Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura järjestivät vuonna 2013 kirjoituskilpailun, jonka tavoitteenaan innostaa ihmisiä kirjaamaan ylös koulunkäyntiin liittyviä muistojaan. Keruupyyntö kirvoitti yhteensä 261 tekstiä pääosin 1930–1940-luvulla syntyneiltä kirjoittajilta. Useimmat vastaajista kertoivat kokemuksistaan oppilaana, mutta jotkut kuvasivat omien kouluaikojensa ohella työtään koulussa tai koulutuksen parissa esimerkiksi opettajana, keittäjänä, poliitikkona, virkamiehenä tai opettajankouluttajana. Monissa kirjoituksissa muisteltiin myös koskettamista ja kosketetuksi tulemista.
Vastaajat kuvailivat teksteissään monenlaisia kosketuksia – hoivaavia, lohduttavia, rohkaisevia ja kiintymystä osoittavia mutta myös kiusallisia, kivuliaita ja nöyryyttäviä. Usein koskettamiseen liittyvät muistot paikannettiin koulun arkeen ja rutiineihin: välituntileikkeihin, leikilliseen nujakointiin ja kiusoitteleviin tönäisyihin tai tukasta nykimisiin. Nämä kosketukset näyttäytyivät toistuvina ja tavanomaisina: ne kiinnittyivät osaksi koulun jokapäiväistä elämää. Hätkähdyttävältä tuntui kuitenkin se, että monet muistelijat kirjoittivat samankaltaiseen neutraaliin sävyyn myös sellaisesta koskettamisesta, joka nykylukijalle näyttäytyy julmana väkivaltana. Oppilaiden lyöminen karttakepillä, tukasta repiminen ja oppilaiden väliset nyrkkitappelut esitettiin etenkin oppilaan näkökulmasta kirjoitetuissa teksteissä ikään kuin ne olisivat olleet itsestään selvä osa koulunkäyntiä. Monet muistelijoista ohittivat ne lyhyellä, toteavalla maininnalla: näin oli tapana toimia.
Monissa muisteluissa erityisesti opettajien harjoittamaa fyysistä väkivaltaa seliteltiin, ymmärrettiin ja puolusteltiinkin: opettaja oli menettänyt hermonsa sodassa tai joutunut kokemaan kovia yksityiselämässään tai sitten hänellä ei yksinkertaisesti ollut käytettävissään muita keinoja ”poikaviikareiden” saamiseksi kuriin. Vähättelevä ja jollain tapaa rehvakaskin suhtautuminen fyysiseen rankaisemiseen ulottui aina sanavalintoihin saakka: erään kirjoittajan mieleenpainuvaksi persoonaksi kuvaamalla opettajalla oli tapana ”kopauttaa” karttakepillä sormille ja toisen kirjoittajan tekstissä rankaisemistilannetta kutsuttiin ”kahdenkeskiseksi neuvotteluksi”, vaikka se, että väkivaltaa käytettiin, oli tehty varsin selväksi. Osa kirjoittajista painotti, että mitään traumoja ei kohtelusta ole jäänyt ja ilmaisipa joku uskovansa, että fyysinen kurittaminen korvaisi kuraattoritkin: vanha kunnon tukkapölly ja karttakeppi veivät oppilailta halun häiriköidä tehokkaammin kuin nykykoulussa käytetyt keinot.
Olisi helppo ohittaa nämä muistelut toteamalla, että koulun käytänteet ovat muuttuneet muistelijoiden kuvaamia aikoja seuraavina vuosikymmeninä huimasti, ja näin varmasti onkin tapahtunut. Oppilaiden fyysinen kurittaminen oli tosin oppikouluissa kielletty lailla jo vuonna 1872 ja kansakouluissakin vuonna 1914 – siis ennen kuin yksikään kirjoituskilpaan osallistuneista muistelijoista oli edes syntynyt. Käytännössä fyysiseen rankaisemiseen ei kuitenkaan puututtu, sillä opettajan ohella kansakoulutarkastajat ja kouluhallinnon ylemmät virkamiehet aina opetusministeriä myöten saattoivat pitää väkivaltaa oikeutettuna ja välttämättömänäkin kurinpitokeinona. Koska fyysinen rankaiseminen oli tavallista myös kotona, eivät oppilaiden vanhemmatkaan siihen välttämättä puuttuneet. Jotkut muistelijoista toteavatkin, että karttakepin iskuista ja tukkapöllyistä oli parempi olla pitämättä meteliä kotona, koska seurauksena olisi saattanut pahimmillaan olla selkäsauna vielä vanhemmiltakin. Vuosikymmenien vieriessä asenteet ovat kuitenkin onneksi hiljalleen muuttuneet lainsäädännön kanssa yhdenmukaisemmiksi, ja kun nykyiset koululaiset joskus tulevaisuudessa muistelevat kouluaan, kuvauksia fyysisen rankaisemisen aiheuttamista kivuliaista muistoista tuskin juurikaan löytyy.
Kun koulumuistoja kerättiin vuonna 2013, käytiin julkisuudessa vilkasta keskustelua opettajan kurinpito-oikeuksista. Keskustelu sai alkunsa videosta, jossa näkyy, kuinka yläkoulunopettaja sanaharkan päätteeksi ohjaa oppilaan ulos koulun ruokalasta fyysistä voimaa käyttäen: hän tarttuu kiinni oppilaan vaatteisiin ja tönii ja työntää tätä ovea kohti. Tapahtumiin otetaan kantaa myös Minun koulumuistoni -kokoelman teksteissä. Toiset kirjoittajista ilmaisevat suoraan tukensa opettajalle ja vieläkin useammat tekevät sen epäsuorasti korostaen, etteivät ainakaan itse kanna kaunaa kokemistaan rangaistuksista. Muistitietotutkijat painottavatkin sitä, että muistelussa ei palauteta mieleen menneisyyden tapahtumia sellaisenaan vaan siihen, mitä muistetaan ja millaisia merkityksiä muistoille annetaan, vaikuttaa esimerkiksi se, missä tilanteessa menneisyyttä muistellaan ja kenelle sitä kerrotaan. Tulkintoja ja merkityksiä siis rakennetaan muistelemisen ajassa ja ne muotoutuvat suhteessa ympäröivään sosiaaliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen, esimerkiksi ajankohtaisiin tapahtumiin ja muistelijan ulottuvilla oleviin kiteytyneisiin merkityksenannon tapoihin. Fyysistä kurinpitoa normalisoivat ja puolustelevat puheenvuorot voidaankin nähdä paitsi eletyn kokemuksen kuvauksina, myös kannanottoina meneillään olleeseen ja kenties vieläkin meneillään olevaan keskusteluun siitä, millä tavoin opettaja saa tai ei saa toimia. Sellaisina ne ammentavat kulttuurisesta merkityksenannon varannosta kaiuttaen ja uusintaen ajattelutapaa, jossa väkivalta tai ainakin fyysiseen voimankäyttöön perustuva oppilaan rajoittaminen ja kontrolli näyttäytyvät hyväksyttävinä tai jopa välttämättöminä pedagogisina keinoina.
Henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa todistusta on vaikeaa osoittaa vääräksi. Kun kaikin puolin elämäänsä tyytyväiseltä vaikuttava muistelija kiittelee karttakepin iskuja, luunappeja tai tukkapöllyjä tiheään tahtiin jaellutta opettajaansa erinomaiseksi pedagogiksi ja mieleenpainuvaksi persoonaksi ja kiistää painokkaasti kivuliaiden rangaistusten aiheuttaneen minkäänlaista haittaa, on ulkopuolisen lukijan tai kuulijan vaikea väittää muuta. Aina voi tietysti vedota psyykkisiin puolustusmekanismeihin, defensseihin, ja osoittaa muistelijan kokemus vääristyneeksi huomauttamalla, että hän lienee kieltänyt nöyryytyksen ja häpeän tunteet ja sysännyt ne jonnekin alitajunnan uumeniin. Muistelijan omakohtaisen kokemuksen ohittaminen väärään tietoisuuteen vetoamalla ei kuitenkaan tunnu oikeudenmukaiselta, eikä se varmasti vakuuta häntä. Sen sijaan voitaisiin ehkä puhua resilienssistä eli selviytymiskykyisyydestä, ominaisuudesta, jonka ansiosta jotkut ihmiset selviytyvät vaikeistakin koettelemuksista. Tyytyväisyys ja menestys myöhemmässä elämässä eivät siis olisikaan seurausta opettajan toimeenpanemista fyysisistä rangaistuksista tai niiden pelosta, vaan ne ovat tulleet muistelijan osaksi opettajan toiminnasta huolimatta. Kun kaikki lopulta kääntyy hyvin, voi tapahtumishetkellä kurjilta, nöyryyttäviltä ja häpeällisiltäkin tuntuneille kokemuksille antaa positiivisia merkityksiä tai kääntää ne osaksi vastoinkäymisistä voittoon etenevää tarinaa.
Mutta on aineistossa läsnä toisenlaisiakin ääniä. Kaikki eivät muistele väkivaltaa käyttäneitä opettajiaan kiitollisuudella tai edes ymmärtäväisesti. Kurinpitonsa fyysisen väkivallan varaan rakentaneita opettajia kuvataan teksteissä myös despooteiksi, mielivaltaisiksi itsevaltiaiksi, joiden toiminta ei perustunut pedagogiseen ajatteluun ja oppilaan parhaan tavoitteluun vaan oli impulsiivista, hetkellisten tunnereaktioiden ohjaamaa, tai täysin käsittämätöntä sadismia. Ruumiilliseen väkivaltaan kielteisesti asennoituvista kirjoittajista moni myös kiisti fyysisen rankaisemisen ja väkivallan uhkan olleen tehokkaita keinoja kurinpidossa ja oppimisen tukemisessa. Heidän mukaansa lempeä, rauhallinen ja ymmärtäväinen opettaja sai luokan haltuunsa paljon paremmin. Väkivaltaisia opettajia siis vihattiin ja pelättiin, mutta kirjoittajat kuvasivat myös tilanteita, joissa oppilaat, vanhemmat ja koulun johtokuntakin asettuivat vastustamaan opettajan toimintaa. Fyysinen rankaiseminen ei siis ollut yksimielisesti hyväksyttyä vaan suhtautuminen siihen riippui ympäröivästä yhteisöstä, jopa yksittäisistä toimijoistakin. Neuvottelua siitä, millainen toiminta on pedagogisesti perusteltua ja millainen taas ei, käytiin jatkuvasti paikallisella tasolla asianosaisten – opettajan, oppilaiden, vanhempien ja koulun johtokunnan – kesken.
Yhteisesti hyväksyttyyn lopputulemaan siitä, millainen koskettaminen koulussa on suotavaa, sallittua, tarpeellista tai välttämätöntä ja millainen taas ei, tuskin päästään koskaan. Nykyisen tutkimustiedon valossa fyysisen väkivallan käyttäminen kurinpidon tai kasvatuksen keinona on yksiselitteisesti poissuljettu vaihtoehto: se on osoitettu monella tapaa vahingolliseksi. Kasvattajien – opettajat mukaan lukien – oikeutta ruumiilliseen rankaisemiseen puolustavat äänet eivät kuitenkaan ole täysin kadonneet julkisesta keskustelusta. Ne ovat kenties vaimentuneet mutta pääsevät kuuluville aina silloin, kun opettajien voimattomuus oppilaiden käyttäytymisen edessä syystä tai toisesta nousee julkiseen keskusteluun. Sukellus arkiston uumeniin kuitenkin osoitti, että muutaman sukupolven aikana on otettu tässä suhteessa valtava harppaus eteenpäin. Vaikka muistelijoiden kuvailemia tilanteita ei tietenkään voi ajatella täysin luotettavina kuvauksina menneisyyden tapahtumista, viittaa esimerkiksi ruumiillisten rangaistusten toistuva esiintyminen siihen, ettei fyysinen kurittaminen ole ollut aivan tavatonta. Muistelijoiden raportoimat väkivaltakokemukset olivat aika ajoin julmuudessaan järkyttäviä ja pienen oppilaan kokeman pelon, ahdistuksen ja hädän kuvaukset sydäntä särkeviä. Toisaalta sukellus arkiston uumeniin oli lohdullinen ja ilahduttavakin. Muutaman sukupolven aikana on otettu valtava harppaus eteenpäin: en omilta kouluajoiltani muista minkäänlaista väkivallan uhkaa opettajien taholta enkä voi edes kuvitella, että oma lapseni joutuisi sellaista kohtaamaan.
Ulla Karvonen
