Terveisiä Hollannista

Kävin alkuviikosta Nijmegenissä, Hollannisa, akkreditoimassa Radboud UMC:tä eli paikallisen yliopistosairaalan erikoislääkärikoulutusta osana Euroopan anestesiologiyhdistyksen ESA:n centre of excellence-ohjelmaa. Isännät olivat valmistautuneet vierailuun hyvin ja olin vaikuttunut. Vaikka vierailijan tehtävä oli toimia tarkastajana, olo oli kuin teollisuuvakoilijalla.

Prosessiin kuuluu, että erikoistuvilta pyydetään vastaukset strukturoituun arviointilomakkeeseen ja vastauksia verrataan koulutusohjelman johtajan vastauksiin. Yllättävää kyllä, eniten erikostuvia pohditutti tutkimuksen osuus. Hollannissa jokaisen erikoistuvan on pakko joko julkaista tutkimusartikkeli vertaisarvioidussa julkaisusarjassa tai esittää posteri oman erikoisalan kansallisessa kongressissa. Ilman tätö suoritusta ei erikoislääkärin papereita voi saada.

Koulutussuunnitelmaa lukiessani olin ollut erityisen vaikuttunut tästä kohdasta, sillä vastaavasta on myös Suomessa ollut keskustelua. Perusopetuksen opintosuunnitelmaan kuuluu tutkielma, miksei myös erikoislääkärikoulutukseen? Tässä ajassa tieteen lukutaito on tarpeellisempaa kuin koskaan, sillä valeuutisia ja uskomuksia tulee eteen pyytämättä ja yllättäen.

Kahdenkeskisissä haastalluissa Nijmegenin erikoistuvat täsmensivät tutkimukseen liittyviä huoliaan. Tutkimustyö ei ole itseisarvo ja elämän ruuhkavuosia elävälle se saattaa tuntua ylivoimaiselta. Nollatutkimusta ei kannata tehdä. Olen tästä samaa mieltä, mutta olen myös ohjannut useiden vastahakoisten kandien tutkielmia. Kun oma aihe löytyy, tutkielman tekeminen alkaa sujua.

Hollantilaiset olivat myös paikantaneet toisen kipupisteen eli metodologian. Heidän ratkaisunsa oli vertaistuki eli tohtoriopiskelijat alkavat antaa menetelmäohjausta kollegoilleen. Uusi hieno idea oli Science Cafe, jossa erikoistuvat esittelevät projektejaan toisilleen. Abstrakteja oli tullut määräaikaan menessä 39, erikoistuvia on siis 60.

Tiedekahvila saattaisi olla hyvä idea meillekin. Ongelmat ovat yleensä samoja kaikilla, mutta ratkaisut ovat yksilöllisiä. Muiden ratkaisuja voi harvoin sinällään soveltaa, mutta ideoita niistä voi saada. On monta tapaa tehdä syventäviä!

Monivalintatehtävän kirjoittamisessa tiede kohtaa taiteen

Medipedalla ja Opettajien akatemialla oli ilo järjestää kaksi psykometrista työpajaa 22.-23.3.-17, vetäjäksi saimme tohtori Carlos Collaresin Maastrichtin yliopistosta. Carlos on alkuperäiseltä ammatiltaan työterveyslääkäri, joka psykologian opintojen myötä päätyi psykometrian asiantuntijaksi. Oli todella kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkea dataa yksittäisestä monivalintakysymyksestä saa tilastollisesti irti!

Ensimmäisen päivän teoriapainotteinenseminaari pohjusti toista päivää, jonka aikana harjoittelimme väittämien kirjoittamista – ei mikään helppo työ! Carlos esitti kauniisti, miten kysymyksen huono muotoilu vaikeuttaa vastaamista (hämärä muotoilu, kieliopilliset ongelmat, vaihtoehdot eivät ole verrannollisia keskenään, vaihtoehdoissa paljon toistoa). Jos siis vastaajista vain 6 % osaa vastata kysymykseen oikein, se ei siis erottele osaajia ja heikkoja opiskelijoita vaan kyse on kysymyksen huonosta muotoilusta.

Toinen virhetyyppi teki kysymyksen helpoksi opiskelijalle. Tämä olikin tuttua jo professori Kati Hakkaraisen esityksestä viime vuodelta. Yleensä pisin vaihtoehto on oikea ja väärän vastauksen tunnistaa määreistä ei koskaan, aina, yleensä jne. Kiinnostava tuttavuus oli pseudoarvaus, joka on mahdollista myös erotella tilastollisesti. Jos kysymyksessä on neljä vaihtoehtoa, arvaamalla on 25 % mahdollisuus onnistua. Jos tämä luku poikkeaa, kyseessä on pseudoarvaus eli jokin tekninen asia ohjaa vastaajaa arvaamaan.

Teoriaosuus meni ihan sujuvasti kuunnellen, vaikka punastuin ajatellessani omaa äskeistä anen tenttiäni. Kirjoittamisharjoituksessa paljastui, miten vaativaa selkeiden ja keskenään verrannollisten väittämien löytäminen on. Kysymysten laatiminen on todellakin parasta tehdä porukalla. Oma substanssiosaamiseni esti minua huomaamasta, etteivät vastausvaihtoehtoni olleet verrannollisia keskenään jne. Yhteistyöllä sujuu!

Utrecht: Bright minds, better future

Osallistuin Helsingin yliopiston Opettajien akatemian vierailulle Utrechtin yliopistoon 15.-17.3.-17 yhdessä kolmen muun Meilahden kampuksen akateemikon kanssa. Vaikka matka oli tarkkaan valmisteltu ja tiukat tavoitteet asetettu itse kullekin, ilmassa oli koulun kevätretken tunnelmaa. Ennen lähtöä olimme saaneet juhlia hyvää sijoitusta Sanghain listalla (56.), ja ryhtiä oikaisi huomattavasti isäntien kuvaus omasta yliopistostaan. Utrecht on Hollannin ykkönen ja Sanghain listalla sijoitus on 65.

Aivan ilmaiseksi hyvä sijoitus ei heillekään ole tullut, vaan yliopisto oli joutunut aktiivisesti uudistamaan toimintaansa 1990-luvulla laatuongelmien takia.Opettajien pedagoginen koulutus Utrechtissa aloitettiin samoin aikoihin kuin meillä, mutta Opettajien akatemiassa he olivat kaksi vuotta meitä edellä (katso kuva alla). Toimintaperiaate on kuitenkin erilainen, heillä akatemiaan pääsevät liittymään kaikkia opetuksen kehittämisestä kiinnostuneet. Esittelyluennon kiinnostavin anti oli opettajien johtamiskoulutus, joka Utrechtissa oli aloitettu jo vuonna 2000. Ilman tuota koulutusta on vaikea saada johtavaa asemaa missään klinikassa. Nyt heillä on jo lähes 200 alumnia ja heillä on varmasti ollut vaikutusta hyvään sijoitukseen Sanghain listalla.

Opettajien johtamiskoulutuksen tärkeyttä korostaa myös tapa, jolla opettajuutta arvioidaan Utrechtissa(http://www.evaluatingteaching.com/Promotioncriteria/). Hyvällä opettajalla on tietenkin oikea asenne ja hyvä ulosanti, seuraavalla tasolla vaaditaan jo hyviä opetustaitoja ja yhteistyökykyä. Kolmannella tasolla opettajalta vaaditaan opetustoiminnan johtamisen kykyjä ja tutkimuksellista otetta. Ylimmällä tasolla olevat opettajat ovat kansallisia ja kansainvälisiä vaikuttajia.

Matkailu todella avartaa, innostaa ja inspiroi!