Kategoria: Yleinen

Julkaistu

Disney Can Show You the World

Walt Disney Picturesin animaatio- ja piirroselokuvien kirjo on menneiden vuosikymmenten varrella tarjonnut kurkistuksia eri kulttuureihin ympäri maailmaa. Elokuvien kautta esitellyt erityispiirteet milloin mistäkin kansasta tai maailmankolkasta ovat toisinaan erilaisuutta juhlistavia ja maailmankuvaa avartavia, toisinaan niiden on ajateltu yksinkertaistavan ja yleistävän liiaksi, nojautuen kuluneisiin stereotypioihin ja jopa ei-toivottuun kulttuuriseen appropriaatioon. Kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa jostakin kulttuurista lainattuja elementtejä, jotka muokataan mieleisiksi ja ”otetaan omaksi”. Erityisesti alkuperäiskansojen ja heidän oikeuksiensa tapauksessa kulttuurinen appropriaatio on saanut runsaasti negatiivista (media)huomiota.

Mietittäessä esimerkiksi itselleni tuttujen Disney- ja Pixar -elokuvien kulttuurisia kurkistusaukkoja mieleeni juolahtaa Vaiana, Pocahontas, Mulan, Keisarin Uudet Kuviot, Aladdin, Viidakkokirja, Notre Damen Kellonsoittaja, Atlantis: Kadonnut kaupunki, Lilo & Stitch, Rottatouille, Frozen, Coco. Nämä kaikki lapsuudesta (sekä aikuisuudesta!) tutut teokset ovat avartaneet maailmankuvaani ja opettaneet uutta minulle muutoin tuntemattomista kulttuureista. Vasta vanhemmiten olen pysähtynyt pohtimaan, millä tavoin stereotyyppisten kulttuurikäsitysten omaksuminen voi olla ongelmallista.

Miksi sitten on riskialtista lainata muista kulttuureista? Inspiraation hakeminen uusilta apajilta on aina tervetullutta, eikä omasta maailmankuvastaan irtautuminen ole pahaksi. Yleensä problemaattisuus syntyy ulkopuolisuudesta. Jonkin kulttuurin tulkinta ulkopuolisena saattaa sulkea pois absoluuttisen sisäpiiritiedon, ja tällöin lainatut elementit voivat paikallisille symboloida eri asioita, kuin niiden kautta päädytään populaarikulttuurissa representoimaan eli esittämään. Vuosisatoja jatkuneet perinteet ja sosiaaliset rakenteet sisältävät näennäisen tarkoituksensa lisäksi paljon sanatonta tietoa, jonka merkityksen voi ymmärtää vain näiden perinteiden ja tapojen parissa kasvaneena. Stereotypioiden paradoksaalisuus perustuu niiden paikkansapitävyyteen, jonka kääntöpuolena taas on jämähtänyt kulttuurikäsitys, joka ei tee oikeutta monimuotoisemmalle todellisuudelle. Stereotypioihin nojaaminen animaatioelokuvien tapauksessa on helppoa, kun kohdeyleisö, yleensä lapset, tietyllä tavalla vaatii yksinkertaistettua viitekehystä.

Disneyn ja Pixarin tapauksessa yleisesti kritiikin kohteeksi on joutunut niin sanottu ”länsimainen katse” tai lähestymistapa, englanniksi ”Western gaze”. Molemmat animaatio- ja tuotantoyhtiöt ovat yhdysvaltalaista syntyperää, ja vaikka tekijöiden joukossa on lukuisista eri taustoista olevia tekijöitä, yksiulotteiselta vaikuttava lähestymistapa muiden kulttuurien käyttämiseen animaatioelokuvien ideointiprosessissa kurkistaa vieraampiin kulttuureihin kuin aidan takaa. Napataan sieltä täältä piirteitä ja elementtejä, jotka tuovat elokuvien visuaaliseen ja temaattiseen ilmeeseen jotakin erityistä. Askarruttavaa tästä tekee kysymys kaupallisuudesta ja kapitalistisista motiiveista. Onko tarkoitus ”sivistää”, vai käytetäänkö kulttuurista appropriaatiota vain markkinointikikkana dollarinkuvat silmissä?

Katsoin muutama viikko takaperin animaatioelokuvan Keisarin uudet kuviot, Disneyn vuonna 2000 ilmestyneen klassikon. Keisari Kuzco on itseriittoinen hallitsija, joka erottaa neuvonantajansa Yzman. Vallanahne Yzma päättää kostaakseen hankkiutua keisarista eroon, ja myrkkypullojen sekoittuessa ei keisari kupsahdakaan, vaan hän muuttuu laamaksi. Laama heitetään luonnon armoille, jossa se monen mutkan kautta ystävystyy tavallisen tallaajan Pachan kanssa. Jonkin verran Keski-Andien varhaisempaan historiaan tutustuneena oli mielenkiintoista huomata, kuinka (oletetusti) Latinalaisen Amerikan alueelle sijoittuva elokuva yhdistelee muinaisia kulttuureja melko vapaalla kädellä. Huomasin esimerkiksi Wari- ja Tiwanaku-kulttuureista tutun sauvajumalan kynttilänjalkana Kronkin valmistamalla illallisella. Myös Kuzcon hallitsijavaatteissa on viittauksia muun muassa inkavaltakunnan pukeutumistapaan. Näiden lisäksi arkkitehtuurissa, värimaailmassa, keramiikassa sekä astioissa oli tuttuja piirteitä Keski-Andien alueen kulttuureista. Elokuvassa ei täsmennetä, mitä aikakautta eletään, tai mitä kulttuuria pyritään edustamaan. On epäselvää, ollaanko nykyisen Perun, vai jonkin muun valtion alueella. Keisari Kuzcon nimi jo itsessään viittaa nykyisen Perun alueella tavatun inkaimperiumin pääkaupunkiin. C-kirjaimella kirjoitettuna Cuzco on myös nykyisen kaupungin sekä maakunnan nimi kaakkoisessa Perussa. Eri kulttuurien sekoittuminen yhdeksi ei sinänsä ole väärin, sillä Keisarin uudet kuviot ei väitä edustavansa yhtäkään tiettyä kulttuurista yhteisöä tai hallinnollista aluetta. Appropriaatiosta voidaan olla montaa mieltä, kun suoria viittauksia ei esitetä. Lapsen silmin tässä kulttuurikerrostumassa ei ole ongelmaa, mutta kriittisemmin katsottuna tässä elokuvassa yhdistetään tuhansien vuosien rikas kulttuuriperintö yhdeksi hämmentäväksi kokonaisuudeksi, jonka keskiössä on koko Keski-Andien alueella tavattu laama.

Onko ongelmallista käyttää muinaisia tai esihistoriallisia kulttuureja inspiraation lähteenä? Voimmeko edes määritellä, missä menee hyväksyttävän lainaamisen raja, ja kuka sen rajan piirtää? Inspiraationlähteen alkuperä ja käyttötarkoitus toki vaikuttavat lopputulokseen, mutta nykymaailmassa ideoiden alkuperää on lopulta mahdotonta jäljittää. Yhtenä suuntaviivana voitaneen pitää muiden kulttuurien kunnioitusta, ja positiivisten huomioiden tekemistä ainaisen kritisoinnin sijaan. Ihmettely ja ihastelu virkistävät, ja välillä Disney-lasien takaa maailma näyttää valoisammalta.

 

Janina Vesala

Julkaistu

Algoritmeja ihmistieteille

Voiko suomalaisuutta mallintaa tietokoneilla? Onko gooteille, punkkareille ja muille alakulttuureille oma algoritmi? Yksi Digital Humanities -projektin merkittävimmistä ydinalueista on soveltaa uusia laskennallisia ja tietojenkäsittelytieteistä löytyviä työkaluja ihmistieteisiin. Aluksi voi kuulostaa jopa loukkaavalta käyttää yleensä kylmänä pidettyä matematiikkaa ja algoritmeja hahmottamaan ihmisille tärkeitä asioita. Eikö algoritmi hävitä koko kulttuurin ihmisyyden ja anna meille vain ihmiskokemuksesta mitään kertomattomia numeroita? Ihmistieteisiin sovellettavien matemaattisten ja digitaalisten metodien kirjo on valtava aina erilaisista uskonnollisten yhdyskuntien verkostoanalyyseistä runoutta hahmottaviin matemaattisiin malleihin. Parempi kuitenkin aloittaa perusteista, ja käydä ensin yhden käsitteen kimppuun. On aika selvittää mitä algoritmit ovat ja mitä annettavaa niillä on.

Algoritmi voi kuulostaa arkielämästä irrotetulta ja kaukaiselta, mutta se on yksinkertaisuudessaan tietynlainen ohje. Jokainen seuraa algoritmia kokatessaan ruokaa ohjeen avulla. Ennen kuin pitsapohjalle voi levittää tomaattimurskaa sen täytyy olla käynyt läpi pitsanteon prosessin aikaisemmat vaiheet. Kun olet kotona, ja äitisi tuo sinulle pohjaan palaneen puuron, kuinka monesti olet yllättänyt itsesi ajattelemasta ”Ah, äidin ruoanlaittoalgoritmi ei toteutunut tällä kertaa”. Luultavasti et kovin monesti, mutta toivottavasti yhä useammin tämän jälkeen. Algoritmi on siis osiin jaettu kuvaus prosessista, jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma. Algoritmit ja koneiden tuominen inhimillisten ongelmien tykö voi kuulostaa aluksi kummalliselta, mutta tarkastellaan seuraavaksi jokaisen arjessa varmasti vaikuttavaa asiaa, jossa lähestymistapa on ollut hyvin hedelmällinen: muisti

Muisti ja algoritmit

Psykologiassa on useita malleja ihmismuistille. Karkeana jaotteluna toimii erottelu pitkäaikaiseen ja lyhytaikaiseen muistiin. Muistamme jonkin lukemamme asian päivän, mutta ilman harjoittelua se katoaa tai voimme pitää puhelinnumeron mielessämme sen aikaa, että saamme sen tallennettua puhelimeemme. Miksi muisti toimii tällä tavalla? Eikö olisi helpompaa, että kaikki asiat siirtyisivät suoraan pitkäaikaiseen muistiin, josta ne sitten haettaisiin tarpeen tullen? Tietokoneilla on usein myös ihmismuistia muistuttava järjestely. Tietokoneen kovalevy toimii analogiana ihmisen pitkäaikaiselle muistille ja välimuisti lyhytaikaiselle. Miksi terävät tutkijat konetta rakentaessaan antaisivat koneelle saman rakenteen kuin ihmismuistilla?

Mietitään kirjastoa analogiana pitkäaikaiselle muistille. Olet etsimässä kirjastosta Will Durantin klassikkoja ja tiedät, että tulet tarvitsemaan niitä seuraavan viikon ajan. Jos jätät kirjat kirjastoon, etkä lainaa niitä kotiin pöydällesi, käytät joka päivä ison osan ajasta kirjastoon matkustamiseen. Tietokoneiden välimuisti on kehitetty välttämään sama ongelma. Välimuisti, joka pitää osan käytettävästä tiedosta nopeasti saatavilla nopeuttaa muistin kokonaissuorituskykyä. Entä mitä tietoa sitten kannattaa pitää nopeasti käsillä? Tässä kohtaa kuvaan tulevat algoritmit.

Välimuistin ollessa rajallinen siinä pidetty tieto täytyy valita tarkkaan. Yksi vastauksista ongelmaan on se, jota käytit tajuamattasi aikaisemmassa esimerkissä etsiessäsi Will Durantin klassikoita, nimeltään Beladyn algoritmi. Optimaalisen tuloksen kannalta on siis hyvä pitää käsillä tietoa, jonka tietää olevan käytössä pisimmän aikaa tulevaisuudessa. Tietokoneiden tapauksessa, ja miksei ihmistenkin, ongelmana algoritmia käytettäessä on, että sen täytyisi pystyä ennustamaan tulevaisuus. Opiskelija voi tehdä arvion siitä, että tarvitsee Durantin klassikot, mutta sitten voi muistaakin tarvitsevansa lisää kirjoja rästitenttiin, jonka unohti. Algoritmi ei siis ole vedenpitävä, mutta se on huomattavasti parempi kuin, että käyttäisit aikaa samojen kirjojen hakemiseen jokainen päivä.

Kulttuuri ja kylmät algoritmit

Laajassa mielessä algoritmit voivat hahmottaa mitä tahansa prosessia. Olkoon se sitten kuinka olla punkkari tai kuinka aamuhartaus etenee. Melkein jokaisesta asiasta voi tehdä algoritmin jos tietää siihen liittyvät muuttujat. Tällaisenaan algoritmi on yleishyödyllinen analyyttinen työkalu, joka mahdollistaa jonkin prosessin formalisoinnin. Kulttuurillisten ilmiöiden suora formalisointi ei ole kuitenkaan missä tallaisten näkökulmien hedelmällisyys tulee esiin, vaan tarvitaan paljon monimutkaisempia ja hienovaraisempia tapoja lähestyä kulttuuria. Näihin tapoihin palataan tarkemmin myöhemmissä blogiteksteissä. Helppona esimerkkinä näistä tavoista ovat tietokoneiden käytettäviksi suunnitellut monimutkaiset algoritmit, jotka keräävät ja prosessoivat isoja määriä tietoa vaikkapa runokokoelmista ja Facebook-päivityksistä. Algoritmein kerättyjä tietoja voidaan sen jälkeen käyttää esimerkiksi vaalimainonnan kohdistamiseen tai vaikkapa jonkin kulttuurillisen ilmiön leviämisen tarkasteluun.

Aikaisemmin käsittelemämme muistion  myös tärkeä tekijä tarkemmin kulttuuria pohtiessa. Ilman muistia ei olisi kulttuuria, ja sen toiminta muovaa kokemustamme joka ikinen hetki. Se, että ihmismuistia voidaan hahmottaa koneilla ja erityisillä algoritmeilla avaa uusia mahdollisuuksia tutkia kulttuuria.

Matematiikan ja koneavusteisten menetelmien käytöllä on siis paljon annettavaa ihmistieteille vaikka lähestymistapa voi aluksi vaikuttaa oudolta. Elämme päivittäin algoritmien keskellä hakiessamme kirjastosta kirjoja ja lajitellessamme sukkia ilman, että mietimme asiaa. Toivottavasti muistelet algoritmeja lämmöllä seuraavan kerran kun äitisi polttaa puuron pohjaan.

Roope Rouvali

Julkaistu

Kahden maailman kansalaiset

Internetin ja sähköisen median kulttuurista vaikutusta on turha lähteä kiistämään. Elimellisenä osana lähes kaikkea tekemistä, me kuljemme digitaalista maailmaa mukanamme kantaen sen enempää edes ajattelematta asiaa. Puhelimien, tietokoneiden, televisioiden, asiakasomistajakorttien, mikrosirujen, navigaattoreiden, bitcoinien ja urheilukellojen avulla pidämme itsemme tiukasti kiinni virtuaalisessa realiteetissa – tuossa fyysisen maailmamme rinnakkaistodellisuudessa. Ja miksi emme pitäisi? Alati muuttuvana ja dynaamisena se pitää meidät tietoisina maailman tapahtumista, ottaa osaksi nopeatempoista yhteisöä ja täyttää tylsät hetkemme tarjoamalla tietoa ja viihdykettä.

Sanomisen monet muodot

Koko ihmiskunnan menestys on perustunut kommunikointiin. Olemmekin kehittyneet siinä verrattain lyhyessä ajassa varsin paljon. Siinä, missä esi-isämme örisivät luolissaan ja tempoivat toisiaan nuijilla päähän selvittäessään erimielisyyksiään, tarttuu nykypäivän sivistynyt kansalainen puhelimeensa, lähettää verbaaliakrobaattisen viestin vihansa kohteelle ja purkaa lopun turhautumisensa jossain parhaaksi katsomassaan somekanavassa. Tämä jälkeen hän jatkaa bussimatkaansa näennäisen rauhallisesti uutisotsikoita selaillen ja tuhahtaa paheksuvasti fyysiseen väkivaltaan turvautuville ”toisille”.

Digitalisaatio avulla olemme luoneet itsellemme uuden tilan, jossa tapahtuu taukoamatta. Jokaisella tilan käyttäjällä on mahdollisuus osallistua toimintaan ja myös kantaa kortensa kekoon yhteisöllisen tapahtumatuotannon nimissä. Perinteisen kommunikaation, jakamisen ja kierrättämisen periaatteet heräävät henkiin verkossa syntyvän ja elävän uuden kansanperinteen kontekstissa. Aikaisemmin suullisessa ja kirjallisessa muodossa toiminut kommunikointi kahmaisee sen tarkempia kyselemättä mukaansa niin kuvat, videot, äänet kun näiden luovat yhdistelmätkin. Lähes kaiken ollessa sallittua, vain mielikuvitus on rajana uudelleenkierrätyksen ja materiaalin muovaamisen saralla.

Lyhyestä virsi kaunis

Jos uudenlainen verkossa esiintyvä kulttuuri on hankalaa tutkijoille, on se vielä vierasta myös käyttäjilleen. Nopea tahti pakottaa lyhentämään kirjallista kerrontaa ja unohtamaan viestinnälle tärkeät tunneilmaisun muodot äänenpainoista eleisiin. Jos ainoat tavat kertoa sanomaansa liittyvistä merkityksistä ovat caps lockin käyttö tai hymiövalikoima, on sanansa valittava tarkkaan. Viestintätapojen muutoksen heijastuvat suoraan myös reaalielämän eri kommunikaatiotilanteisiin. Jo sinällään käytetyn kielen nopea muuttuminen on realiteetti. Uudissanat, lyhenteiden käyttö puhekielessä, vieraiden kielten vaikutus sekä kielen rakenteiden heikkeneminen kertovat käynnissä olevasta murroksesta.

Arkipäivän vuorovaikutustilanteet on helppo siirtää digimuotoon lähes sellaisinaan. Pikaviestimet, Skype-tyyppiset alustat sekä sosiaalinen media mahdollistavat nopeatempoisen ja paikkaan sitoutumattoman tavan viestiä. Niiden kautta tapahtuva kommunikointi perustuu pitkälti tehokkuuteen ja lyhyyteen eikä vaadi juuri syvempää tai edes kovin henkilökohtaista panosta. Sosiaalisten sääntöjen vaivaannuttavassa viidakossa tarpomisen sijasta on helpompi toimia oman mukavuusalueensa rajojen sisäpuolella. Myös aika menettää merkityksensä, kun informaation välitys ei välttämättä vaadi fyysistä kohtaamista. Voimme itse määritellä läsnäolomme ja tuntea painetta olla aina tavoitettavissa.

Jatkuvan muutoksen rattaissa

Kulttuurintutkijan näkökulmasta kommunikointitapojen muuttuminen on mielenkiintoinen ilmiö, joskaan ei mitenkään erillinen tapahtuma historian saatossa. Aikana ennen painettua tai sähköistä mediaa kokoonnuttiin, opittiin, juoruttiin ja kerrottiin satuja lapsille aivan kuten tänäkin päivänä. Sosiaalisina eläiminä tarpeemme eivät siis itsessään ole muuttuneet. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja saaneet toimintakentäkseen toisenkin tilan. Se, miten jaamme aikamme näiden todellisuuksien kesken nyt ja tulevaisuudessa, muovaa kulttuurisia toimintatapojamme ja sosiaalisia rakenteitamme. Globalisaation ja digitalisaation myllerryksessä koko maailmasta on tullut alati liikkeessä oleva, helposti tavoitettava ja muovautuva yhteinen leikkikenttä – mutta vain niille, joilla on siellä leikkimiseen tarvittavat taloudelliset ja tekniset mahdollisuudet.

Riikka Karppinen

Julkaistu

Tutkimuskohteena sosiaalinen media — uhka vai mahdollisuus?

Heräät aamulla ja tarkistat välittömästi puhelimesi ilmoitukset; oletko saanut uusia viestejä, tykkäyksiä, kommentteja tai kutsuja? Kenellä on syntymäpäivä tänään? Kuka on lisännyt Instagram Storyyn ensimmäistä kertaa? Päivän mittaan jaat kenties kuvan kahvikupistasi Instagramissa, saat kaksoisleukaselfien parhaalta ystävältäsi Snapchatissa, twiittaat paljon puhuttavasta aiheesta ja klikkaat olevasi kiinnostunut Facebook-tapahtumasta. Et välttämättä tee kaikkea tätä. Ehkä teet vielä paljon enemmän. Kiistämätöntä on joka tapauksessa se, että sosiaalinen media on vahvasti läsnä arjessamme. Mitä se meistä kertoo?

Helpommin sanottu kuin tehty

Sosiaalinen media on suhteellisen tuore, erittäin kiinnostava ja samalla kiistelty tutkimuskohde, jolla ei oikeastaan ole vakiintunutta määritelmää. Sen voidaan ajatella olevan ihmisten mielipiteiden ja ajatusten selvittämistä tai erilaisten alustojen käytön mittaamista. Se voi myös olla digitaalisten jalanjälkien, esimerkiksi klikkausten, tykkäysten ja uudelleentwiittausten, tutkimusta. Ainoastaan muutaman yksittäisen kommentinkin perusteella voi tehdä kokonaisen tutkimuksen. Rajojen vähäisyys ja vaihtelevat määritelmät mahdollistavat monenlaisten innovatiivisten tutkimusten teon, mutta myös vaikeuttavat tutkimuskentän hahmottamista.

Sosiaalisen median tutkimuskentän rajaamisesta vaikeaa tekee itse tutkimuskohteen laajuus ja uskomattoman nopea kehitys. Perinteisen median ja sosiaalisen median välinen raja on häilyvä; sen voidaan jopa sanoa katoavan kovaa vauhtia. Nykyään kaikkea voi kommentoida, kaiken voi jakaa ja kaikesta voi tykätä — oli kyseessä sitten uutinen, verkkokaupan vintage-farkut tai vaikkapa soittolista. Osa sosiaalisen median tutkimuksista onkin vanhentuneita jo julkaisuvaiheessa, sillä alustat ja käyttäjät muuttuvat niin nopeasti.

Tutkimukseen parhaiten soveltuvista tutkimus- ja analyysimenetelmistä ei olla päästy yhteisymmärrykseen. Big Data, eli laajojen ja jatkuvasti kasvavien tietomäärien kerääminen ja analysointi, on tällä hetkellä kenties eniten pinnalla oleva trendi sosiaalisen median tutkimuksessa. Se mahdollistaa nimensä mukaisesti suurien tietomäärien hyödyntämisen, mutta jää usein hyvinkin tilastolliselle tasolle. Syvempää analyysiä datan alla piilevistä merkityksistä, tulkinnoista, kokemuksista ja arvoista ei yleensä oteta tutkimuksessa huomioon. Perinteisemmät sosiologiset metodit, kuten haastattelut, havainnointi ja kyselyt, jäävät usein taka-alalle, mutta eivät toki ole täysin menettäneet merkitystään. Sen lisäksi, että mittaamme, mitä ihmiset tekevät sosiaalisessa mediassa, on myös tutkittava, miksi he toimivat juuri niin.

Eettiset ongelmat ovat suuri puheenaihe sosiaalisen median tutkimuskentällä. Esimerkiksi käyttäjien oikeudesta yksityisyyteen keskustellaan kiivaasti; saako yksityishenkilön julkaisemia kuvia, kommentteja ja muuta sisältöä käyttää tutkimuksessa täysin vapaasti? Voidaan ajatella, että kaikki sosiaalisessa mediassa julkiseksi asetettu sisältö on juuri sitä — julkista — ja siksi kaikkien vapaasti käytettävissä. Toisaalta tutkimuseettisten käytäntöjen mukaan kaikilta tutkimuksessa osallisina olevilta ihmisiltä on saatava lupa tutkimuksen tekoon. Sosiaalisen median käyttäjien ei periaatteessa voida olettaa automaattisesti hyväksyvän kaikenlaisen sisällön hyödyntämisen tutkimustarkoitukseen.

Mahdollisuuksia ja potentiaalia

Sosiaalisen median tutkimuksella on haasteensa, mutta se voi myös tarjota arvokasta tietoa asioista, joita ei muuten välttämättä voisi tutkia. Media-alustoja tutkimalla voidaan tutustua esimerkiksi ihmisten tiedonhakukäyttäytymiseen; mitä käyttäjät tietävät, mihin he kiinnittävät huomiota, mistä he etsivät tietoa? Sosiaalista mediaa tutkimalla voidaan myös saada viittauksia käyttäjien mielipiteistä ja reaktioista esimerkiksi tiettyihin teemoihin, puheenaiheisiin ja tapahtumiin. Mitkä hashtagit ovat suosittuja Twitterissä juuri tänään? Mistä puheenaiheesta käydään kiivaimmat väittelyt?

Aineistonkeruun helppous on ehkä yksi sosiaalisen median tutkimuksen parhaista puolista. Ensinnäkin, se on halpaa verrattuna perinteisen otantaan perustuvan tutkimuksen tekoon. Verkossa aineisto voidaan myös kerätä ja analysoida suhteellisen nopeasti verrattu melkeinpä mihin tahansa muuhun aineistonkeruutapaan.

Sosiaalinen media on kietoutunut niin tiiviisti elämäämme, että se kertoo meistä paljon. Se kertoo, mitä ajattelemme ja mistä olemme kiinnostuneita. Se kertoo päivärytmistämme ja suurimmista huolistamme. Vielä ei kuitenkaan olla yhtä mieltä siitä, miten sosiaalista mediaa kannattaa tutkia ja miten todenmukaisimmat tulokset saadaan. Siksi tarvitaan lisää tutkimusta, kehittyneempää teknologiaa ja ennen kaikkea pohdintaa siitä, mikä sosiaalisessa mediassa todella on julkista ja mikä yksityistä.

Maija Leermakers

Julkaistu

Aamukahvi, äitisi Facebook ja kuolemankultit

Oletko koskaan miettinyt mikä on aamukahvisi yhteys muinaisiin kuolemankultteihin ja ihmisuhreihin? Et? Kukaan ei luultavasti voi syyttää sinua tarkkaavaisuuden puutteesta, eikä sinunkaan pitäisi. Tällaiset kysymykset ovat kuitenkin arkipäivää sille pienelle yhteisölle, joka kutsuu itseään rituaalitutkijoiksi. Olet varmasti törmännyt elämäsi aikana erilaisiin rituaaleihin. Joistakin puhut ylpeydellä ystäviesi kanssa kun toisia kummeksut tai ehkä ajattelet, että et ole eilisen teeren poika ja rituaalit ovat kansalle, jonka oopiuminhimo on totuudenrakkautta suurempaa. Luettuasi läpi tämän tekstin toivottavasti havahdut maailmaan, joka on täynnä rituaaleja sekä pohtimaan josko kahvikupillasi ja äidilläsi sittenkin on jotain tekemistä kulttien kanssa.

Ottaaksemme ensiaskeleemme kahvista kohti kuolemankultteja meidän täytyy ensin laittaa kengät jalkaan. Tässä tapauksessa matka vaatii, että pohdimme hetken rituaalin käsitettä. Juot kahvia aamuisin, äitisi päivittää vahingossa statukseensa kerran viikossa googlehakunsa naistenvaivat ja jotkut muinaiset kultit uhrasivat ihmisiä aina tasaisin väliajoin. Sattumaako? Ei rituaalitutkijalle! Ensimmäinen rituaalien yleinen piirre on, että ne ovat toistuvia. Kuitenkaan emme kutsuisi monia arjessa toistuvia asioita rituaaleiksi. Mikä sitten erottaa rituaalisen kakkaamisen ei-rituaalisesta?

Evoluutiobiologit ja kognitiotieteilijät ovat käyttäneet tuhansia työtunteja asian miettimiseen, jotta meidän olisi helppo ammentaa syvältä eikä osua sammion pohjaan. Julian Huxley (1887 – 1975) antoi painavan sanansa asiaan ja siinä samalla juurrutti rituaalintutkimuksen vahvasti biologiaan.

Ritualisaatio

Huxley kirjoitti ensimmäisen kerran ritualisaatiosta konseptina 1914 puhuessaan silkkiuikkujen soidinmenoista. Silkkiuikut tanssivat rytmisesti kopioiden toistensa liikkeitä, kunnes lopulta seremonian kliimaksissa juoksevat yhdessä vedenpintaa pitkin, ja pariutuminen saa päätöksensä. Huxley lähestyi tällaista tilannetta erottaen siitä kaksi keskeistä piirrettä. Soidinmeno oli Huxleyn mukaan sekä käytännöllinen, että kommunikatiivinen.  Ritualisaation teorian mukaan rituaalit saivat alkunsa niiden käytännöllisyydestä. Silkkiuikkujen kohdalla toisen kopioiminen ja rytminen tanssi luovat parin välille sosiaalisen yhteyden sekä kummallekin edullisia tunnetiloja.

Silkkiuikkujen soidinmenojen käytännöllinen puoli siirtyy hyvin helposti ihmisten ymmärtämiseen. Tutkimus on osoittanut melko vahvasti, että ihmiset pitävät itsensä kaltaisista ihmisistä ja ruumiinkielen peilaaminen tapahtuu luonnostaan meitä miellyttävien ihmisten kanssa. Tanssilla ja ruumiillisella yhteiskoordinaatiolla on myös siis osansa ihmisten toiminnassa. Sosiaalisen yhteyden luominen on ollut vahva evolutiivinen etu, ja tanssin on katsottu olevan myös ihmisille tapa vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Entä rituaalin kommunikatiivinen puoli? Kommunikatiivisuus viittaa sen kantamiin merkityksiin erillisenä niistä käytännön teoista, joista rituaali oikeastaan koostuu. Silkkiuikkujen tapauksessa toisen liikkeiden kopioiminen viestii tiukimmasta mielessä halusta paritella, mutta myös niistä ominaisuuksista, joita teko itsessään vaatii, sosiaalisuudesta, terveestä hermostosta jne. Tämä rituaalin viestivyys on helppo nähdä myös ihmisillä. Yhtenä ilmiönä voidaan tarkastella erilaisia aggression ja dominanssin osoituksia, jotka voivat olla huomattavan samanlaisia lähisukulaistemme kanssa. Jos olet joskus ollut elossa, olet luultavasti törmännyt kahteen ihmisurokseen, jotka kädet laskettuina huutavat toisilleen rinnat vastakkain. Tällaiset bluffaukseen ja rituaaliseen kilpailuun perustuvat toiminnot ovat saaneet ihmisillä paljon monipuolisempia muotoja kuin muilla eläinlajeilla, mutta niiden hyödyllisyys ei kuolemaan johtavan kilpailun muotona on ilmeisen selvä lajin selviytymisen kannalta. Keskiaikaiset turnajaiset, kaksintaistelut erilaisilla säännöillä ja jopa joidenkin kulttuurien kaksinkamppailuna käytävät laulukilpailut voivat toimia samalla tavalla kun tarkoitus on välttää kuolemaa ja päästää ulos höyryjä. Tälläiset voiman- tai taidonnäytteet viestivät siis kyvystä päihittää toinen kuitenkaan ottamatta kuoleman riskiä.

Entäs mun kahvi ja mutsi?

Aamukahvin tai äitisi ongelmat hakukoneiden kanssa eivät selvästi ole vuosituhansien saatossa kehittyneitä vaistonvaraisia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kuitenkin kun ihmisen rituaaliset taipumukset tuodaan yhteen uusien nopeasti muuttuvien ympäristöjen kanssa, ne eivät häviä vaan muuttavat muotoaan. Aamukahvisi ei ehkä ole elämälle välttämätön kaikesta vastustelusta huolimatta, mutta se luo henkisen tilan, joka erottaa aamutuntien muodottoman hirviön päivän päämääräorientoituneesta ja sosiaalisesta sinusta. Äitisi taas ehkä kokee tasaisin väliajoin huolta terveydestään ja hallitsee ahdistustaan rutiininomaisesti etsimällä asiasta tietoa illan pikkutunneilla, eikä aina hallitse maisteritason tiedonhakua.

Tätä rituaalitutkimuksen näkökulmaa voidaan käyttää selittämään yksittäisiä asioita, mutta se avaa myös suuria näkökulmia nykyiseen tilanteeseemme, ja tämänkin blogin keskeiseen teemaan digitalisaatioon. Ihmiset ovat vuosituhansien saatossa keränneet ison joukon suhteellisen vakaissa oloissa kehittyneitä vaistoja ja toimintatapoja, joiden kanssa elämme päivittäin. Mitä tapahtuu, kun ympäristö muuttuu niin nopeasti, etteivät sisäiset mallimme ja vaistomme enää ole ajan tasalla ulkoisen todellisuuden kanssa? Kysymystä on helppo ajatella vaikkapa moraalisten intuitioidemme kautta. Suuri osa ihmisistä tuntee väkivallan muita kohtaan vastenmielisenä, kun taas talousrikoksia on vaikea käsitellä suurella tunteella vaikka niiden vahingollisuus voi olla satakertainen.

Huxleyn tarjoaman ritualisaation teorian näkökulmasta voitaisiin tarkastella vaikka kuinka erilaiset digitaaliset alustat rajoittavat, tukevat tai muokkaavat niitä rituaalisia tottumuksia, joita meillä on. Facebook ja muut isot yritykset käyttävät suuria määriä rahaa ihmisten käyttötottumusten tutkimukseen, jotta ne voisivat tarjota käyttäjilleen mahdollisimman hyvän kokemuksen tai ainakin saada ihmiset palaamaan tuotteidensa pariin. Tällaisen tutkimuksen päämäärä voi olla rahallinen voitto, mutta se vaatii vankan käsityksen niistä tavoista, joilla ihmiset vuorovaikuttavat uuden teknologian kanssa. Rituaalien ja niiden mekanismien tunteminen auttaa luomaan tiettyihin tarkoituksiin toimivia ympäristöjä tai välttämään niitä, joissa voi tulla hyväksikäytetyksi. Emme vielä tunne läpikotaisin digitalisaation mukanaan tuomia ilmiöitä ja niiden tutkiminen tarjoaa tarpeeksi varmasti eväitä kokonaisiin elämäntöihin.

Roope Rouvali

Julkaistu

KuKa Digi- projekti valmistautuu Helsingissä järjestettävään DHN konferenssiin!

KuKan Digiloikka projektin ensimmäinen etappi on täällä. Helsingin yliopistossa toimiva digitaalisten humanististen tieteiden tutkimusyksikkö, HELDIG- the helsinki Centre for Digital Humanities (https://www.helsinki.fi/en/helsinki-centre-for-digital-humanities) järjestää Helsinki DHN 2018 konferenssin (Digital Humanities in the Nordic Countries). Konferenssin teemana tänä vuonna on Open Science. Konferenssin verkkosivuihin ja ohjelmaan voi tutustua tarkemmin täällä: https://www.helsinki.fi/en/helsinki-centre-for-digital-humanities/dhn-2018 KuKan Digiloikka esittelee projektiaan konferensissa perjantaina 9.3 posterin muodossa Tiedelkulmassa järjestettävässä Poster Slam tilaisuudessa.  

Poster Slam

KuKa Digissä ei olla aikaisemmin tehty tieteellistä posteria, joten kokemuksena posterin rakentaminen oli mielenkiintoinen ja uusi. Ilmaisu lyhyesti, ytimekkäästi ja kiinnostavalla tavalla on yllättävän haastavaa posterissa. Oikean kuvan valinta ja kaiken asetteleminen posteripohjaan toi mukanaan omat haasteensa. Olemme kuitenkin lopputulokseen erittäin tyytyväisiä.

KuKa Digi projekti esittelee kahta keskeistä teemaa posterisa Poster Slam tapahtumassa. Johdatus kulttuurintutkimukseen ja e- portfolio / Linked In profiili nousivat posterin teemoiksi. Posteri on perjantaina esillä Tiedekulmassa ja iltapäivällä KuKa Digi tekee nopean hissipuhe- tyyppisen esittelyn projektista. Meillä on minuutti aikaa käydä läpi posterimme pääpiirteet ja herättää kiinnostusta. Posteritilaisuudesta tulee varmasti jännitävä!

Julkaistu

KuKan Digi- projekti osallistuu DHN konferenssiin Helsingissä!

Kulttuurikandi- ohjelman Digilkoikka osallistuu Helsingissä järjestettävään Centre for Digital Humanities konferenssiin maaliskuussa. KuKan Digi- projekti esittelee konferenssissa posteria, joka käsittelee muun muassa projektin digitaalista portfoliota ja sen kehitystä.

 

Konferenssiin ja sen ohjelmaan voit tuytustua osoitteessa:https://www.helsinki.fi/en/helsinki-centre-for-digital-humanities/dhn-2018

Julkaistu

Tervetuloa Kulttuurikandin Digiloikkaan!

Vuosi 2018 on täällä ja kevätlukukausikin on jo hyvässä vauhdissa. Kulttuurikandi- ohjelman Digiloikka projektikin on uuden vuoden myötä käynnistymässä. Kulttuurikandi, eli KuKa on uusi ohjelma, johon kuuluvat seuraavat opintosuunnat: taidehistoria, uskontotiede (humanistinen tiedekunta), alue- ja kulttuurintutkimus, folkloristiikka, arkeologia, kansatiede, Aasian tutkimus, Lähi-idän tutkimus ja Afrikan tutkimus. KuKan Digiloikan kautta on tarkoitus toteuttaa monipuolista digitaalista sisältöä Kulttuurikandi- ohjelman opiskelijoille ja opettajille.

Mikä on Digiloikka?

KuKan Digiloikan ajatus on tuoda digitaalista materiaalia ja välineitä opiskelun ja opettamisen tueksi. Yksi keskeisimmistä kohteista on Johdatus kulttuurintutkimukseen- kurssin muokkaaminen MOOC- kurssiksi, joka sisältäisi videomateriaalia luennoilta ja olisi kaikille kiinnostuneille avoin. Johdatus kulttuurintutkimukseen on yksi Kukan keskeisimmistä kursseista ja sen vuoksi sen kehittäminen eteenpäin on erityisen tärkeä asia. MOOC- kurssi on suunniteltu toteutettavaksi jo ensi syksynä. Kurssin kehityksessä käytetään vuonna 2017 järjestetyltä kurssilta kerättyä opiskelijapalautetta. Tämän lisäksi KuKan digiloikassa on suunniteltu digikoulutusta ohjelman opettajille, esimerkiksi seminaarin muodossa, jossa erilaisia digitaalisia työvälineitä esiteltäisiin ja niiden käytössä opastettaisiin. Vielä lopuksi on tämä blogi, jonka ideana on seurata digiloikan eri vaiheita. Blogin sisältö ei kuitenkaan rajoitu vain siihen, sillä KuKa Digi blogissa on suunniteltu olevan muutakin sisältöä.

Mitä KuKa Digi blogista löytyy?

Digiloikka- projektin vaiheiden lisäksi blogi on paikka, jonne opiskelijamme tuottavat sisältöä kulttuurintutkimuksesta. KuKa Digi blogista löytyy myös ajan tasalla olevaa tietoa kulttuurikandi- ohjelmasta, ohjelmassa järjestettävästä opetuksesta ja muista ohjelman piiriin kuuluvista asioista. Blogista löytyy tietoa opettajistamme, tutkijoistamme ja Kulttuurikandi- ohjelmaan kuuluvista oppiaineista. Blogia on tarkoitus päivittää vähintään kerran kuukaudessa. KuKan opiskelijat ovat jo osoittaneet kiinnostusta blogiin kirjoittamisesta ja maaliskuun aikana säännöllisen päivittämisen on tarkoitus alkaa.

Tieteen Popularisointi opiskelijoiden toimesta

Digiloikan puitteissa on suunniteltu opiskelijalähtöistä luentosarjaa, joka järjestettäisiin keväällä 2019. Luennot olisivat kaikille avoimia ja niiden tarkoitus olisi esitellä kulttuurintutkimusta yliopiston ulkopuoliselle yleisölle. Luentosarja olisi loistava mahdollisuus opiskelijoille esitellä omia mielenkiinnon ja tutkimuskohteita laajalle yleisölle. Luentosarja on suunniteltu proseminaarivaiheen opiskelijoille. Ajatuksena on, että opiskelijat tuottaisivat itse luentosarjan, valitsisivat tilan ja mainostaisivat luentosarjaa. Mahdollisuuksien mukaan luentosarja streamattaisiin verkossa ja taltioisiin. Luentosarjan aiheet ja esitysten pituudet olisivat opiskelijoiden itsensä valittavissa. Luentosarjan kautta opiskelijat saisivat näkyvyyttä kulttuurintutkimukselle, voisivat esitellä omaa osaamistaan ja keräisivät arvokasta kokemusta projektin hallinnasta ja toteuttamisesta.

 

Tällaista KuKan Digiloikassa on suunniteltu tällä hetkellä.