Oliko taas ihan pakko? kysyin itseltäni kun istuin lasten kanssa keittiön pöydän ääressä ja väsäsimme ”ihan itse tehtyjä” joulukortteja. Asiallahan ei sinänsä ollut kiire, siihen perään pohdiskelin. Meillähän on koko ilta aikaa tehdä kortteja. Kellohan on vasta kahdeksan. Eikä näitä tarvitse postittaa vasta kun huomenna . Mitä siitä, että lapsilla on aamulla kouluunmeno ja itsekin pitäisi raahautua töihin. Pääasia on, että saadaan ”ihan itse tehdyt” kortit matkaan. Jotta kaikki huomaavat, että kyllä sitä on joku taas ollut tosi reipas ja aikaansaapa. Vielä näin ennen joulua.
Ja sama piparikakkutalojen kanssa. Ja joulukrassien. Ja joulumuistamisten. Eikö sitä ihminen sitten ikinä opi? Josko ensi vuonna tyytyisin vähän vähempään? Istuisin alas ja hengittelisin. Kävisin tapaamassa naapurin vanhaa mummoa, jolle aika on paljon tärkeämpää kuin se piparikakkutalo. Ja menisin perheen kanssa laulamaan joululauluja yhteislaulutilaisuuteen. Aattonakin olisi niin tunnelmallista käydä joulukirkossa.
Josko ensi vuonna sitten? Noh, lupaan ainakin yrittää…
Kirjoittajana Elisa Kaukolahti, koulutus- ja markkinointisihteeri, ikuinen optimisti ajankäytön ja tekemisen suhteen 🙂
Näin joulun(kin) alla tuppaa olemaan niin monta asiaa mielessä, että puolet niistä unohtuu. Niin kävi minullekin, kun oli tarkoitus kirjoittaa viikonlopulla blogiin ja pääsipäs unohtumaan salasanat työmaalle. On se nähkääs tämä sähköinen viestintä siitä hauskaa, että sitä voi tehdä ajasta ja paikasta huolimatta mutta minkäs teet, kun salasanat on väärässä paikassa. Siis tarvitaan lisää muistia. Voisikohan sitä toivoa joululahjaksi? Se ainakin on aineeton lahja, jos mikä! Muistammehan antaa paljon aineettomia lahjoja, kuten Elisakin tuossa kirjoituksessaan kaipaili.
Mutta käyhän se kirjoittaminen näin kommentoinninkin kautta. Kommentoijana oli Irma Tolonen Palmenian viestintä sosiaalisissa verkostoissa -kehittämisohjelmasta