”Tilataanko jälkkärit niin ollaan täällä vielä huomennakin?” ”Tolla on varmaan ollut tosi isot tissit kun ne on tippunut pois.” ”-Mmm… niin… no joo… mm… no niin. –Mitä no niin, kun et sä sanonut mitään!”
Aamu alkoi jälleen aurinkoisena. Suurin osa raahautui aikaisin aamusta opastetulle kaupunkikierrokselle, jota opasti pieni mutta terhakas walesilainen. Saimme kuulla mm. että kuningattaren asuintilassa Buckingham palatsissa on päälle 700 huonetta, joista makuuhuoneita on huimat 56 kappaletta. Lisäksi Ville pääsi kosimaan Coco Chanelia ja Mikhael leikattiin neljään osaan.
Kierroksen jälkeen Maiju uhrautui Moodin puolesta poseeraamaan bobbiesien kanssa. Remembrance day -ruuhkan uuvuttamina etsimme ruokapaikkaa, johon kaikki 12 mahtuisimme. Tehtävä vaikutti ensiksi mahdottomalta, mutta lopulta bongasimme intialaisen pikaruokalan. Hitaan palvelun takia Jenni otti ohjat omiin käsiinsä ja kirjasi kaikkien tilaukset. Puolentoista tunnin päästä fish&chipsit harhailivat enemmän tai vähemmän onnistuneesti pöytiin. Intialaiset fish&chipsit saivat kuitenkin positiivisen vastaanoton (saattoi johtua ihmisten nälästä).
Ruoan jälkeen ihmiset jakautuivat pienempiin ryhmiin omien intressiensä mukaan. Suurempi ryhmä matkusti British Museumiin, jossa paikkojen katsastamiseen jäi aikaa reilu tunti. Osalle tämä ponnistus oli liikaa ja vastapäinen Starbucks houkuttelikin varapuheenjohtajamme kahvikupposen ääreen. Me muut kahlasimme tällä välin urheasti museota läpi.
-Jade ja Pauliina
***
Museorakennus näytti entistä massiivisemmalta, kun kapusimme marmoriset portaat ylös sisäänkäynnille. Luvassa olisi kompaktit reilut kuusikymmentä minuuttia Brittiläisen Imperiumin – ”Rule Britannia!” ”Britannia rules the waves!” – ja mahdollisesti muinakin aikoina kerättyjä ihmiskulttuurien muinaisjämiä. Moodilaisia jännitti kovasti. Tai sitten ei, joku huomautti että kaiken maailman vaaseja tulisi olemaan paljon. Kuitenkin ihmisillä ilmeisesti oli mielessään kohteita, joita he halusivat nähdä. Sovittiin, että nähtäisiin museon aulassa tiettynä kellonaikana, kun tyypeillä oli kuitenkin eri preferenssit siitä mitä he halusivat nähdä. Aluksi eteen tuli egyptiläisiä ja kreikkalaisia vaaseja. Joku ihmetteli että jännää miten vanhoja ne olivat ja joku huomauttikin, että kaikki kivihän on ihan tosi vanhaa; miten kaikki meidät moodilaiset ja ilmeisesti muutkin ihmiset muodostavat atomit ne vanhoja ovatkin. Tämä kaikki tapahtui avatun sarkofagin äärellä. Jännän keskustelun jälkeen ryhmä enemmän tai vähemmän hajaantui.
Lähdin itse käppäilemään pitkin Egypti-näyttelyä. Osa graniittisista patsaista oli tavallaan vaikuttavia, toisaalta mietin edelleen, että kyseessä oli pohjimmiltaan sitä samaa kiveä kuin vaikkapa arkisen kuivan lenkkipolun varrella. Tämä tietty söi vähän sitä mystistä tunnelmaa, joka noista muinaisista jutuista on joskus aikaisemmin tullut. Mietin, että joskus pienempänä olisin varmaan saanut niistä isommat kiksit. Toisaalta esimerkiksi patsaiden tekotavasta olisi ollut kiva tietää enemmän, miten niistä saatiin niin symmetrisiä jne. Jatkoin kiertelyä. Mietin miten muut museossa parveilevat tyypit kokivat näyttelyn. Oliko jotkut ihan kikseissä ja jotkut vaan silleen et ”käydään nyt nää läpi kiire, kiire”. Syrjäisemmissä kulmissa istuskeli joitain vahtityyppejä. Näyttivät vähän pitkästyneiltä. Aah, museorakennus oli valtava, ehkä jopa mielenkiintoisempi kuin esineet sen sisällä. Aikaa ei ollut todellakaan paljoa. Lähtiessämme puhelimme näyttelyistä hetkisen. Jotkin esineet olivat selvästi saaneet osakseen moodilaisten mielenkiintoa. Mielenkiintoiseksi mainittiin esimerkiksi Rosettan Kivi ja Sokrateen marmorinen pää. Sokrateen päätä en ikävä kyllä itse ollut huomannut, mutta hieroglyfien kääntämisessä avainasemassa ollut Rosettan Kivi oli mielestäni jännittävä. Se sama josta historian tunneilla puhuttiin? Se, jota kuuluisat arkeologit olivat hipelöineet? Selvästi esineet kaipaavat, ainakin omassa tapauksessani, hieman pohjustusta ollakseen jännittäviä.
-Jarmo
***
Vierailimme (Marianne ja Mikhael) Lego-näyttelyssä Itä-Lontoossa. ”The Art of the Brick”-näyttely sijaitsi nimeensä sopivasti Brick Lanella. Näyttelyssä oli jos jonkinnäköistä upeaa teosta, kuten legoista tehty täysimittainen sello. Mikhael kiersi näyttelyn nopeammin, sillä hänen oli ehdittävä musikaaliin. Itse viivyin näyttelyssä kauemmin, ollen päivän viimeinen asiakas. Näyttelyn sulkeuduttua klo 18, kiertelin itsekseni Itä-Lontoon katuja. Paikka huokui mahtavaa tunnelmaa, oli paljon erilaisia pieniä putiikkeja ja kaduilla hengasi iloisia ihmisiä musiikkia soittaen.
-Marianne
***
Jo ennen matkaa oli puhetta, että pitäisi käydä katsomassa musikaali. Asiasta keskusteltiin päivittäin ja kiinnostuneiden määrä vaihteli aina hetkellisten tunnelmien mukaan. Kukaan ei kuitenkaan ottanut lippujen hankintaa vastuulleen ennen kuin Sebastian päätti hoitaa asian sunnuntaina. Lippukojulle ehdittyään Sebastian soitteli Mikhaelille ja he säätelivät etänä osallistujien määrää ja musikaalin valintaa. Loppujen lopuksi valituksi tuli The Commitments ja osallistujia kertyi yhteensä yhdeksän.
Eri puolilla kaupunkia liikkuvien ihmisten saaminen Palace Theatrelle vaikutti haastavalta, mutta juuri ennen näytöksen alkua kaikki kiinnostuneet saatiin kuin saatiinkin paikalle. Hankimme 12 punnan näkörajoitteiset paikat ja jännitimme kuinka paljon näkyvyyttä olisi tarjolla. Paikat olivat ylimmällä parvella eturivissä, joten näkörajoitteena oli vain turvakaari.
Paikat olivat todella korkealla, joten näyttelijöiden ilmeistä ei aina täyttä selkoa saanut. Siitä ei kuitenkaan ollut haittaa, sillä keskiössä oli ennen kaikkea musiikki juonen ollessa musikaalimaisesti erittäin niukka. Musikaali kertoi irlantilaisista kaveruksista, jotka perustivat soul-bändin. Aluksi haalittiin kasaan soittajia, sitten harjoiteltiin ja keikkailtiin. Bändin jäsenten välille kehkeytyi suhteita ja riitoja, joita sitten ratkottiin ovet enemmän tai vähemmän paukkuen. Loppujen lopuksi bändi kuitenkin päätti ristiriidoista huolimatta jatkaa, kun he kuitenkin olivat niin hyviä.
Kuten aiemmin mainitsin, niin pääosassa oli kuitenkin musiikki, joka tässä tapauksessa oli kuusikymmenlukuinen soul. Aluksi bändi soitti ja lauloi tahallaan heikosti, jolla kuvattiin bändin muodostumista. Pian kuitenkin päästiin asiaan ja bändi soitti soul-hittejä soul-hittien perään. Laulanta oli upeata sekä miespuolisen päävokalistin, että kolmen naisen muodostaman taustakuoron osalta. Taustakuoro on tässä tapauksessa kuitenkin vähättelyä, koska jokainen laulajista pääsi esittämään sooloja, joiden alkuperäisiä esittäjiä olivat mm. Tina Turner ja Aretha Franklin. Päävokalistikaan, jonka roolihahmon ego oli pahasti pullittunut, ei jäänyt osaamisessaan jälkeen, kun hän tulkitsi mm. James Brownia ja Otis Reddingiä. Soittajat hoitivat myös tehtävänsä erinomaisesti.
Kun musikaalin ”juoni” saatiin loppuun, niin bändi esitti vielä kymmenkunta soul-klassikkoa. Musikaalin lisäksi saimme siis erinomaisen coverbändin keikan bonuksena. Permannon yleisö oli esityksessä täysillä mukana tanssien penkkien välissä. Meillä ei ollut tanssille tilaa, kun parin kymmenen metrin pudotus ei houkutellut tanssimaan, mutta musiikista pystyi nauttimaan tanssimattakin. Hattuhyllyltä poistui yhdeksän tyytyväistä katselijaa ja sanoisin, että nämä olivat reissun parhaiten käytetyt 12 puntaa. Kiitokset Sebulle homman järjestämisestä.
Musiikillisen illan täydensi kotimatkalla havaitsemamme teksti lähipubin oven yläpuolella: ”Birth place of Iron Maiden”. Pienen googlailun jälkeen asia varmistui. Stratfordin Horse and Carts oli tosiaankin Iron Maidenin ensimmäinen puolivakiintunut keikkapaikka.
Eddieä ei kuitenkaan baarissa näkynyt.
-Hessu
***
Tänään opin, että Lontoossakin voi koodata javascriptiä. Taktinen maanantai-deadline ei nimittäin aikavyöhykkeistä välittänyt. Päivä sujui rattoisasti kämpillä tilastotiede-aiheisen pelikoodauksen merkeissä.
Nautin kuitenkin myös Lontoon antimista jättimäisen fish & chips -annoksen kanssa, jossa kalafileenä oli vähintäänkin kahden kilon turska.
-Tuomo
***
Sunnuntai-illan ratoksi Paula kertoi ruokahuoneessa löhöileville arvoituksia. Ensimmäisessä koitettiin selvittää, miksi albatrossia syönyt mies tappoi itsensä, toisessa ratkottiin, miten eräälle saarelle jumittuneet loogikot saivat mahdollisesti tietää silmiensä värin. Arvoitukset herättivät ristiriitaisia tunteita, huudahduksia ja päänraapimisreaktioita. Osa arvailijoista vaihtui, osa pysyi samoina, osa kävi täyttämässä lasinsa, osa luovutti. Lopulta kuitenkin molemmat pulmat ratkesivat ilman googlettamiseen sortumista.
-Paula