Maailmalla mesotaan transhumanismista, ja suomalainen koululaitos loikkii digitalisaation tahdissa innokkaammin kuin moni muu Euroopassa. Olen lukenut hämmentyneenä Mark O´Connellin kirjaa ”To Be a Machine” tieteen tekijöistä, jotka yrittävät selättää kuoleman istuttamalla ihmisen aivosysteemin tietokoneelle siirrettäväksi dataksi. Yksi transhumanistisen liikkeen avainhahmoista on ruotsalainen Anders Sandberg, jonka kiinnostus aiheeseen syttyi Tukholmalaislähiön kirjastosta lainattujen scifiromaanien myötä. Sandberg tekee nyt tosissaan töitä sellaisen digiloikan parissa, joka muuttaisi tieteisromaanit todellisuudeksi.
Mitä tekemistä transhumanismilla on koskettamisen kanssa? Ei mitään, koska tavoitteena on säilöä ihmisen tietoisuus aivoihin ja erottaa tämä ruumiista. Silicon Valleyssa ja muissa tietokonemaailman mekoissa askarrellaan kartesiolaisen maailmankuvan parissa, yritetään tavoitella sielua aivomassan seasta ja puristaa se biteiksi tulevaa jälleen syntymää varten. Tosirikkaat voivat pistää säilytykseen koko ruumiinsa, jotka tulevaisuudessa teknologian kehittymisen myötä herätetään henkiin sellaisenaan. Ajatus on sama kuin ruumiin hautaamisessa ja sen ylösnousemisessa viimeisenä päivänä, milloin se sitten lieneekään. Mukarikkaat voivat pistää päänsä säilytykseen, se on halvempaa kuin koko ruumiin ylläpito. Phoenixissa sijaitsee Alcor Life Extension Foundation, jossa on varastoituna sekä kokonaisia ruumiita että pelkkiä päitä, joiden oletetaan säilyttävän kaikki oleellinen ihmisestä, jolla kerran oli myös kehonsa kaikkine inhimillisine tarpeineen. Kehoa ei enää tarvita, kun aivojen data istutetaan koneeseen.
Miten voimme siis koskettaa konetta, jolla on ihmisen aivot ladattuina tietokantaansa? Mitä digitalisaatio koulumaailmassa tekee vaikkapa sormenpäissä olevalle kosketusaistille, jos ensisijainen kosketuskokemus syntyy yhteydestä sähköisen laitteen näppäimistöön? Mietin uuden opetussuunnitelman myötä katoavaa kaunokirjoitusta, kuvataidetuntien siirtymistä yhä mediakeskeisemmäksi, koneläheisemmäksi. Vaikka ihmisen aivojen data voitaisiin sulloa biteiksi, mitä sillä loppujen lopuksi saavutettaisiin? Digitalisaation yhteydessä puhutaan usein nopeudesta, ajan voittamisesta. iPadilla kirjoittaa nopeammin kuin kynällä paperille. Entä jos ei ole mitään sanottavaa? Mitä väliä on nopeudella, jos sisältö puuttuu?
Seneca kirjoitti noin 2000 vuotta sitten, että elämä on pitkä, jos tietää, miten sen käyttää. Teknologian antama kuviteltu aikalisä on turhaa, jos se ei tuo mitään arvokasta lisää ihmisen kokemukseen elämästä. Ihminen on edelleen 2000-luvulla teknologisesta kehityksestä huolimatta nisäkäs, jolla on eläimen tarpeet olla lähellä toisia lajitovereitaan, koskettaa ja tulla kosketetuksi.
Keho muistaa ja keho tietää. Kauan sitten tapahtunut kehollinen kokemus palautuu välähdyksenä mieleen, kun jotakin vastaavaa tulee eteemme. Käsien kautta lihasmuistiin varastoitunut ja tekemällä opittu asia pysyy muistissa ja aiheuttaa assosiaatioiden vyöryn vuosienkin jälkeen. Toisen elollisen olennon koskettamisen on todettu lisäävän hyvää oloa, laskevan verenpainetta, tuovan turvaa, auttavan keskittymään. Eläimen läsnäolo auttaa levotonta lasta tai aikuista rauhoittumaan. Kyborgin koskettamisella ei ole todettu mitään näistä suotuisista vaikutuksista.
En tiedä, kuinka koskettaa kyborgia, tulla koneen koskettamaksi.
Jaana Erkkilä-Hill