Jo viime talvena kuultiin huhuja siitä että Museoliitto on pistämässä pystyyn museokortti -kokeilua, jonka piiriin oli tarkoitus haalia mahdollisimman monta Suomen museota. Joulumarkkinoille kortti ei ehtinyt, mutta toukokuussa museoista innostunut kansa suorastaan ryntäsi lippuluukuille ja osti itselleen pääsylipun lähes 200 museoon.
Museokortti on yleislippu kiireiselle ja pohtivaiselle
Ryntäsin muiden mukana toukokuussa ostamaan itselleni kortin ja pääsin pitkästä aikaa suunnittelemaan kulttuuririentoja. Museoissa käynti ei ole opiskelijabudjetillakaan ilmaista, joten 54 euron hintainen, tosin vuoden voimassaoleva, kortti oli suuri sijoitus opintotuilla elävälle. En ole kuitenkaan katunut päätöstä.
Museokortilla olen tähän mennessä käynyt noin parissakymmenessä museossa, mutta osassa olen käynyt useita kertoja. Kesämatkat suunnittelin juuri museoiden näkökulmasta ja ystävän syntymäpäivät Raisiossa olivat hyvä tekosyy käydä kiertämässä Turun museotarjontaa. Espoossa käydessäni yritän löytää aikaa käydä WeeGeessä (tähän mennessä olen päässyt vasta Glimsiin asti) ja Vantaalla on tarkoitus käydä iltojen pimetessä. Helsingistäkään en ole ehtinyt nähdä kaikkia mukana olevia museoita. Tekemistä siis löytyy edelleen, vaikka kortti on ollut käytössä jo yli puoli vuotta.
Mutta miksi menisin museoon?
Pohdin paljon sitä miten museokortti on muuttanut käsitystäni museoista ja niissä käymisestä. Suurin muutos on omassa asenteessani: voin käydä piipahtamassa paikalla ja jättää näyttelyt kesken jos olen väsynyt tai tulee kiire. Toisaalta voin vaihtaa suunnitelmia lennosta ja käydä museossa jos aikataulu antaakin yllättäen periksi. Tällä tavoin olen käynyt mm. Taidehallissa ja Ateneumissa. Vartti siellä, vartti täällä. Jos jokin jää näyttelyssä mietityttämään, palaan asian luo kun olen lähimaastossa. Tarujen kansat -näyttelyn näin kahdesti ja sain rauhassa tutustua sen eri puoliin.
Samalla kun museokortti on antanut vapauden jättää asioita kesken ja piipahtaa, katson museoita ammattimielessä. Pohdin miten asiat voisi järjestää toisin, miten lapset ja nuoret viihtyisivät tai miten esteettömyys toimii. Etsin myös näyttelyiden punaista lankaa ja kiinnitän huomiota henkilökunnan toimintaan. Glimsissä kävin katsomassa käytännössä pelkästään työpajoja ja lampaita. Sotamuseossa taas kiinnitin huomiota sanoihin ja representaatioihin. Katsoin mm. kokonaan rekrytointimateriaalin yhdessä peruskouluikäisten nuorten kanssa, jotka olivat tulleet tutustumaan maanpuolustukseen. Kokemus, jota en olisi saanut ellen olisi eksynyt matkalla, löytänyt museota ja päättänyt kävellä sisään.
Näkyvyyttä ja asiakkaita
Mitä museokortti sitten tuo museoille itselleen? Ilmeisesti ainakin kävijöitä. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana kortteja oli myyty 16 000 kappaletta. Museokäyntien määrä näyttää myös olevan kasvussa. Mikä parasta: käyttäjäkokemukset ovat olleet positiivisia. Useat bloggaajat ovat kirjoittaneet kulttuurimatkailustaan ja Instagram on täynnä käyttäjien kiinnostavia kokemuksia. Museokortti brändinä on myös aktiivinen toimija sosiaalisessa mediassa, jossa tuotettu sisältö on kiinnostanut ainakin itseäni.
Kokonaisuutena kortti on mielenkiintoinen päänavaus, josta voi hyötyä sekä asiakas että museo. En varmaankaan olisi käynyt näin paljon museoissa ja saanut upeita elämyksiä, ellen olisi sijoittanut museokorttiin. Kortti yhdistää myös ystäväpiiriämme uudella tavalla, sillä teemme tietoisesti museoihin kohdistuvia retkiä selkeästi enemmän kuin ennen. Jäämmekin innolla odottamaan jatkuuko korttikokeilu myös ensi vuonna.
