Tutkitaan käyttäytymisen muutosta terveyden edistämiseksi

Lähivuosikymmeninä terveyttämme ja hyvinvointiamme – ja sitä mukaa terveydenhuoltojärjestelmäämme – tulevat kuormittamaan sellaiset sairaudet, joiden kehittymiseen suurelta osin vaikuttavat elintapamme. Tuki- ja liikuntaelinongelmat, muistisairaudet, masennus, diabetes – moniin näistä vaikuttavat muutettavissa olevien käyttäytymismuotojemme lisäksi elinympäristöjemme muutettavissa olevat piirteet.

Yksinkertaiset ratkaisut eivät riitä, vaan tarvitsemme monipuolista vaikuttamista – sosiaalisiin ja rakennettuihin ympäristöihin, työ- ja koulutusorganisaatioihimme, taitoihimme – ja tällaisten ratkaisujen luomisessa sekä arvioinnissa menetelmät eivät ole simppeleitä.

Monet suomalaiset, monitieteelliset tutkimusryhmät painiskelevat näiden ongelmien parissa – haluamme olla tekemässä laadukasta, ratkaisuhakuista tiedettä. Siksi Suomen suurin tieteellinen seura Duodecim ja Juho Vainion säätiö järjestävät kansainvälisen symposiumin tämän aihepiirin tieteellisestä tutkimuksesta.

Pääsemme kuulemaan yli 10 kansainvälisen alan uranuurtajan esitelmiä alan tutkimuksen ajankohtaisista metodologisista kehityskuluista. Sovellusalueina on erityisesti positiivisen mielenterveyden, terveellisen ravitsemuksen sekä liikunnan edistäminen, mutta näihin interventioihin liittyviä teorioita, viitekehyksiä ja metodologiaa voi toki soveltaa myös laajemmin eri käyttäytymismuotoihin.

Kerron Duodecimin sivuilla julkaistussa blogissa symposiumista tarkemmin, mutta alempana lyhyesti joitakin pääkohtia. Sosiaalipsykologina oma mielenkiintoni kohdistuu erityisesti sosiaalisten verkostojen hyödyntämisen potentiaaliin interventioissa (kehittäminen), asenteiden, motivaation ja käyttäytymisen muutoksen teorioiden testaamiseen ja edelleenkehittämiseen (prosessien arviointi) sekä organisaatioiden muuttamisen dynamiikkaan (implementaatio).

* * * *

1) Kehittäminen
Monikomponenttisten käyttäytymismuutosinterventioiden tutkimus- ja teoriaperustainen kehittäminen:

  • Miten uudet toimintamallit ja innovaatiot voidaan parhaiten rakentaa, kytkeytyen aiempaan näyttöön ja näyttöperustaisiin teorioihin?
  • Miten yhdistää yksilötason ja ympäristötason vaikuttaminen?
  • Miten optimoida intervention vaikuttavuus ja hyväksyttävyys? Miten varmistaa, että se vähentää terveyseroja pikemminkin kuin lisää niitä?
  • Mikä on vaikuttamisen logiikka?
  • Miten hyödyntää yhteiskehittämistä ja muuta yhteistyötä potilaiden/asiakkaiden kanssa?

2) Arviointi
Interventioiden ja politiikkatoimien tieteellinen arviointi:

  • Onko interventio vaikuttanut käyttäytymisen muutokseen ja siten hyvinvoinnin lisääntymiseen?
  • Mikä on vaikutusten hinta?
  • Miksi ja kenelle interventio toimii/ei toimi?

3) Järjestelmien muuttaminen ja implementointi:

  • Miten vaikuttaviksi todettujen näyttöperustaisten menetelmien toimeenpano ja levittäminen tapahtuu tehokkaimmin?
  • Mikä on implementaatio- ja translaatiotutkimuksen anti kansanterveyden edistämiseen tällä hetkellä?
  • Suomalaiset menestystarina -caset: Miten tutkimuksesta käytännön impaktiin?

Symposiumilla on selvästi tilausta, koska paikat ovat täyttyneet ennakoitua nopeampaa vauhtia.

Tervetuloa mukaan!

Lisätietoa täällä.

 

 

Miten käy uuden vuoden lupauksille tänä vuonna? Osa 1, jossa tarkastellaan lupausten laatua

Suurin osa käyttäytymisestämme on automaattista, tottumusten ohjaamaa, mutta muodostamme myös tietoisesti aikomuksia ja asetamme tavoitteita ohjataksemme toimintaa. Jälleen koittaa aika, kun uusia aikomuksia muodostetaan:
”Tänä vuonna aion laihduttaa 5 kiloa!”,
”Nyt aion korottaa lopputodistuksen keskiarvoa!”,
”Kierrätän kaikki metallipurkit”,
”Lopetan puolisolleni nalkuttamisen” tai
”Tästä lähin aion lenkkeillä joka toinen päivä”.
Tietoinen tavoitteen asettaminen johtaa moniin prosesseihin, jotka puolestaan helpottavat tavoitteen saavuttamista – esimerkiksi tavoitteeseen liittyvän tiedon parantunutta käsittelyä. Pelkkä tavoitteen asettaminen ei kuitenkaan riitä.

Sosiaalipsykologiassa on vuosien varrella tutkittu, miksi hyvät aikomukset eivät aina toteudu. ”Aikomuksen ja käyttäytymisen välinen kuilu” (intention – behaviour -gap) todentui meta-analyysissa yli 15 vuotta sitten: aikomukset kääntyvät teoiksi vain noin puolessa kerroista.

(Toki verrattuna muihin kognitioihin – kuten asenteisiin, normeihin, pystyvyyden tunteeseen ja riskihavaintoihin tai persoonallisuustekijöihin, aikomus ennustaa käyttäytymistä selvästi paremmin kuin ne.)

Pääasiassa kuilussa kyse on siitä, että aikovat ihmiset jättävät aikeen toteuttamatta. Tässä blogipostauksessa tiivistän suomeksi viimeaikaisen koosteartikkelin antia aiheeseen liittyvästä tutkimustiedosta: (Sheeran & Webb 2016): Millaiset aikomukset eivät mene mönkään – ja mitkä ongelmat estävät ihmisiä toteuttamasta aikomuksiaan? Osassa 2 käsittelen tavoitteeseen pyrkimisen ongelmia ja sitä, millaiset tavoitteenasettamis-interventiot ovat johtaneet onnistuneempiin lopputuloksiin. Mutta käydään ensin tämän kysymyksen pariin:

Millaiset aikomukset todennäköisemmin onnistuvat?

Tutkimus on osoittanut joitakin aikomusten ja tavoitteiden ominaisuuksia, jotka vaikuttavat aikeen laatuun ja sen toteutumisen todennäköisyyteen. Tietyistä ominaisuuksista on mahdollista ennustaa, miten todennäköisesti se toteutuu.

1.Tavoitteen ulottuvuudet

Määritellyn tavoitteen sisällölliset tai rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat todennäköisyyteen, että aikomus saavuttaa kyseinen tavoite toteutuu. Muotoile tavoitteesi…

  • edistämisen merkeissä (vs. ehkäisyfokus)
    • Pyrin tavoitteeseen, koska se auttaa minua saavuttamaan jotain hyvää” vs. ”Pyrin tähän tavoitteeseen välttääkseni ikäviä lopputulemia”
      (Tosin tässä on yksilöllisiä eroja)
  • autonomisiksi (vs. kontrolloivina)
    • Minä haluan tehdä tämän” vs. ”Puolisoni haluaa minun tekevän tämän”
  • oppimista tai osaamista tavoittelevina (vs. suoritusta)
    • Osaan käydä keskustelun ruotsiksi” vs. ”Saan ruotsin kurssista parhaan arvosanan”
  • konkreettisiksi ja tarkoiksi (ei ”tee parhaasi”)
    • ”Syön päivän joka pääruualla kourallisen vihanneksia seuraavan kuukauden aikana” vs. ”Yritän jatkossa syödä vihanneksia niin paljon kuin mahdollista”

Vaikka tavoitteiden on hyvä olla haastavia, usein liiallinen toiveikkuus ja ylioptimismi johtaa epärealististisiin tavoitteisiin ja niiden saavuttamattomuuteen. Ns. suunnitteluerhe, ”planning fallacy”, kuvastaa tavoitteiden saavuttamiseen tarvittavan ajan tai yrityksen aliarviointia (esim. ”Kuinka paljon aikaa tarvitsen tämän blogauksen kirjoittamiseen? No varmaan tunti riittää!”). Kylmästä lämpimään empatia –kuilu (”cold-to-hot empathy gap”): Kun asetamme tavoitteita ”viileässä” (esim. tyynessä tai kylläisessä) tilassa, emme huomioi kehollisten, sisäisten tilojen vaikutusta siinä tilanteessa, kun sitten pitäisi toimia (esim. kiihtyneisyys, nälkä).

Toisaalta: Optimistiset ja haastavat tavoitteet voivat ensinnäkin olla innostavia ja toiseksi helpottaa itsesäätelyä: Ihmiset ehkäpä yrittävät ja tsemppaavat vaikeiden tavoitteiden kohdalla enemmän kuin realististen, ja siksi onnistuvat paremmin.

Optimistiset ja haastavat tavoitteet voivat ensinnäkin olla innostavia ja toiseksi helpottaa itsesäätelyä

Missä määrin tavoitekäyttäytymisen vaikeus/helppous vaikuttaa? Tässä on jossain määrin sekalaista evidenssiä. Tavoitteen vaikeuteen vaikuttavat ihmisen käytössä olevat resurssit, kyvyt, taidot, yhteistyö, mahdollisuudet ja tavoitteen saavuttamisen edellyttämä aika ja työmäärä.

Vaikka meta-analyyseissa on todettu vaikeiden tavoitteiden tulevan todennäköisemmin saavutetuiksi kuin helppojen (mm. Epton et al. 2017), tutkimusnäyttö ei yksiselitteisesti tue YLEn jutussa esitettyä suositusta asettaa tavoite niin korkealle, ”että itseäkin pelottaa”. Tavoitteen ei toki tulisi olla ihan mitätön, mutta epärealististen pilvilinnojen rakentelu voi olla lannistavaa. Tavoitteen tulisi siis olla haastava mutta saavutettavissa.

 

2. Aikomisen perusta

Useat tekijät jotka ohjaavat aikomuksen muodostamista (eli muodostavat sen perustan) vaikuttavat myös niiden toteutumiseen. Pohdi, missä määrin aikomuksesi…

  • perustuu henkilökohtaisiin, omiin uskomuksiin toiminnan seurauksista, pikemminkin kuin sosiaalisen paineeseen toimia? Mitä omemmaksi koet tavoitteen, sitä todennäköisempää sen toteutuminen on. Yritä muistuttaa itsellesi, mitkä omat syysi toimia ovat. (Ks. myös blogaus tavoitteiden sisäisyydestä vs. ulkoisuudesta).
  • perustuu siihen, mitä tunnet toiminnasta (ns. tunne-asenteet) pikemminkin kuin vain ajatuksiisi toiminnan seurauksista? Eli: Tykkäätkö kohdekäyttäytymisestä riittävästi? Jos inhoat sitä, mitä aiot tehdä, tavoite toteutuu epätodennäköisemmin. Yritä keksiä keinoja ja tapoja tehdä siitä miellyttävämpää.
  • voit huomioida myös moraalisen velvollisuuden tunteet ja ennakoida, missä määrin tulet tuntemaan katumusta, jos epäonnistut toimeen tarttumisessa.
  • kohdistuu toimintaan, joka on jossain määrin automaattista? Jos tottumus ohjaa toimintaasi vahvasti, automaattiset reaktiot saattavat ajaa vahvankin aikeen yli. Esimerkiksi aamulla töihin lähtiessäsi kävelet hajamielisesti autollesi, vaikka olit aikonut alkaa työmatkapyöräillä. Analysoi automaattinen tottumuksesi ja tee tarkka, tietoinen suunnitelma korvaavan toiminnan toteuttamiseksi.
    Tavoitteen automatisoimiseksi voit hyödyntää esimerkiksi tämän artikkelimme oheisaineistoa 2.

Monet ihmiset toki tuntevat ristiriitaa tämänhetkisten tekemisensä ja sen, mitä he kokevat, että heidän PITÄISI tehdä. Ristiriitaiset tunteet toisinaan saavat ihmisen perustelemaan ja oikeuttamaan itselleen poikkeuksia, mikä taas voi hankaloittaa aikeiden toteuttamista.

Kun käyttäytymisaikomukset alkavat palvella identiteettitavoitetta, ja muut ihmiset panevat merkille aikomuksen, niin aikeen kääntäminen toiminnaksi vaarantuu: ihminen kokee jo omaavansa identiteetin eikä enää koe tarvetta konkreettisiin toimiin.

Identiteetin merkitys käyttäytymiselle on kiinnostava. Vaikka minäkäsitys ohjaa vahvasti toimintaa (liikunnalliseksi itsensä määrittelevät kääntävät useammin liikunta-aikomuksensa toiminnaksi kuin ne, joiden minäkäsitykseen liikunnallisuus ei kuulu), tällä on kääntöpuolensa: kun käyttäytymisaikomukset palvelevatkin identiteettitavoitetta, ja muut ihmiset huomaavat ihmisen aikomuksen, niin aikeen kääntäminen toiminnaksi vaarantuu: ihminen kokee jo omaavansa identiteetin eikä enää koe/huomaa tarvetta toimia. Varmista siis, että olet tietoinen tästä ”minäkuvauhkasta”: Vain, koska miellät olevasi sporttinen tyyppi ja arvostavasi säännöllistä liikuntaa korkealle, ei tarkoita, että olet tullut harrastaneeksi liikuntaa vähään aikaan! Tai jos miellät olevasi luonnonsuojelua arvostava henkilö, tarkista säännöllisin väliajoin, että käyttäytymisesi vastaa minäkuvaasi.

 

3. Aikomuksen ominaisuudet

Aikomuksen ominaisuutta koskevat tutkimukset ovat mitanneet aikomuksen suuntaa ja intensiteettiä (esim. ”aion pyöräillä enemmän työmatkoilla!”) sekä saatavuutta (mm. kuinka nopeasti aikova henkilö vastaa aiettaan koskeviin kysymyksiin), varmuutta (”Olen varma, että aikomukseni ei muutu”) ja ajallista pysyvyyttä (aikomus ei vaihtele viikosta toiseen).

Tämänhetkisen tutkimuksen valossa näyttäisi siltä, että intention vahvuuden indikaattorina paras on sen ajallinen pysyvyys kuin sen saatavuus tai varmuus. Mutta mitä sitten? Aikomuksen ajallinen pysyvyys helpottaa myös tavoitteen kannalta olennaisen informaation käsittelyä ja lisääntynyttä vastustuskykyä aikomukseen kohdistuvien “hyökkäysten” varalta (esim. kaverien houkutukset pyörtää aikomus).

Aikomuksen ajallinen pysyvyys on merkittävä aikomuksen ominaisuus: kohdassa 2 esitellyt aikomuksen perustat vaikuttavat intention pysyvyyteen (eli mitä enemmän tykkäät aikeen kohteesta, koet sen omaksi, ja ennakoit katuvasi epäonnistumista – sitä stabiilimmaksi aikomuksesi muodostuu), ja siksi helpottavat sen toteutumista.

Aikomuksen ja tavoitteen laadun varmistaminen on vain ensi askel matkalla tavoitteen saavuttamiseen. Mitä kaikkea matkalla voi sattua? Millaiset käyttäytymismuutostekniikat suojelevat tavoitteeseen pyrkimistä parhaiten? Jalo aikomukseni on käsitellä tätä seuraavassa blogipostauksessa….

 

 

Lähde: Sheeran, P., and Webb, T. L. (2016). The Intention–Behavior Gap. Social and Personality Psychology Compass, 10: 503–518. doi: 10.1111/spc3.12265.

Helposti ymmärrettäviä juttuja aihetta liipaten on mm. tässä lehtijuttulistauksessa.

Tutkimuksellisempia juttuja aiheista erityisesti siitä näkökulmasta, miten hyvinvoinnin ja terveyden ammattilainen voi tukea potilastaan tai asiakastaan:

Loppuhuomio: Aihetta koskeva tutkimustieto on kohtuullisen vähäistä (tieteenalamme ollessa kohtuullisen nuori) ja on huomioitava, että systemaattisiin katsauksiinkin perustuvien meta-analyysien tuottama tieto saattaa joiltain osin olla vääristynyttä mm. julkaisuharhan vuoksi. Hyödynnä siis edellä olevaa tietoa oman aikomuksesi ja tavoitteesi muotoiluun soveltaen.

Käyttäytymistieteen mukainen vai siihen perustuva vaikuttaminen – mitä väliä?

Eräs koulu oli onnistunut vähentämään ruokahävikkiä merkittävästi, eli muuttamaan oppilaidensa käyttäytymistä ruokailun yhteydessä. Hienoa!

Huomasin somesta kommentin, että koulu onnistui ”tuuppaamaan” ilman psykologiaa tai käyttäytymistaloustiedettä, tai pikemminkin näiden edustajia suunnittelemassa toimenpiteitä. (Useimmitenhan vaikuttamistoimet menevät läpi psykologisten prosessien ja aina siinä on psykologiaa mukana.)

Tässä olisi pari juttua selvennettävänä.

Ensinnäkin, vaikka kannatankin lämpimästi käyttäytymistieteeseen pohjautuvaa interventioiden suunnittelua, uskon toki olevan mahdollista luoda tehokkaita vaikuttamistoimenpiteitä ilman tiedettä tai käyttäytymistieteen, palvelumuotoilun tai interventiosuunnittelun formaalia koulutusta. Kaikilla meillä on maallikkoteorioita ihmisten toiminnasta ja psykologiasta, ja (sosiaali)psykologia vain pyrkii täsmentämään näitä teorioita ja ennustuksia – tästähän kaikessa tieteessä on kyse (kuten Albert Einstein sanoi, ”Science is nothing but a refinement of everyday thinking”). Aivan hyvin ilman formaalia käyttäytymistieteiden koulutusta voi osua oikeaan interventiotoimenpiteiden suunnittelussa.

Vuosien varrella ihan tavallisille ihmisille on hiljalleen valunut sitä sun tätä käyttäytymistieteellistä tietoa ja ”niksejä” popularisoitujen teosten, lukion psykologian ja sosiaalipsykologian kurssien, Ted-talkien ja blogien kautta. Tämä on omiaan täsmentämään kunkin meidän maallikkoteorioita. Hienoa, jos tieteen ja sen käsitteellisten työkalujen popularisointi auttaa vaikuttamisen suunnittelussa.

Olemassa olevat taidot, “psykologinen silmä” ja ”vaikuttamisen vainu” tietysti vaihtelevat kaikilla meillä. Tämän huomaan myös esimerkiksi motivoivan vuorovaikutuksen taitojen tutkimuksessa ja käytännössä. Jos terveysneuvoja tai liikunnanopettaja toimii motivoivan vuorovaikutuksen periaatteiden mukaisesti, neuvonnan kohteen jonkin verran todennäköisemmin onnistuvat muuttamaan elintapojaan tutkimuskatsausten mukaan.

No, aina löytyy terveydenhoitajia ja liikunnanopettajia, jotka jo luonnostaan tai käytännön ammatillisen kokemuksen pohjalta osaavat hyödyntää motivoivan vuorovaikutuksen eri elementtejä, ilman että ovat saaneet aiheen koulutusta. Mutta aina on myös niitä, jotka hyötyvät taitojen koulutuksesta ja teoriaopetuksesta. (Välihuomiona todettakoon, että parhaiden motivoivan vuorovaikutuksen teorioiden kehittäjät ovat kehittäneet teoriansa vahvan käytännön ammattikokemuksen perusteella, eikä missään nojatuolissa filosofoiden.)

Yhteenvetäen: tieteen tukemiin toimenpiteisin voidaan aivan hyvin päätyä ilman, että käytäntöjä eksplisiittisesti suunnitellaan tieteen informoimina. Tästä on EU-komission raportissa (s. 15) mielestäni aika näppärä luokittelu: käyttäytymiseen vaikuttamisen toimenpide voi olla:

a) käyttäytymistieteellisesti testattu ”behaviourally-tested” (arvioitu toimenpiteen vaikutukset käyttäytymiseen esim. kokeellisessa asetelmassa),

b) käyttäytymistieteen informoima ”behaviourally-informed” (toimenpiteen suunnittelussa on hyödynnetty aiempaa käyttäytymistieteellistä näyttöä)
tai

c) käyttäytymistieteen mukainen ”behaviourally-aligned” (jälkeenpäin voidaan todeta, että jokin toimenpide itse asiassa noudatteleekin käyttäytymistieteen teorioita ja näyttöä).

a-kohdan mukainen esimerkki on vaikkapa Ikihyvä-elintaparyhmäneuvontamalli, joka myös perustuu terveyspsykologisiin teorihin (b-kohta). Let’s Move It -interventio puolestaan on toistaiseksi vain käyttäytymistieteen informoima (b-kohta), mutta sen vaikuttavuutta on koeteltu kenttäkokeessa ja analyysit valmistuvat pian.

c-kohta tarkoittaa, että jälkeenpäin voidaan siis monesti todeta ns. maallikkoideoinnin pohjalta syntyneen aivan tieteellisesti uskottava ja pätevä vaikuttamiskokonaisuus, joka noudattelee käyttäytymistieteen säännönmukaisuuksia ja tilanteeseen sopivia vaikuttamisen keinoja.

Mutu-pohjalta ei aina osuta oikeaan.

Mutu-pohjalta ei tietystikään aina osuta oikeaan. Surullisimpia ovat tapaukset, joissa kaadetaan paljon rahaa kampanjaan, jolla ei hyvällä tahdollakaan (saati empiirisessä testauksessa) voi nähdä olevan vaikuttavuutta tai peräti käyttäytymistieteellisellä ennakkoanalyysilla olisi ehkä osattu ennustaa peräti mahdolliset haittavaikutukset (esim. jo motivoituneiden syyllistäminen tai pelottelu shokkikuvilla, lihavuuden stigmatisointi, jne.).

Analogisesti: Valtaosa meistä osaa diagnosoida itseltään flunssan ja valita sopivan ”intervention” eli levon ja särkylääkkeen. Usein diagnoosi ja hoito ovat lääketieteen mukaisia, vaikka ne on maallikkopohjalta valittu. Kuitenkin monimutkaisemmissa ongelmissa on tarkoituksenmukaista ottaa yhteyttä lääkäriin.

Voisiko ajatella näin olevan myös monimutkaisissa käyttäytymisongelmissa? Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että jos ei ole huolellisesti diagnosoitu ongelman syytä (esim. onko kohderyhmän käyttäytymisongelma kiinni motivaation puutteesta vai taitojen puutteesta), toimenpide valitaan pieleen ja vaikuttaminen menee ohi maalin.

Täytyy myös todeta (itsestäänselvyytenä), että samoin kuin joskus mutu-pohjalta voidaan löytää toimiva ratkaisu, aina käyttäytymistieteen informoimat ratkaisut eivät osoittaudu vaikuttaviksi. (Käyttäytymismuutostiede on siinä mielessä “rakettitiedettäkin” vaikeampaa, että käyttäytymisen pysyvä muuttaminen on erittäin hankalaa ja kompleksinen prosessi.)

 

Käyttäytymistiede prosessin tehostajana?

Toisekseen, voidaan kysyä, voisiko vaikuttamistoimenpiteiden luomisessa olla enemmän tehoja, jos siinä hyödynnetään käyttäytymistiedettä? Esimerkiksi:

  1. Alun perin käytetään hyödyksi käyttäytymistieteellistä analyysia ongelman diagnosoinnissa ja sitten tieteen informoimina valitaan tilanteeseen sopivat toimenpiteet. (EU-komission raportin b-kohta. Parhaimmillaan tietysti käytetään myös hyvän interventiosuunnittelun viitekehyksissäkin suositeltua osallistavaa kehittämistä, esitestataan ja optimoidaan iteratiivisesti, jne.)Kollegani Hollannissa ovat parhaillaan tekemässä systemaattista katsausta ja meta-analyysia tästä kysymyksestä: Hyödyttääkö perinpohjaisempi, tieteellinen työ intervention suunnittelussa? The jury is still out.Esimerkiksi nettivälitteisistä terveyden edistämisen interventioista on havaittu, että käyttäytymistieteellisten teorioiden hyödyntäminen suunnittelussa lisäsi niiden vaikuttavuutta elintapojen muutoksiin nähden.
  2. Entäpä voisiko olemassa olevia vaikuttamistoimenpiteitä kohentaa yhdistämällä niihin käyttäytymistieteellistä analyysia ja tietoa. Tätä kokeiltiin eräässä tutkimuksessa Painonvartijat-ohjelmalle (alla lainaus luvustani Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjät -kirjasta vuodelta 2012):Siis aina ei tarvitse lähteä alusta asti kehittämään – kustannustehokasta olisi ainakin joidenkin toimenpiteiden osalta tarkastaa ja ”tuunata” toimenpiteet ja materiaalit käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta.
  3. Tai minimissään: Tehdään näkyväksi se implisiittinen vaikuttamisen logiikka ja käyttäytymisen muuttamisen teoria, mikä vaikuttamisen toimenpiteissä on – tietoisesti tai tiedostamatta – taustalla? Elokuussa julkaistussa tutkimuksessa (Seppälä et al 2017) kävimme läpi työpaikkaterveyden edistämiseen liittyvät policy-dokumentteja, erilaisia toimenpideohjelmia, ja analysoimme niissä esitettyjä vaikuttamisen keinoja (käyttäytymismuutostekniikoita) sekä vaikuttamisen välikohteita (esim. taidot, sosiaalinen tuki, ympäristömuutokset). Tällainen analyysi voi parhaimmillaan paljastaa unohdettuja mahdollisuuksia politiikkatoimissa, ja toisaalta löytää myös epätarkoituksenmukaisia vaikuttamisen reittejä.

Käyttäytymistiede on kesken: Tarvitsemme vaikuttamisen prosessiarviointeja

Viimeinen pointtini: Mistä tiedämme, että kyseinen koulu onnistui juuri tuuppaamalla (nudge) vaikuttamaan käyttäytymiseen? Tarkemmin luettaessa paljastuu, että valinta-arkkitehtuurin muutokset olivat vain yksi osa vaikuttamistoimenpiteitä, ja toimittajankin mukaan ”Tärkein taistelu hävikkiä vastaan käydään kuitenkin kerrosta ylempänä, luokkahuoneissa. Siellä puhutaan ruoasta, elintarvikeketjusta ja luodaan kilpailuhenkeä. Viidesluokkalainen Ellen Mustonen kertoo luokan rakentaneen kouluun kiertopalkinnon, jonka luokka saa silloin kun ruokahävikkitaistelussa on onnistuttu erityisen hyvin.

Pitkin Ylen artikkelia koko ruokahävikki-interventiosta piirtyy kuva, jossa on mittava määrä käyttäytymismuutostekniikoita, joista suuri osa ei kuulu pelkän ”tuuppauksen” piiriin (joka on aika kapea-alainen vaikuttamisen keino).

Ehkä mitään keittiöhenkilökunnan tuuppauksia eli “nudgeja” ei tarvittukaan, olisiko pelkkä asioista keskustelu ja ruokahävikin eettisistä puolista, elintarvikeketjun pohtiminen ja siten omaehtoisen tietoisen motivaation herättely riittänyt? Vai olisiko pelkkä luokkien välinen kilpailu riittänyt?

Ellei interventioista tehdä a) selkeitä vaikuttamisen logiikkamalleja ja b) arvioida niitä prosessievaluaation keinoin, tietopohjamme näistä asioista ei kartu. Emme viisastu.

Vaikuttamisen teorioita ja hypoteeseja pitää koetella empiirisesti, vain siten käyttäytymistiede kohenee ja siitä on jatkossa enemmän hyötyä.

Jos joku koulu haluaa toistaa ruokahävikki-intervention, olisi hyödyllistä tietää, mikä riittää – tai sitten vain toistetaan aivan kaikki toimenpiteet kuin ensimmäisessäkin koulussa. Voihan tietysti olla, että tässä tarvittiinkin monikomponenttinen, synergistisesti vaikuttava interventio (useimmiten yksittäiset temput eivät riitä).

Kannatan lämpimästi arjen innovaatioita ja kokeiluja – mutta myös niiden arviointia.

Vaikuttamistoimenpiteiden prosessiarvioinnista voit lukea lisää vaikkapa viimekeväisistä slideistani. Vähintään tutkimuksellisilta interventioilta, jotka toteutetaan julkisin varoin, pitäisi edellyttää prosessievaluaatiota (ei tietenkään kaikista käytännön kokeiluista yksittäisissä kouluissa, se olisi resurssien valossa toki kohtuuton vaatimus).

Lopuksi vielä isot onnittelut ruokahävikin vähentämistä monipuolisesti innovoineelle koululle, mahtava suoritus! 🙂

Rokotevastaisuus ja sosiaalipsykologiset prosessit: Millainen vaikuttaminen tehoaa?

Faktojen jälkeinen aika näkyy myös kansanterveydestä käytävässä keskustelussa. Useissa maissa pieni mutta lisääntyvä joukko vanhempia, jotka epäröivät lastensa rokottamista, koska kokevat ne turvattomiksi tai tarpeettomiksi. Tähän ongelmaan mietitään kipeästi ratkaisukeinoja. Kiinnostavan katsausartikkelin mukaan rokotevastaisuutta vähentämään tarkoitetut kampanjat eivät huomioi ihmisten tiedonkäsittelyn ilmiöitä tai (sosiaali)psykologisia prosesseja, minkä takia ne eivät tehoa. Nykystrategioiden suostuttelukeinot perustuvatkin kampanjasuunnittelijoiden intuitioon eivätkä käyttäytymistieteiden tutkimukseen: Helposti viestintäsuunnittelijat otaksuvat, että faktojen järkiperustainen listaaminen riittää.

Sitten päivitellään, mikseivät hölmöt ihmiset usko – mutta toimiiko ihmisen mieli niin?

  1. Pelkkä faktojen listaaminen ja järkisyihin vetoaminen ei toimi

Jo vuonna 2002 taloustieteen Nobel jaettiin psykologille tunnustuksena tutkimusohjelmasta, jossa Daniel Kahneman ja Amos Tversky olivat havainnollistaneet mm. monissa taloustieteellisissäkin teorioissa esiintyvän rationaalisuusoletuksen vääräksi: ihmisen päätöksenteossa ja päättelyssä on monia vääristymiä. Faktojen listaaminen ei saa päätä kääntymään.

Ihmisen päätöksenteossa ja päättelyssä on monia vääristymiä. Faktojen listaaminen ei saa päätä kääntymään.

Isabel Rossenin ja kollegojen artikkeli listaa erilaisia psykologisia seikkoja, joiden vuoksi tavanomaiset “järkeen vetoavat” argumentit eivät vähennä rokotevastaisuutta – ja pahimmillaan voivat jopa aiheuttaa haittavaikutuksia.

(Lyhyt katsausartikkeli on kohtuullisen helppolukuinen myös ei-käyttäytymistieteilijöille, ja kiireinen lukija hyötyy Table 1:sta, jossa listataan efektejä, jotka vaikuttavat viestien pieleen menemiseen – aina asenteiden polarisoitumisesta ja ryhmäilmöistä pelotteluviestinnän vaikutuksiin.

Yksi klassinen esimerkki mönkään menevästä viestinnästä on, että aloitetaan päivittelyllä, kuinka harmillisen suuri osa väestöstä toimii ei-halutulla tavalla (“Niin harva harrastaa liikuntaa riittävästi!” “Yllättävän moni kieltäytyy rokotuksista!”). Kuitenkin tämä viesti luo vastaanottajan mieleen normia siitä, että tämä valintahan on ihan yleistä ja OK muidenkin mielestä – ja näin viesti epäonnistuu.)

2. Kielteisiin tunteisiin vetoaminen ei tehoa 

Mutta tarkoittaako faktojen listaamisen toimimattomuus sitä, että järkeen ja tietoon vetoavien viestien sijaan pitäisi esimerkiksi pelotella tai nolata rokotevastaisia? Ei. Monesti intuitiivisesti saatamme ajatella, että ikävillä riskiskenaarioilla shokeeraava pelotteluviestintä tai sitten nolaava ivaaminen (esim. netissäkin näkynyt meemi, jossa lapsen hauta-arkun kuva ja teksti “Pitääkö kaikki lapset rokottaa? Vain ne, jotka aikoo pitää“) voisi saada päät kääntymään, mutta tällaisen tehosta ei ole näyttöä rokotevastaisuudenkaan vähentämisessä.

Kohderyhmän näkökulmaa ymmärtävä ja teilaamaton viestintä toimii paremmin kuin syyllistävä, pilkkaava tai shokeeraava tyyli. Jarrettin & kumppanien (2015) systemaattisen katsauksen mukaan monikomponenttiset ja dialogiin perustuvat interventiot ovat vaikuttavimpia rokote-epäilyksien hälventämisessä. Joka tapauksessa rokotevastaisuus on niin monimutkainen ilmiö, että strategiat pitäisi huolellisesti räätälöidä kohdepopulaatioon, heidän epäröintinsä syihin ja kyseiseen ympäristöön (Jarrett et al 2015).

Kohderyhmää ymmärtävä ja teilaamaton viestintä toimii paremmin rokotevastaisuuden vähentämisessä kuin syyllistävä, pilkkaava tai shokeeraava tyyli.

3. Voisiko viestinnän suunnittelussa hyödyntää käyttäytymistieteellistä tietoa?

Rokotevastaisuuteen vaikuttaminen on siis kompleksinen ongelma. Perusrokotteiden osalta lääketieteellinen tutkimusnäyttö on kiistatonta niiden hyödyllisyydestä kansanterveyden takaamisessa. Onkin hämmentävää, kuinka vähän tehokasta rokoteviestintää on tutkittu (Jarrett et al 2015).

Ihan yhtä lailla, kuin arvostamme lääketieteellistä tutkimusnäyttöä rokotusten hyödyllisyydestä ”mutu-tuntuman” sijaan, olisi loogista arvostaa käyttäytymistieteellistä ymmärrystä rokotevastaisuteen vähentämisen keinoista – ”mutun” sijaan.

Ministereitä myöten on peräänkuulutettu parempaa valistusta. Mutta kuka rokotevalistusta tällä erää suunnittelee, ja millä tietopohjalla?

Kansainvälisesti asia tiedostetaan: Esimerkiksi European Centre for Disease Prevention and Control on ohjeistanut huomioimaan psykologiset ilmiöt rokotteista viestittäessä.

Nyt olisikin hyvä aika suunnata enemmän tutkimusresurssia siihen, miten tämä parhaiten osataan selittää kansalaisille heidän turvallisuutensa takaamiseksi. Tätä varten tarvitaan tutkimukseen perustuen suunniteltuja viestejä ja niiden testaamista satunnaistetuissa kokeissa.

Nyt olisi tutkittava, miten rokotteiden hyödyllisyys parhaiten osataan selittää kansalaisille ja hälventää aiheettomia pelkoja.
Vähimmillään kampanjojen suunnittelijoiden tulisi tutustua tietoon, millaiset strategiat toimivat tai eivät toimi rokotuskampanjoissa.

Vähimmillään kampanjasuunnittelun toimeksiantajat voisivat edellyttää, että mainos- ja viestintätoimistojen väki tutustuisi siihen, millaisten strategioiden jo tiedämme toimivan tai epäonnistuvan.

Dube ja MacDonald (2016) kiteyttävät: “On merkittävää näyttöä siitä, että ihmisten tiedon lisääminen – vaikkakin tärkeää – ei ole riittävää käyttäytymisen muuttamiseksi. Viestintä kansanterveys- ja terveysammattilaisilta pitäisi muuttua “puutteellisen tiedon mallista”, tehokkaamman kaksisuuntaisen lähestymistavan omaksumiseen: Se, että kuunnellaan heitä, joille viesti aiotaan suunnata, on yhtä tärkeää kuin muotoilla se viesti, jonka asiantuntijat haluavat kommunikoida. 5 Nämä viestit tulee räätälöidä kohtaamaan vastaanottajan tarpeet. Tutkimukset osoittavat, että kaikkein epäröivimmin rokotteisiin suhtautuvien joukossa sellaiset viestit, jotka liian voimakkaasti puolustavat rokotteita saattavat tuottaa päinvastaisia tuloksia ja vahvistaa epäröintiä, ei suinkaan lieventää sitä.6 Dialogi, ymmärtäminen ja räätälöinti ovat avainasemassa.

 

EDIT: 16.8.2017, lisätty lähteitä ja tarkennuksia

Lähteitä:

Eve Dubé & Noni E. MacDonald. (2016). Addressing vaccine hesitancy and refusal in Canada. Commentary. CMAJ. doi: 10.1503/cmaj.150707

Jarrett C, Wilson R, O’Leary M, Eckersberger E, Larson HJ; SAGE Working Group on Vaccine Hesitancy (2015). Strategies for addressing vaccine hesitancy – A systematic review. Vaccine. 14;33(34):4180-90. doi: 10.1016/j.vaccine.2015.04.040. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/25896377

Isabel Rossen, Mark J. Hurlstone and Carmen Lawrence (2016). Going with the Grain of Cognition: Applying Insights from Psychology to Build Support for Childhood Vaccination. Front. Psycholhttps://doi.org/10.3389/fpsyg.2016.01483

Miksi uuden vuoden lupauksia on niin hankala pitää? Muutoksen ylläpidon avaintekijät

HS (16.1.2017) haastatteli professori Martin Haggeria ja minua juttuun “Tahdonvoima ei toimi kuin lihas, tutkijat muistuttavat – näin opit tekemään kestäviä päätöksiä”.

Toimittaja kysyi, miksi uuden vuoden lupausten pitäminen on niin hankalaa. Pohjasin haastatteluvastauksia osin tähän artikkeliin, jossa käydään läpi käyttäytymisen muutoksen ylläpitoa selittäviä teorioita – yhteensä 100 teoriaa! – ja tunnisti näistä viisi keskeistä teemaa: 1) ylläpitoa tukevat motiivit (koetut syyt), 2) itsesäätely (mm. omaseuranta, tavoitteenasettelu), 3) psykologiset ja aineelliset resurssit, 4) tottumukset ja 5) ympäristö- ja sosiaaliset vaikutteet. Olen täydentäen suomentanut alle artikkelin keskeisen yhteenvetotaulukon sekä johtopäätökset, terveellisiin elintapoihin liittyvin esimerkein höystettynä.

Kwasnickan ja kumppanien analysoimasta sadasta teoriasta 73 olivat johonkin tiettyyn käyttäytymiseen liittyviä, ja näistä peräti 53 oli terveyskäyttäytymiseen liittyviä. Tutkimusvolyymi alalla on ollut suurinta juuri terveyden sovellusalan parissa.

Pitkäaikaista käyttäytymisen muutosta ylläpitävät tutkimusasetelmat ovat työläämpiä ja kalliimpia toteuttaa.

On kuitenkin huomattava, että lähes alalla kuin alalla empiiristä näyttöä on tästä tematiikasta kertynyt niukalti. Pitkäaikaista käyttäytymisen muutosta ylläpitävät tutkimusasetelmat ovat työläämpiä ja kalliimpia toteuttaa, ja olemme vasta hiljattain päässeet jyvälle miten saada edes se alustava lyhytaikainenkaan muutos aikaan.

Tässä kuitenkin teorioiden esittämät keskeiset avaintekijät muutoksen ylläpidolle:

(1) Ylläpitomotiivit

Ylläpidämme käyttäytymistä silloin, jos meillä on ainakin yksi pysyvä ylläpitomotiivi, toisin sanoen, jos olemme tyytyväisiä käyttäytymisen lopputuloksiin (”jee – uusi ruokavalio todella auttaa vähentämään painoa kuten toivoin!”), tai jos nautimme käyttäytymisestä (”rakastan sauvakävelyllä käymistä!”), tai jos käyttäytyminen on yhteensopiva identiteetin, uskomusten ja arvojen kanssa (”olen liikkujatyyppiä”)

  • ESIM: Model of behaviour maintenance (Rothman, 2000) changed into a 2 × 2 behaviour change matrix (Rothman et al., 2009), Regulatory fit theory (Higgins, 2006),  Self-determination theory (Deci & Ryan, 1985)

(2) Itsesäätely (myös suomennettu tavoitteelliseksi toiminnaksi)

Ylläpidämme käyttäytymistä todennäköisemmin silloin, jos onnistuneesti seuraamme (esim. ruokapäiväkirjalla) ja säätelemme uutta käyttäytymistämme (esim. muokkaamme tavoitteitamme suorituksen mukaan) ja jos meillä on tehokkaita strategioita esteiden ylittämiseen uuden käyttäytymisen suorittamiseksi (esim. olen suunnitellut, mitä vaihtoehtoista liikuntamuotoa teen, jos lenkkipäivänäni sataa kaatamalla)

  • ESIM. Self-regulation theory (Kanfer & Gaelick, 1991), Relapse prevention theory (Marlatt & George, 1984), Dual process model of self-control (Hofmann et al., 2008)

(3) Resurssit

Onnistumme käyttäytymisen ylläpidossa, jos psykologiset ja fyysiset resurssit ovat riittoisat (esimerkiksi meillä on riittävästi prosessointikapasiteettia sitä vaativissa tehtävissä tai emme ole väsyneitä)

  • ESIM Reflective and impulsive model (Strack &Deutsch, 2004), . Self-control theory (Baumeister, 2002; Muraven & Baumeister, 2000),  Goal conflict model (Stroebe, Mensink, Aarts,Schut, & Kruglanski, 2008)

(4) Tottumus (tai tapa, rutiini)

Onnistumme ylläpitämään sellaisia käyttäytymismuotoja, joista on tullut tottumuksia (tai tavanomaisia tai rutiineja) ja joita tukevat automaattiset reaktiot relevanteille vihjeille (esim. ”aina, kun menen yläkertaan työhuoneelleni, valitsen rappuset hissin sijaan”)

  • ESIM. Health-related model of behaviour change (Hunt & Martin, 1988), . Habit theory (Verplanken & Aarts, 1999; Verplanken & Orbell, 2003; Verplanken et al.,2008), Process model of lifestyle behaviour change (Greaves, Reddy, & Sheppard, 2010)

(5) Ympäristön ja sosiaaliset vaikutteet

Tukeva ympäristö ja sosiaalinen tuki (esim. puolison tai perheen tuki) on tärkeää käyttäytymisen muutoksen ylläpidolle. Ihmiset yleensä ylläpitävät käyttäytymistä, joka on linjassa olennaisten sosiaalisten muutosten kanssa (esim. organisaation normit).

  • ESIM. Social cognitive/learning theory (Bandura, 1986), Social change theory (Thompson & Kinne, 1990),  Normalisation process theory (May & Finch, 2009)

 

Jos siis tällaiset teemat nousevat useista teoreettisista kiteytyksistä esiin, mitä se tarkoittaa käytännön kannalta – siis jos haluamme tukea pitkäaikaisesti onnistunutta käyttäytymisen muutosta?

Kwasnickan ja kollegojen (2015) ehdotuksia, miten voidaan tukea terveellisten elintapojen omaksumisen ylläpitoa teorioissa ilmenneiden keskeisten teemojen mukaan:

  • Ihmisiä tulisi auttaa ylläpitämään myönteisiä käyttäytymisen muutoksen ylläpidon motiiveja, koettuja syitä: korostamalla uuden käyttäytymismuodon myönteisiä seurauksia, tarjoamalla käyttäytymisvaihtoehtoja jotka ovat nautinnollisia, inspiroimalla yksilöitä uudelleenmäärittelemään itsensä uuden terveellisen elintavan periaatteiden mukaisesti.
  • Käyttäytymisen itsesäätelyä olisi tuettava: voimme auttaa ihmisiä esim. harjoittamaan käyttäytymisen omaseurantaa ja kehittämään tehokkaita keinoja päästä yli käyttäytymisen esteistä ja ennaltaehkäistä ”repsahduksia”.
  • On edistettävä tottumusten kehittämistä ja ylläpitoa. Esimerkiksi voimme uudelleenmuotoilla ympäristöjä sellaisiksi, että terveelliset valinnat korostuvat, ja johtaa erilaisin ympäristövihjein yksilöitä kohti terveellisiä käyttäytymismuotoja.
  • On tarjottava ihmisille resursseja, joita tarvitaan onnistuneeseen uuden elintavan ylläpitoon. Resurssi voi olla fyysinen (esim. liikuntakeskukset, terveystuotteet) tai psykologisia (esim. itsesäätelytaitojen koulutus, tietoisuustaito- ja rentoutusmenetelmien opettaminen).
  • On muokattava ympäristöä yksilön, sosiaalisella ja yhteisö-tasoilla. Tarjotaan sosiaalista tukea ja tehdään sosiaalisia muutoksia, jotka ovat yhteneväisiä terveellisen elintavan ylläpidon kanssa.

Lähde: Kwasnicka et al (2016). Theoretical explanations for maintenance of behaviour change: A systematic review of behaviour theories. Health Psychology Review. 

Tuodaan liikunta kaikkien saataville: Minijumppia telkkariin!

Terveellinen käyttäytyminen tulisi tehdä ihmisille helpoksi muuttamalla ympäröiviä olosuhteita ja edistämällä mahdollisuuksia ja tarjontaa ympäristöön.

HS Mielipide 10.1.2017:

http://www.hs.fi/mielipide/art-2000005038308.html

Televisio-ohjelmien välissä voitaisiin esittää minijumppatuokioita

Pelkkä valistus liikunnan monista hyödyistä ei riitä, vaan tarvitaan konkreettista tukea ja mahdollisuuksia liikkua.

TERVEYTENSÄ kannalta liian vähän liikkuvien määrä on suuri. Tämä näkyy liikkumattomuuteen liittyvien sairauksien, esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinsairauksien lisääntymisenä. Pelkkä valistus liikunnan monista hyödyistä ei riitä, vaan tarvitaan konkreettista tukea ja mahdollisuuksia liikkua.

Kaikilla ei kuitenkaan ole ­varaa ostaa salikorttia saati personal trainerin palveluita. Kaikilla ei edes ole liikuntapalveluja lähiympäristössään tai mahdollisuuksia poistua kotoa pitkiksi ajoiksi lastenhoidon tai liikkumisrajoitteiden takia.

NETIN jumppavideot ovat hyvä alku, mutta monet niistä on suunnattu valmiiksi hyväkuntoisille ihmisille. Lisäksi opastukset ovat usein englanniksi.

Tässä Yleisradio voisi tulla apuun. TV2:n Jumpan konseptista valikoimaa voisi kasvattaa entisestään erilaisten yleisö­segmenttien mukaan. Esimerkiksi kotona paljon aikaa viet­täville eläkeläisille voisi tuoda ­tv-sarjojen väliin lyhyitä, lihaskuntoa vahvistavia jumppa­tuokioita, joita ohjaisivat seniorit. Äitiysvapaalla oleville voisi taas esittää keinoja, joilla palautua parhaiten synnytyksestä. Voitaisiin näyttää ”vauvapainolla” tehtäviä, molemmille osapuolille mukavia liikkeitä.

Ruuhkavuosia elävät lapsi­perheet voisivat viettää koko perheen liikuntavartin pikkulapsille räätälöidyn hauskan jumpan tai tanssin parissa. Huonokuntoisia voitaisiin tukea liikuntaharrastuksen pariin sopivilla harjoitteilla, joita voisi tehdä kotisohvalla.

Yle Areenan aikana minijumpat ja pidemmät treenit olisivat netistä haettavissa myöhemminkin kuin lähetysaikoina.

HAUSKAA ja helppoa kotiliikuntaa tukevat ohjelmat olisivat ­hyvä vaihtoehto ja täydentäjä nykyiselle aamu- ja iltapäivien ohjelmasisällölle. Minijumppia voisi sirotella ohjelmien väliin useamminkin.

Tällaisten kotimaisten ohjelmien tuottaminen ei voi olla liian kallista suhteessa niiden tuottamaan potentiaaliseen hyötyyn. Vaikka vain pieni osa katso­jista aktivoituisi tekemään ohjatun treenin, kasautuvat kansanterveyshyödyt voisivat olla suuret.

Tekemällä liikunnasta helppoa ja hauskaa saadaan entistä useampi kansalainen aktivoitumaan. Television jumppatuotantoon tulisi yhdistää sisäistä motivaatiota tukevaa viestintää, jotta vältettäisiin väärin­käsitykset ”terveysfasismista” tai tuputtamisesta.

HAASTAN myös liikuntayritykset tuottamaan lisää sisältöä nettiin vähän liikkuville, sekä ideanikkarit luomaan terveys­liikuntaa tukevia tv-formaatteja, joita voitaisiin viedä myös ulkomaille. Vähäinen liikunta ei ole ainoastaan suomalaisten ongelma.

Nelli Hankonen

Mitataan myös liikuntamotivaatiota, ei vain liikuntaa!

Tänään julkistettiin tärkeitä uusia tuloksia lasten ja nuorten liikunnasta ja fyysisestä kunnosta. Vaikka osa lapsista liikkuu terveyden kannalta riittävästi, silti hälyttävän suuri osa viettää liikaa aikaa paikallaan.

Tieto liikuntatottumuksista on tärkeää. Muun muassa niiden pohjalta koulut voivat innostua lisäämään liikuntaa osaksi koulupäivää.

Perimmäisenä tavoitteenammehan ei ole pelkästään liikuttaa nuoria koulussa, vaan sytyttää elämänmittainen motivaatio terveellisiin elintapoihin.

Argumentoisin kuitenkin: Perimmäisenä tavoitteenammehan ei ole pelkästään liikuttaa nuoria koulussa, vaan sytyttää tai tukea elämänmittaista liikuntamotivaatiota ja terveellistä elämäntyyliä.

Let’s Move It -testikouluissa ne nuoret, jotka ovat käyneet Let’s Move It -oppitunneilla, ovat myös innokkaammin mukana oppituntien aktivoimisessa – koska he ovat sisäistäneet, miksi se on tärkeää. Liikkuvan koulun toimenpiteissä olisi hyvä varmistaa, että hyvällä tarkoituksella ei sammuteta intoa liikuntaan vaan käytetään kestävimpiä toimintatapoja myös motivaation näkökulmasta.

Kirjoitin tätä liipaten viime vuonna Helsingin Sanomiin (19.10.2015):

 

capture_hskirjoitus_motivaatio

“Liikunnanopetuksesta on käyty hyvää keskustelua.

Hallitusohjelman yhtenä tavoitteena on, että jokainen lapsi liikkuu koulupäivän aikana tunnin. Kaikki koululiikunnan toteuttamismuodot eivät rakenna kestävää liikuntamotivaatiota. Koulupäivä voisikin sisältää tunnin verran toimintaa, joka edistää lasten motivaatiota ja taitoja jatkaa liikunnallista elämäntapaa myös peruskoulun jälkeen. Tavoitteen muotoilu näin suuntaisi opettajat valitsemaan laadukkaat keinot, joiden ei tarvitse aina olla liikuntaa itsessään.

Lisäksi koulut voisivat seurata esimerkiksi oppilaskyselyin lukuvuoden päätteeksi, onko opetuksessa kyetty tukemaan myönteisiä liikuntakokemuksia ja -asenteita vai peräti (tahattomasti) heikennetty näitä. Tällainen tavoitteiden toteutumisen seuranta ohjaisi henkilökuntaa valitsemaan laadukkaat keinot ja kehittämään käytäntöjään, jotta lasten suhde liikuntaan kehittyisi mahdollisimman myönteiseksi.

Nelli Hankonen
Liikunta- ja terveyspsykologian dosentti, akatemiatutkija”

Koulut voisivat seurata oppilaskyselyin lukuvuoden päätteeksi, onko kyetty tukemaan nuorten myönteisiä liikuntakokemuksia ja -asenteita vai peräti (tahattomasti) heikennetty näitä.

Hienoa on, että LIITU-tutkimuksessa onkin jo mitattu arvoja, koettuja esteitä, liikkujaidentiteettiä, pätevyyttä ja niin edes päin. Nämä ovat kaikki kuitenkin tekijöitä, jotka vaikuttavat liikuntamotivaation (tai motivoitumattomuudeksi), aikomukseen ylläpitää liikunnallista elämäntapaa. Motivaatio ja aikomus onkin yksi keskeisimmistä ellei jopa keskeisin yksittäinen (ei toki ainoa! Eikä yksinään riittävä!) yksilöpsykologinen tekijä, joka vaikuttaa käyttäytymiseen. Siksi juuri sen mittaaminen ja seuranta olisi tärkeää.

 

Mikä motivoi jakamaan tietoa asiantuntijaorganisaatioissa?

Ohjattavani KTM, VTM Minna Stenius väitteli 12.12.2016 erittäin kiinnostavasta aiheesta – asiantuntijoiden tiedonjakamis-motivaatiosta ja käyttäytymisestä. Alla pieni – varsin valikoitunut ja lyhyt – summaus Minnan työstä ja väitöksestä.

Tieto sinällään ei ole hyödyllistä, vaan siinä keskeistä on inhimillinen komponentti – miten sitä käytetään. Elämme tietoyhteiskunnassa, jossa tietointensiivisissä organisaatioissa on välttämätöntä, että asiantuntijat eivät pidä tietoa omanaan vaan tiedonvaihto on aktiivista. Tämä käyttäytyminen on olennaisesti vapaaehtoista – kukaan muu ei voi ennalta tarkkaan säädellä tai edes tietää, mitä tietoa asiantuntija ei jaa tai jakaa. Koska kyse on tällaisesta harkinnanvaraisesta, reflektiivisestä toiminnasta, motivaatiolla on keskeinen rooli käyttäytymisen proksimaalisena ennustajana. Siksi psykologiset mallit, jotka huomioivat myös sosiaaliset ja organisaatiotason vaikutteet, ovat erinomainen tarkastelukulma tähän käyttäytymismuotoon.

Minna Steniuksen väitöskirja tuo tähän tutkimuskenttään ja myös käytäntöön tärkeitä havaintoja. Väitöskirjan yhteenveto löytyy e-thesis-palvelusta.

Alla pienimuotoista yhteenvetoa joistakin keskeisistä seikoista sekä suurelle yleisölle että tiedonjakamismotivaation tutkijoille:

  • Usein tiedonjakamismotivaatio on operationalisoitu kaksinapaisesti sisäisenä ja ulkoisena motivaationa. Itsemääräämisteorian osalta on kuitenkin tärkeä erottelu ulkoisen motivaation autonomisuuden asteen suhteen. Koettu toiminnan ulkoinenkin syy voi olla joko todella kontrolloitua ja “pakottavaa” (“teen siksi, koska muut painostavat”) tai omaehtoista (“teen tämän siksi, että se johtaa minun arvojeni mukaisiin ja tärkeiksi kokemiin lopputuloksiin”).
  • Stenius osoittaa, että puhdas sisäinen motivaatio (ilo, nautinto) ei ennusta tiedonjakamista yhtä hyvin kuin samastunut motivaatio: kokemus siitä, että toiminnan syynä on se, että pidän toiminnan seurauksia tärkeinä, samastun toiminnan arvoihin. Tämä on samalla kokemusta myös työn mielekkyydestä.
  • Uskomuselisitaatiotutkimuksen (belief elicitation) oli tarkoituksenmukainen osa asenne-mittarin rakentamista. Tätä pienimuotoista laadullista tutkimusta hyödynnetään usein järkeillyn toiminnan lähestymistavassa (ent. suunnitellun toiminnan teoria) mm. terveystutkimuksen alueella, kun halutaan käyttää asennemittarin indikaattoreina kyseiselle kohderyhmälle relevantteja uskomuksia. Näin kvantitatiiviseen lomakekyselyyn mukaan tulevat kysymykset kuvaavat juuri kulloisellekin kohderyhmälle olennaisia, heidän ympäristössään korostuvia tekijöitä.
    Stenius myös ehdottaa, että käytännössä organisaatioiden kehittäjille tästä lähestymistavasta on hyötyä, kun halutaan saada selville, mitkä ovat vallitsevat, yleiset uskomukset halutun toiminnan (kuten tiedonjakamisen) esteistä tai tiettyjen koettujen normien määrittäjätahoista.
  • Samassa työssä tarkasteltiin sekä tiedon jakamista että sen panttaamista tai pihtaamista. Motivaation laadulla oli tämänkin ennustamisessa väliä: ulkoinen motivaatio oli yhteydessä tiedon panttaamiseen.
  • Kohdekäyttäytymisen tarkka määrittely ja järkevä operationalisointi. Kuten interventioissa, myös käyttäytymistä havainnoivissa tutkimusta ennustearvoa lisää huomattavasti se, että kohdekäyttäytyminen on määritelty tarkasti: kohde, toiminta, konteksti ja ajankohta. Tiedon jakaminen on eri asia silloin, kun se tapahtuu kokouksissa ja silloin, kun kyse ei ole normaaliin työtehtävään kuuluvasta velvoitteesta vaan epävirallisesta tiedonjakamisesta (lähellä organisaatiokansalaisuuden käsitettä).

Loppuhuomiona: Kuten Stenius väitöstilaisuudessaan korosti: Tietojohtamista on hallinnut tiedon kokoaminen ja tietovarastojen synnyttäminen, mutta tieto saa arvonsa vasta kun sitä käytetään. Tietoa pitäisi käyttää myös tehokkaasti. Tällöin avain on tiedonjakamisen ymmärtäminen ja sen johtaminen.

Tiedonjakamismotivaation edistäjille organisaatioissa listataan useita käytännön toimenpiteitä sekä alkuperäisartikkeleissa että Steniuksen väitöskirjan yhteenvedossa (ks. sivu 71).

Lämmin lukusuositus!

Ja vielä – paljon onnea Minnalle upeasta suorituksesta ja laadukkaista tuotoksista!

******************* ************************************

Käytännön sovellus loppukevennykseksi

Loppukevennyksenä ja käytännön sovelluksena teen “me-searchin” analysoiden omia vaikuttimiani asiantuntemukseeni liittyvän tiedon jakamiseen blogissa. Kirjoitan tätä blogia ilman erillisiä materiaalisia insentiivejä, koska koen sen erittäin mielekkääksi tutuilta ja tuntemattomilta saadun palautteen ansiosta. Seuraavassa erittely kahden teorian – Steniuksenkin väitöskirjassa käytettyjen – käsitteiden valossa siitä, miksi jaan tietoa bloginkirjoittamisen muodossa:

  • Tulosodotukset / asenteet: Punnitsen monipuolisesti plussia ja miinuksia: Vaikka blogien kirjoittaminen vie hieman aikaa muulta työltä, vaa’assa painaa silti enemmän siitä koetut hyödyt: saa jaettua ajatuksen jyviä reaaliaikaisesti ja ilman virallisen julkaisuprosessin raskautta, myös hyödyt käytännön soveltajille ovat plussaa
  • Pystyvyyden tunne / koettu kontrolli: Koen, että osaan kirjoittaa riittävän hyviä tekstejä ilman suurta vaivannäköä.
  • Subjektiivinen normi: Minuun todennäköisesti myös vaikuttaa se, että niin monet muutkin tutkijat blogaavat (deskriptiivinen normi), mutta ei juurikaan se, että minulta sitä erityisemmin odotettaisiin (injunktiivinen normi)
  • Autonominen vs. kontrolloitu motivaatio: edellistä on paljon: Minusta on hauskaa kirjoittaa ajatuksiani (intrinsinen motivaatio), mutta myös koen sen tärkeäksi arvoksi, että tieteestä tiedotetaan käytäntöön ja koen sen osaksi interventiotutkijan identiteettiänikin (samastunut ja integroitunut motivaatio). Kontrolloitu motivaatio sen sijaan on aika alhainen: en miellä tekemiseni syyksi mitään ulkoista painostusta kenenkään taholta (ekstrinsinen motivaatio, ulkoinen pakko), eikä myöskään syyllisyys motivoi blogailuani (ns. sisäinen pakko).

Ratkaisuja etsivän interventiotutkimuksen kaipuuta vuodelta 2014

Tasan kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomat (8.12.2014) julkaisi oheisen mielipidekirjoitukseni. Tämä oli aikaa ennen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston ohjelmia ja tutkimuksen hyödyntämisen kärkihankkeita.

(Olin itse otsikoinut tämän “Tutkimusta tarvitaan hyvinvoinnin edistämisen keinoista“, mutta HS muutti raflaavammaksi: “Tutkimus kohdennettava oikein“.)

“Mie­li­pi­de­si­vul­la on kes­kus­tel­tu per­hei­den aut­ta­mi­ses­ta ja si­tä kos­ke­vis­ta tut­ki­mus­tar­peis­ta. Per­heet tar­vit­se­vat konk­reet­tis­ta apua, mut­ta toi­saal­ta tut­ki­mus­tie­to on läh­tö­koh­ta avun koh­den­ta­mi­seen ja toi­men­pi­tei­den va­lin­taan.

Laa­jem­pi­kin on­gel­ma suo­ma­lai­ses­sa tut­ki­mus­ken­täs­sä on kes­kit­ty­mi­nen asiain­ti­lo­jen ja on­gel­mien ku­vaa­mi­seen sen si­jas­ta, et­tä tut­kit­tai­siin on­gel­mien rat­kai­se­mi­sen ta­po­ja. Eri­lai­sil­la so­siaa­li- ja ter­vey­den­huol­lon toi­men­pi­teil­lä on eri­lai­set hyö­dyt, si­vu­vai­ku­tuk­set ja kus­tan­nuk­set, ja kent­tä­ko­kein voi­tai­siin tun­nis­taa par­hai­ten hy­vin­voin­ti­tu­lok­sia tuot­ta­vat ja edul­li­sim­mat kei­not. Vai­kut­ta­vik­si to­det­tu­ja val­mii­ta­kin me­ne­tel­miä mo­niin on­gel­miin on, ja kan­sain­vä­li­seen tut­ki­mus­näyt­töön pe­reh­ty­mäl­lä pyö­rää ei tar­vit­si­si kek­siä uu­del­leen.

Tut­ki­mus­ta tar­vi­taan li­sää, mut­ta pon­nis­tuk­set tu­lee koh­dis­taa par­hai­ta rat­kai­su­ja tun­nis­ta­viin in­ter­ven­tio­tut­ki­muk­siin.”

Täydennys: Tietysti perustutkijoita tarvitaan edelleen, mutta interventiotutkijoiden osuuden tutkijakunnasta soisi kasvavan edes joidenkin prosenttiyksiköiden verran. Näin tutkimuksesta tehtävät käytännön johtopäätökset ja ratkaisuehdotukset olisi vähemmän spekulointia vaan myös empiirisesti koeteltuja ratkaisuja.

Onko interventio hyväksyttävä? Keskeinen kriteeri kehitysvaiheessa

Puhun paljon vaikuttavuudesta ja sen keskeisyydestä hyvinvoinnin & terveyden edistämisen toimenpiteiden kriteerinä. Vaikuttavuus on kuitenkin vain yksi monista tärkeistä kriteereistä. Toimenpiteiden täytyy olla myös hyväksyttäviä kohderyhmän, toteuttajien ja kansalaisten (ja päätöksentekijöiden) näkökulmasta.

Muita usein tärkeiksi nostettuja kriteereitä on kustannusvaikuttavuus, haittavaikutukset, tasa-arvoseuraukset ja käytännöllisyys tai toteutuskelpoisuus (Michie ym. 2014, summary), joita olemme myös punninneet esimerkiksi Let’s Move It -interventiopakettia kehittäessä (Hankonen ym. 2016).

Hyväksyttävyys on monesti itse asiassa edellytys käytännön vaikuttavuudelle: jos toteuttajat eivät näe hommaa hyväksyttävänä, toteutus tyssää siihen.

laine-et-al-title

Onko opiskelijoiden istumisen vähentäminen hyväksyttävää opettajien mielestä, ja millä keinoilla?

Hiljattain julkaisimme nuorten liikunnan edistämistä tutkivan Let’s Move It -projektin esitutkimusvaiheesta osatutkimuksen (Laine ym. 2016), joka käsitteli juuri tätä hyväksyttävyyskriteeriä. Liika istuminen alkaa olla todellinen uhka jo nuorten tuki- ja liikuntaelimistön terveydelle.

Tavoitteemme oli interventiopaketin eräänä osana pyrkiä edistämään aktiivisempaa luokkahuoneympäristöä. Keskeinen toimija luokkahuoneissa toki on opettaja, joten tähän “ympäristöagenttiin” tuli kohdistaa osa interventiosta. Siksi tarkastelimme, miten ammatillisten oppilaitosten opettajat suhtautuvat opiskelijoiden istumisen vähentämisen tavoitteeseen ja miten he kokevat sen sopivan osaksi toisen asteen ammatillista koulutusta. Tarkastelimme myös, mitä aktivoivia keinoja opettajat jo nyt käyttävät ja minkä keinojen kokeilemiseen suhtautuvat myönteisimmin.

Olisi ollut kamikazemaista lähteä toteuttamaan interventiota ilman, että tunnemme kohderyhmän ajatuksia ja kokemuksia, sovittamatta toimenpiteitä heidän aatoksiinsa.

Löydökset ohjasivat meitä suunnittelemaan intervention viestintää ja sisältöä siten, että se parhaiten vastaisi opettajien tarpeisiin, toiveisiin ja huoliin.

Lisäksi luokittelimme haastattelupuheesta opettajien käsityksiä siitä, mitkä seikat heidän mielessään, ryhmien toiminnassa ja oppilaitoskontekstissa ovat istumisen vähentämistoimenpiteitä estäviä ja haittaavia tekijöitä tai helpottavia tekijöitä. Hyödynsimme tässä tietääksemme ensimmäistä kertaa Suomessa COM-B- ja TDF-viitekehyksiä (näistä suomenkielinen koonti kirjoittamastani luvusta Sosiaalipsykologian sukupolvet -kirjassa vuodelta 2012). TDF-viitekehys eli Theoretical Domains Framework on hyödyllinen koonti psykologisesta ja muusta käyttäytymistieteellisestä kirjallisuudesta löytyvästä käsitteistöstä, joka koskee ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä.

Poimintoja löydöksistä:

  • Lomakekyselyyn vastaajista 87 % piti tärkeänä, että oppilaitoksissa vähennetään opiskelijoiden liiallista istumista
  • Kuitenkin alle puolet kertoi jo hyödyntävänsä jotakin istumisen vähentämisen keinoa oppitunneillaan
  • Eri istumisen vähentämiskeinojen koettu suosittuus (ja valmius kokeilla niitä) ei juuri eronnut ammattiaineiden ja muiden aineiden (esim. äidinkieli, matematiikka) opettajien välillä, vaikka ammattiaineiden tuntiopetus oli keskimäärin jo aktiivisempaa – tämä on luonteva tulos
  • Valmiimpia opettajat keskimäärin olivat kokeilemaan aktiivisuustaukoja opettajien tai opiskelijoiden vetäminä sekä se, että opiskelijoilla olisi lupa välillä seisoa tai kävellä luokassa
  • Myös jumppapallot ja muut liikuntavälineet luokassa koettiin kiinnostaviksi
  • Ylipäänsä useissa eri interventiokeinoissa halukkuus kokeilla ja käyttää vaihteli laajasti, mikä johti laajan valinnanvapauden interventioon
  • Peräti 89% vastaajista ilmoitti olevansa valmis kokeilemaan ainakin yhtä istumisen vähentämiskeinoa
  • Fokusryhmähaastatteluista ilmeni, että opettajat tunnistivat sekä estäviä että helpontavia tekijöitä laajalti taidoistaan, motivaatiostaan ja oppilaitosympäristöstä
  • Estäviksi tekijöiksi opettajat kertoivat ennakoivansa mm. sitä, että pelkäävät istumisen vähentämisen vaikuttavan kielteisesti oppimiseen ja sitä, että luokkahuoneet ovat liian pieniä aktiivisuuden toteuttamiseen
  • Helpontavina tekijöinä mainittiin mm. se, että istumisen vähentäminen on oivallinen keino tuoda luokkiin työrauhaa ja jaksottaa opetusta, ja että istumisen vähentämisestä on hyötyä lihaksistolle ja tuki- ja liikuntaelimistölle

Tulokset ohjasivat meitä suunnittelemaan intervention viestintää ja sisältöä siten, että se parhaiten vastaisi opettajien tarpeisiin, toiveisiin ja huoliin. Tutkimus on luettavissa Health Promotion Practice -lehdestä. Lähetän mielelläni pdf-kopioita kiinnostuneille, joilla ei ole tilausta lehteen.

Laine ym 2016 Taulukko

 

Vaikka hyödynsimme interventiotutkimuksessamme toki olemassaolevia käytäntöjä ja esimerkiksi kokemuksia Liikkuva koulu -hankkeesta peruskouluista, huomasimme, että toiselle asteelle jouduttiin myös huomioimaan ikäryhmän mukaisia seikkoja. Näitä ilmenee haastatteluissa paljon. Nyt, kun Liikkuva koulu -hanke laajenee toiselle asteelle koko maassa, toivoaksemme tästäkin artikkelista on hyötyä hankkeen levittäjille, jotta pyörää ei tarvitsisi keksiä uudelleen (tai samanlaisia haastatteluja toistaa kaikissa kouluissa erillään moneen kertaan) ja siten innovaatioita voisi rakentaa pikaisemmin tämän päälle hyödyntäen, näistä kokemuksista ainakin alustavasti ammentaen.

Nyt, kun Liikkuva koulu -hanke laajenee toiselle asteelle koko maassa, toivomme tästä tutkimuksesta olevan hyötyä toteutuksen suunnittelussa ja toimeenpanossa.

Lopuksi: Hyväksyttävyys keskeistä – vaikuttavuusarviota unohtamatta

Havainnollisia esimerkkejä hyväksyttävyyden keskeisestä roolista löytyy muiltakin terveyden edistämisen alueilta. Vaikuttavin keino suitsia tupakointia on rahalliset kannustimet käyttäytymisohjauksen tukena – mutta kiinnostavaa on myös, että tämä on myös vähiten hyväksytty keino sekä kansan että päätöksentekijöiden mielessä Briteissä – sentään raskaana olevien tupakoinnin (jolla on merkittäviä haittoja sikilölle) kohdalla tätä pidetään hieman enemmän hyväksyttävänä (esim. Giles ym. 2015).

Ei ole demokraattisen yhteiskunnan periaatteiden mukaista, että toimenpiteitä ajetaan läpi vastoin merkittävän enemmistön tahtoa. Monesti on huomattu, että kansalaiset kokevat rajusti rajoittavatkin toimenpiteet hyväksyttäviksi: tupakoitsijoiden enemmistö kannatti Briteissä merkittäviä ympäristöllisiä rajoituksia tupakointiin, ehkä intuition vastaisesti. Vastaavanlaisena hyväksyttävyys-tutkimuksena lainsäädännöllisistä interventioista voi pitää taannoista TNS Gallupin toteuttamaa kyselyä, jonka mukaan suomalaisten enemmistö ei pidä hyväksyttävänä alkoholilain löyhennyksiä, vaan haittojen ja hyötyjen punninnassa haitat painavat enemmän (TNS Gallup, Ehyt ry). Pelkkä hyväksyttävyys ei voi kuitenkaan olla ainoa kriteeri, vaan:

Summa summarum: Interventioita kehitettäessä hyväksyttävyyden, käytännöllisyyden, vaikuttavuuden, haittavaikutusten vähyyden, tasa-arvon säilyttämisen ja halpuuden välillä on hyvä tehdä eksplisiittiset, perustellut arviot ja järkevät, tietoiset päätökset.

 

Lisälähteitä: Slideja BCW-lähestymistavasta