Katselen videolta alakoululaisia valmistavan luokan oppilaita. On syyskuinen aamu ja keskustelunaiheena päivän sateinen sää. ”Oletteko ihan märkiä? Onks tukka märkä?” kysyy opettaja. Hän koskettaa lähellään istuvan oppilaan tukkaa kevyesti ja toteaa: ”Vähän märkä.” Kuudesluokkalainen poika protestoi leikillisesti: ”Au!” Opettaja katsoo poikaa ja katsoo luokkaa, jossa on yhteensä seitsemän oppilasta. Spontaani päätös: opettaja lähtee kiertämään oppilaan luota toisen luo, koskettaen jokaista hiuksiin, toistaen ”onks tukka märkä”.
Opettajan kevyt kosketus hiuksiin motivoituu tunnin teeman kautta. Opettaja on tasapuolinen – hän käy koskettamassa kaikkia samalla tavalla ja kosketus viipyy jokaisen hiuksissa hetken mutta ei liian pitkään. Hänen asiallinen äänensä lämpenee, ikään kuin fyysinen läheisyys lämmittäisi sen. Luokkayhteisössä aina läsnä oleva tasapuolisuuden vaatimus saa hiustenkosketuskierroksen näyttämään jonkinlaiselta rituaalilta.
Katson katkelmaa uudelleen. Miten lapset vastaavat opettajan tavallisuudesta poikkeavaan kosketukseen? Yllättäen estottomin myönteinen vastaus tulee viidesluokkalaiselta pojalta, joka alkaa hihkua iloisesti, taputtaa käsiään ja heiluttelee jalkojaan opettajan sipaisun voimasta. Sitä vastoin nuorempi, ekaluokkalainen poika jännittää kehonsa liikkumattomaksi kosketusvuoroa odottaessaan. Kuudesluokkalainen tyttö kokeilee itse hiuksiaan ja sanoo ”vähän märkä”. Hän vilkaisee vieressä istuvaa veljeään, jonka ilme ei värähdä. Neljäsluokkalainen tyttö on kääntynyt taaksepäin juttelemaan viidesluokkalaisen tytön kanssa, joka katsoo pulpettiin opettajan kulkiessa ohi ja hipaistessa häntä.
Vasta Suomeen muuttaneiden alakouluikäisten reaktiot kosketukseen ovat katsojan silmään samanlaisia kuin kenen tahansa alakouluikäisen. Jään miettimään, ovatko viidesluokkalaisen pojan hihkumiset tahallista liioittelua ja koululaishuumoria vai vilpitöntä iloa yllättävän läheisyyden johdosta, tai pyrkikö kuudesluokkalainen tyttö repliikkinsä avulla epäsuorasti torjumaan opettajan päänsilityksen ja viestimään, että ’ymmärrän sanan märkä ja osaan itse arvioida hiusteni kosteuden’.
Opettajan toiminnassa huokuu ammatillisuuden ja spontaaniuden yhdistelmä. Katkelmassa opettaja käyttää hyödyksi pienryhmän kokoa ja ottaa aikaa jokaisen seitsemän oppilaan konkreettiseen kohtaamiseen. Päivän ensimmäisellä tunnilla neutraali hipaisu voi toimia tervehdyksen tapaan läsnäolon vahvistajana. Katsojalle välittyy kokemus positiivisen ilmapiirin luomisesta ja luontevasta yksilöiden huomioimisesta.
Videonkatkelman jälkeen mietin suomi toisena kielenä -ainedidaktiikan ryhmissäni joka lukuvuosi käytäviä pohdintoja kulttuurienvälisen koskettamisen ja katsekontaktin merkityksistä. Onko mahdollista, että teen kulttuurisen virheen, jos hipaisen oppijaa tunnin aikana huomion pyytämiseksi olkapäähän? Voinko ojentaa käteni kättelyä varten? Pitäisikö poskisuudelmat torjua? Miten irrottaudun lapsen halauksesta kauniisti? Opettajaopiskelijoiden huolet ovat aitoja ja niihin on usein vaikea keksiä hyviä vastauksia.
Ja kuitenkin, vastaus on silmieni edessä. Pieni ikkuna valmistavan opetuksen luokkaan kertoo, että koskettaminen on tavallinen asia ja monikulttuuriset oppilaat tavallisia oppilaita. Siksi monikulttuuriseen koskettamiseen on yhtä vähän yleispäteviä sääntöjä kuin koskettamiseen yleensä. Ammatillinen toiminta nousee aina oppisisällön ja sosiaalisen ryhmän tuntemuksen yhdistyessä tilannetajuun.
Maria Ahlholm