FM, jatko-opiskelija Inkeri Hakamies

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2005 ja samana syksynä aloitin kansatieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Kansatiede ei kuitenkaan ollut minulle itsestään selvä valinta. Olin ilmoittautunut useampaan pääsykokeeseen enkä ollut aivan varma, jaksaisinko osallistua niihin kaikkiin. Päätös syntyi lopulta Helsinki-päivänä (12.6.), jota vietin äitini kanssa Seurasaaressa. En tiedä, innostiko minua tuolloin enemmän itse Seurasaari museorakennuksineen, vai äitini kertomat tarinat nuoruudestaan, jolloin hän oli Seurasaaressa oppaana töissä. Joka tapauksessa ehdin vielä juuri ja juuri kahlata läpi pääsykoekirjat ja pääsin opiskelemaan. Seuraavana kesänä olin jo itse opasvartijana Seurasaaressa.

Siihen, mihin aiheisiin kansatieteilijänä tartun, vaikuttaa luonnollisesti oma henkilökohtainen elämäni. Esimerkiksi pro graduni käsitteli suomalaisia vaihto-opiskelijoita 2000-luvun Berliinissä. Idea siihen syntyi kaukosuhteesta, jonka myötä aloin matkustella Berliiniin ja tapasin sikäläisiä suomalaisopiskelijoita. Vastavuoroisesti kansatieteilijän roolista ei tahdo enää päästä irti yksityiselämässäkään. Suomalais-saksalaisessa parisuhteessa joudun usein suomalaisen kulttuurin asiantuntijan rooliin, ja saksalaisten sukulaisten kysymyksiin (”Miten tämä asia on Suomessa?”) vastatessani huomaan usein pohtivani, ketä nyt vastauksillani edustan. Mitä pidemmälle olen opinnoissani päässyt, sitä kriittisemmin suhtaudun ”suomalaisen” kulttuurin yleistämiseen. (Yleensä vastaukseni ovat varmasti melko epätyydyttäviä, esim. ”suomalaiset tekevät tämän asian usein näin, mutta eivät kuitenkaan välttämättä kaikki”.) Toisaalta käsitykseni kulttuureista on laajentunut, ja olen todennut, että merkittävimmät kulttuuriset erot minun ja puolisoni välillä eivät selity eri kansallisuuksillamme, vaan sillä, että toinen meistä on luonnontieteilijä ja toinen humanisti.

Muistan erään kanssaopiskelijan kerran sanoneen, että häntä kiehtoo kansatieteessä se, että pääsee kurkistamaan toisten ihmisten elämään. Olen vasta myöhemmin oivaltanut saman. Paitsi että olin Seurasaaressa kesätöissä, tein opiskelun ohella jonkin aikaa toimistosiivoojan ja postinjakajan töitä, ja jälkeenpäin olen päättänyt, että oikeastaan voin lukea myös ne oman alan työkokemukseksi. Niiden avulla olen oppinut lukemaan toimistotiloja, rappukäytäviä ja kadunvarsia uudella tavalla, ja ymmärrän miten samat tilat tai asiat voivat näyttää erilaisilta eri ihmisten näkökulmasta.

Kaivelin tätä kirjoittaessani vanhoja päiväkirjojani ja yritin hetkeksi palata kesään 2005. Kuten seuraavasta otteesta käy ilmi, en ehkä vielä tiennyt, mitä yliopistolta ja kansatieteeltä odottaa, mutta olin kuitenkin selvästi tehnyt itselleni sopivan valinnan:

”Mulla ei ole mitään realistista kuvaa yliopisto-opiskelusta. Vähän niinkun alottas koulun uudestaan. Musta on myös kivaa, että saa jotain tekemistä. Kotona istuminen on vähän tylsää, vaikka nyt siihen on ihan hyvä syy, kun ulkona on satanu kaatamalla taukoamatta melkein kolme tuntia. Puoli kerrosta alaspäin on taas asunnon näyttö. Tekis mieli mennä kuikuilemaan. Kattoo samasta talosta eri pihalle.” (Inkeri Hakamies, 28.8.2005)