Olin Tomi Huttusen kanssa Petroskoin Suomalais-venäläisessä kulttuurifoorumissa puhumassa maittemme välisen dialogin tarpeellisuudesta. Kun tiedekunnassa suunnittelemme opinto- ja rakenneuudistusta, käymme päivittäin dialogia erilaisissa ryhmissä saadaksemme aikaan mahdollisimman toimivat ratkaisut. Mutta mitä dialogi oikeastaan on?

Dialogi on monologin vastakohta. Juhlaesitelmä ja kateederin takaa pidetty luento ovat monologeja, ryhmätyö ja kokoukset perustuvat dialogiin – ainakin teoriassa. Todellinen dialogi ei synny siitä, että useampi puhuja tuo omia näkemyksiään esille, vaan siitä, että keskustelijat haluavat ja osaavat kuunnella toisiaan. Läheskään aina näin ei tapahdu. Kuuntelijan rooli on vaativampi kuin puhujan. Usein kuuntelemme huolimattomasti jos ollenkaan. Tällöin on kyse näennäisdialogista.

Joskus näennäisdialogi on perusteltua. Kun aviopuoliso tulee kotiin töistä ja valittaa, kuinka typerä esimies hänellä on ja kuinka tietojärjestelmät taas takkuilivat, kyse on oikeastaan monologista. Riittää, kun toinen ihminen on läsnä olevan oloinen. Kun nuoret heittävät läppää tai vanhemmat puhuvat niitä näitä, olennaista on omien tuntemuksien purkaminen. Dialogi kyllä etenee, mutta varsinaista vuorovaikutusta ei tapahdu. Kaikki puhuvat omiaan.

On tilanteita, joissa pitäisi kuunnella, mutta emme uskalla tai halua. Tai jos kuuntelemme, meillä on estolaite päällä ja tarraudumme omiin aikaisempiin näkemyksiimme kuin pelastusrenkaaseen. Näin on helpompaa ja turvallista. Säästämme kognitiivista energiaa, kun meidän ei tarvitse kyseenalaista aikaisempia uskomuksiamme.

Kun puhumme idän ja lännen tai Venäjän ja EU:n välisestä dialogista, käytämme väärää sanaa. Se mitä näemme, on molempien osapuolten monologia tai parhaassa tapauksessa näennäisdialogia. Ennen kuin venäläisten käsitykset saavuttavat länsi-ihmisten tietoisuuden, aivojen intuitiivinen osa on jo ehtinyt tehdä niistä oman tunnepohjaisen analyysinsä. Sama tapahtuu toisinpäin venäläisten mielissä.

Poliittisten vaikuttajien toimintaan vaikuttavat myös taktiset kuviot. Vaikuttaa siltä, että molemmissa leireissä on sisäpoliittisesti viisasta olla ymmärtämättä toista osapuolta. Vaikka ymmärrystä olisikin, sitä ei saa sanoa ääneen.

Yliopistossa tarvitaan myös dialogia, ehkä enemmän kuin aikoihin. Monia uudistuksia on vireillä samaan aikaan. Niistä ei selvitä ilman oikeaa yhdessä miettimistä. Keskustelu ei etene, jos uudet näkökulmat tyrmätään ilman että on ensin ymmärretty, mistä on kyse. Yhtä lailla keskustelu tyrehtyy, jos esitämme uudistukset pakkona, ainoana mahdollisuutena ilman että voimme pohtia niiden motiiveja. Eikä motiiviksi riitä se, että ”niin vaan täytyy tehdä”.

Dialogi edellyttää sitä, että olemme valmiita myös muuttamaan mielipiteitämme. Yhteinen keskustelu johtaa väistämättä myös siihen, että kaikki ei välttämättä mene niin kuin olisimme itse halunneet. Tämä on kaikkein vaikein paikka. Ihminen on egosentrinen olio, joka pesee helposti kätensä, jos hänen omat ajatuksensa jäävät toteutumatta. ”Kun kerran ei tehdä niin kuin minun mielestäni olisi ollut parasta, niin pitäkää hyvänänne typerät uudistuksenne” -asenne on herkässä.

Henkilökohtaiseen idealismiin pakeneminen vie asioita yhtä vähän eteenpäin kun täydellinen välinpitämättömyys. Tarvitaan siis aitoa dialogia ja sitoutumista siihen lopputulokseen, mihin lopulta päästään.