahaa-elämys: Miksi tätä ei ole aiemmin tutkittu? Tämähän on valtavan tärkeä osa vuorovaikutusta. Miksi emme mekin ryhtyisi analysoimaan koskettamista?

Läheinen aihetta tutkinut kollega Asta Cekaite Linköpingin yliopistosta auttoi meitä eteenpäin, ja usean kotimaisen ja kansainvälisen työpajatapaamisen jälkeen päätimme perustaa oman hankkeen. Päädyimme rajaamaan kontekstin kouluun, sillä kaikilla hankkeeseen lupautuneilla tutkijoilla oli kokemusta luokkahuoneen vuorovaikutuksen tutkimisesta ja opettajankoulutuksesta. Onnistuimme saamaan rahoituksen Koskettava koulu -hankkeelle Koneen Säätiöltä, joka ei pelkää rahoittaa erilaisia, rohkeitakin hankkeita ja ideoita.

Kun innostus oli herännyt, aloimme yhtäkkiä huomata, että kosketuksesta ja koskettamisesta keskustellaan tällä hetkellä valtavasti. Luimme antropologi Taina Kinnusen kosketusmuistoja analysoivan teoksen Vahvat yksin, heikot sylityksin (2013). Kun Helsingin Sanomat kyseli koulujen ”pieniä hyviä keinoja”  kouluviihtyvyyden parantamiseksi, ensimmäiseksi mainittiin erään luokan jokaperjantainen ryhmähali , johon luokan pojilta oli tullut aloite (HS 29.5.2017). Kajaanissa teatteriohjaaja Eino Saari ryhtyi pohtimaan miehen kosketusta, haastatteli 50 suomalaista miestä sekä tutkijoita ja asiantuntijoita ja rakensi dokumenttiteatteriesityksen.  Tämä kiinnosti meitä erityisesti, sillä hankkeemme haluaa tutkia kosketusta myös kuva- ja teatteritaiteen keinoin.  Siksi oli hieno huomata, että Saaren teatteriryhmä vieraili Helsingissä 29.-30.9.2017 esityksellään Miehen kosketus.

Miehen kosketus sekä tarkensi että laajensi otsikkonsa lupaamaa. Miehen näkökulmasta lähteminen nosti esiin kulttuuriimme syvään juurtunutta sukupuolijäsennystä. Taitavasti esitys kysyi: Miksi miehen kosketus niin helposti mielletään suoritukseksi? Miksi naisen kosketukselle sallitaan enemmän? Väheneekö miehen miehisyys, jos hän koskettaa hellästi toista miestä? Miksi koskettamalla halutaan toisinaan satuttaa, loukata, osoittaa valtaa? Kenen valtaa? Sukupuolistunut kosketuskulttuuri rajoittaa ja ohjaa kaikkien yhteisön jäsenten toimintaa, ei vain miesten, ja siten miehen näkökulma kertoo meistä kaikista.

Kosketukset muistetaan, ne opitaan ja niitä opetetaan yhteisöissä, tiedostamatta ja tiedostaen – myös kouluyhteisöissä. Haluamme tietää siitä enemmän.

Liisa Tainio