Terveisiä Hollannista

Kävin alkuviikosta Nijmegenissä, Hollannisa, akkreditoimassa Radboud UMC:tä eli paikallisen yliopistosairaalan erikoislääkärikoulutusta osana Euroopan anestesiologiyhdistyksen ESA:n centre of excellence-ohjelmaa. Isännät olivat valmistautuneet vierailuun hyvin ja olin vaikuttunut. Vaikka vierailijan tehtävä oli toimia tarkastajana, olo oli kuin teollisuuvakoilijalla.

Prosessiin kuuluu, että erikoistuvilta pyydetään vastaukset strukturoituun arviointilomakkeeseen ja vastauksia verrataan koulutusohjelman johtajan vastauksiin. Yllättävää kyllä, eniten erikostuvia pohditutti tutkimuksen osuus. Hollannissa jokaisen erikoistuvan on pakko joko julkaista tutkimusartikkeli vertaisarvioidussa julkaisusarjassa tai esittää posteri oman erikoisalan kansallisessa kongressissa. Ilman tätö suoritusta ei erikoislääkärin papereita voi saada.

Koulutussuunnitelmaa lukiessani olin ollut erityisen vaikuttunut tästä kohdasta, sillä vastaavasta on myös Suomessa ollut keskustelua. Perusopetuksen opintosuunnitelmaan kuuluu tutkielma, miksei myös erikoislääkärikoulutukseen? Tässä ajassa tieteen lukutaito on tarpeellisempaa kuin koskaan, sillä valeuutisia ja uskomuksia tulee eteen pyytämättä ja yllättäen.

Kahdenkeskisissä haastalluissa Nijmegenin erikoistuvat täsmensivät tutkimukseen liittyviä huoliaan. Tutkimustyö ei ole itseisarvo ja elämän ruuhkavuosia elävälle se saattaa tuntua ylivoimaiselta. Nollatutkimusta ei kannata tehdä. Olen tästä samaa mieltä, mutta olen myös ohjannut useiden vastahakoisten kandien tutkielmia. Kun oma aihe löytyy, tutkielman tekeminen alkaa sujua.

Hollantilaiset olivat myös paikantaneet toisen kipupisteen eli metodologian. Heidän ratkaisunsa oli vertaistuki eli tohtoriopiskelijat alkavat antaa menetelmäohjausta kollegoilleen. Uusi hieno idea oli Science Cafe, jossa erikoistuvat esittelevät projektejaan toisilleen. Abstrakteja oli tullut määräaikaan menessä 39, erikoistuvia on siis 60.

Tiedekahvila saattaisi olla hyvä idea meillekin. Ongelmat ovat yleensä samoja kaikilla, mutta ratkaisut ovat yksilöllisiä. Muiden ratkaisuja voi harvoin sinällään soveltaa, mutta ideoita niistä voi saada. On monta tapaa tehdä syventäviä!

Luottamus arvioinnin pohjana

Arviointi on niin tavallista opettajan perustyötä, että sen merkitystä tulee harvoin ajateltua. Tenttiä laatiessani keskityn keskeisiin osaamistavoitteisiin, kysymyksiä kirjoittaessani huolehdin myös niiden mahdollisimman hyvöstä reliabliteetista ja validiteetista. Elvytystentissä arvioin opiskelojoiden elvytysosaamista, annan vahvistavaa palautetta ja asetan kehittynistavoitteita. Nämä asiat ovat teknisiä ja vaadittuihin osaamisalueisiin keskittyviä, mutta arvioinnissa on kyse muustakin.

Kirjoitan tätä Utrechtissa, missä osallistun kansainväliselle arviointikurssille, mistä kuvat. Lääketieteellinen osaaminen eli kompetenssi on itsestään selvyys, mutta muut kolme eli integrity (totuudellisuus, luotettavuus, hyvä tahto), reliability (vakaus, pysyvyys, tunnollisuus) ja humility (nöyryys, omien rajojen tunnistaminen ja avun pyytäminen) ovat itsestäänselvyyksinä jääneet vähälle huomiolle.

Kliinisessä työssämme teemme jatkuvasti luottamukseen perustuvia arviointeja. Kokematon erikoistuva voi aloittaa tämän perusterveen potilaan rutiinileikkauksen anestesian minun ollessani kahvilla vähän matkan päässä. Tällaista päätöstä tehdessäni en niinkään ajattele lääketieteellistä osaamista vaan juuri niitä kolmea muuta komponenttia.

Kliininen työ perustuu luottamukseen eli siihen, että kaikki noudatamme sovittuja pelisääntöjä. Luottaessani vastuullani olevaan ohjattavaan otan aina sen riskin, ettei kaikki menekään suunnitelmien mukaan. Ongelmia harvoin tulee, jos erikoistuva toimii sovitulla tavalla ja huomaa ajoissa, milloin oma osaaminen ei riitä tilanteen hoitamiseen.

Kirjallisessa tentissä arviointi perustuu myös luottamukseen. Opettaja uskoo, että opiskelija on saavuttanut osaamistavoitteet ja on kykenevä työskentelemään niiden pohjalta. Opiskelija taas on oikeus uskoa, että opettaja on tehnyt oikean arvion hänen osaamisestaan. Arviointi on osa työtämme, mutta rutiiniksi se ei saa muuttua.