Elina Hirvosen pian julkistettava dokumentti “Kiehumispiste” on mitä ilmeisimmin tärkeä avaus. Se antaa äänen joillekin vihaisille suomalaisille miehille, jotka riehuvat maahanmuuttovastaisissa mielenosoituksissa. Dokumentissa mennään maahanmuuttovihan taakse ja koetetaan tuomitsemisen sijasta kuulla ja kuunnella, mitä tuntoja näillä ihmisillä oikeasti on, mistä he ovat huolissaan ja mitä he pelkäävät.

Suomi on ilmeisesti kahtiajakautunut pahemmin kuin olemme oivaltaneet. Eliitti ei kuuntele, mitä toisella puolella nähdään ja koetaan. Dokumentin tekijä oli uutistietojen mukaan yllättynyt siitä, kuinka syvää vihaa ja pelkoa kuuntelu toi esiin, samalla kun dokumentti toi esille sen, että näissä ihmisissä oli myös paljon arvokasta.

Suvi-Anne Siimes sivusi samaa teemaa Asianajajapäivässä Kalastajatorpalla. Vallanpitäjien ei ole hänen mukaansa lainkaan helppoa pysyä selvillä siitä, mitä tavalliset ihmiset ajattelevat. Hän kertoi huomanneensa, että hänen sukupolvikokemuksensa on ollut ihan jotain muuta kuin mitä nuorilla nykyään. Berliinin muurin murtuminen on nuorille kaukainen historiallinen tapahtuma. Vallanpitäjät jäävät helposti omiin maailmoihinsa, silloinkin, kun muut elävät jo ihan muuta todellisuutta.

Siimes kertoi, että jossakin keskustelutilaisuudessa oli yritetty järjestäjien taholta sensuroida maahanmuuttovastaisuuteen liittyvä kysymys. Itse hän kuitenkin halusi, että kysymys esitetään, sillä keskustelun katkaiseminen ei lopeta vihaa, vaan johtaa sen muualle. Tarvitaan aitoa kuuntelua ja sen tuomaa ymmärrystä. Kuuntelu luo luottamusta puolin ja toisin.

Suvi-Anne Siimes puhui Asianajajapäivässä 13.1.

Vuonna 2016 demokratia tuotti yllätyksiä. Brexit-kansanäänestyksessä kansa äänesti voimaan kannan, jota se ei ehkä edes ymmärtänyt. Kansa halusi näpäyttää eliittiä ja onnistui siinä paremmin kuin hyvin. Sitä ei ollut lainkaan vaikea usuttaa tähän protestiin.

Donald Trumpin voittokulku USA:n presidentinvaaleissa oli yllätys jopa vaaligallupien tekijöille. Maan hiljaiset kokosivat voimansa ja liittyivät miljardöörin lietsomaan kapinaan maan eliittiä vastaan. He äänestivät valtaan johdon, joka on kaikkea muuta kuin lähellä kansaa.

Arto Mustajoki on perustanut tutkimusryhmän selvittämään keskinäisen ymmärryksen kysymyksiä. Tuskin mikään kysymys voi olla sitä tärkeämpi tässä ajassa. Se koskee politiikkaa, mutta myös muita elämänalueita. Kuuntelusta tarvittaisiin oma työryhmänsä.

Suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä. Ehkäpä kuuntelu ei ole yliopistollakaan ollut ihan riittävällä tasolla. Yliopistokäänne-liikehdintä kertoo tämänkaltaisista huolista. On koettu, että johto on etääntynyt perustoiminnasta liiaksi ja että oma vaikutusvalta arjessa on kaventunut.

Erityisesti lienee kismittänyt, että yliopiston hallitus muutti dekaanin valintatapaa yliopiston johtosäännössä, vaikka suuren konsistorin kokouksessa ehdotus ei saanut kannatusta. Perusteet muutokselle olivat sinänsä loogiset, mutta ne eivät demokratialiikkeen professoreita vakuuttaneet.

Vika ei ehkä ollut niinkään päätöksessä, vaan siinä, että kuuntelu ei ollut riittävää. Päätös asettui liikkeen ajatusmaailmassa osaksi sellaista kehitysjatkumoa, joka lisäsi ennakkoluuloja yliopiston johdon toimintaa kohtaan. Ja kuitenkin yliopisto elää luottamuksesta. Siitä riippuu ihan kaikki.

Ei olisi todellakaan toivottavaa, että yliopistolla jakauduttaisiin heimoihin, leireihin tai kerroksiin. Johtamis- ja päätöksentekojärjestelmän tulee se estää. Ja meidän kaikkien tulee huolehtia siitä, että vuorovaikutus, kuuntelu ja osallistuminen on korkealla tasolla. Tarvitaan kuuntelun, ymmärryksen ja luottamuksen hyvä kehä.

Ja tarvitaan tosiasioiden ymmärtämistä. Päätöksentekosääntöjä voidaan muuttaa ja kehitellä, mutta vanhat ajat eivät palaa. Eivätkä ne edes olleet niin hyviä. Eikä yliopiston leikattuja rahojakaan saada noin vaan takaisin.

Demokratia on aina paikallaan. Mutta sekin pitää keksiä aina uudestaan. Kannustaisin aloittamaan aidosta toisen kuuntelusta. On helppoa syyttää yliopiston johtoa siitä, että se elää kuplassa. On helpompi nähdä toisen kupla kuin omansa.

Suvi-Anne Siimeksen puheenvuoron rohkaiseva osuus on siinä, että kuuntelulla voimme liikuttaa omaa kuplaamme. Vastavuoroisessa ymmärryksessä kannattaisikin aloittaa harjoitus omasta itsestä, eikä toisesta, mikä malli tuntuu olevan vallalla.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Uusi vuosi merkitsee uutta alkua. Moni tekee uudenvuodenlupauksia. Vaikka lupaukset eivät aina kannakaan kauas, on hyvä pohtia päämääriään ja tavoitella niitä tietoisesti.

Vuosi sitten saimme seurata nuorten Leijonien uskomatonta taivalta jääkiekon MM-kultaan. Tuntui, että nuorilla oli uskallusta tehdä asioita ihan uudella tavalla ja painetilanteissakin suorastaan nauttia osaamisestaan, minkä jokainen saattoi nähdä. Peli-ilo oli käsin kosketeltavaa eikä puurtamisesta ollut tietoakaan.

Vaikka tuollaista menestystä ei varmaankaan synny jäljittelemällä, vaan takana on valtavasti työtä, yliopistolla voitaisiin siitä oppia. Mekin olemme tehneet valtavasti työtä päästäksemme siihen, missä me olemme.  Meilläkin on kykyä löytää tekemisen ilo.

Asiaa saattaa auttaa, kun huomaa, että on todellinen etuoikeus saada työskennellä Helsingin yliopistolla itseään paljon fiksumpien kollegojen, nuorten tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa. Tästä saan muistutuksen lähes joka päivä.  Meillä on koossa ihan uskomattoman hyvä joukkue, jonka potentiaali riittää hyvin pitkälle niissä riennoissa ja pyrinnöissä, joissa tahdomme olla mukana. Meillä on todella vahvoja yksilöitä. Mutta saammeko yhdessä aikaan niin hyvää jälkeä kuin mihin parhaimmillaan pystyisimme? Se viimeinen metri vaatisi vahvan luottamuksen ja peli-ilon, sen että syöttö annetaan kaverille, eikä yritetä yksin puolesta kentästä.

Aikanaan Suomessa juhlittiin Pertti Karppisen uskomattomia suorituksia soudussa. Muistan, että ihan sivumennen joku britti mainitsi, että briteissä arvostetaan eniten menestystä kahdeksikossa. Kahdeksan parasta soutajaa soutaa yhdessä. Se yhdeksäs soutaa sitten yksin. Toivoisin, että meillä olisi rohkeutta toimia tiimeissä. Ja että meillä olisi rohkeutta luottaa toinen toisiimme ja myös niihin, joille on annettu erityistä vastuuta toiminnastamme.

Esimerkiksi koulutusohjelmissa aloittavat johtoryhmät ja johtajat tarvitsevat meidän kaikkien tuen, jotta koulutusohjelmat saadaan mallilleen ja toimimaan siten, kuin niiden on tarkoitus toimia. Opiskelijoillekin muutos tulee olemaan suuri. Mutta jos halutaan mennä eteenpäin, pitää uskaltaa hypätä uuteen maailmaan, vaikka se ei ole edes vielä valmis.

Huippuyksikköhauissa kilpailevat hankkeet tarvitsevat yhtä lailla meidän jokaisen tuen siitä rippumatta, olemmeko itse niminä mukana niillä listoilla vai emme. Meitä jokaista tarvitaan ja me jokainen voimme olla hyödyksi. Rohkeutta on ottaa aloitteita. Jos olemme passiivisia, helposti koemme kaikenlaiset uudistukset ja ponnistukset uhkiksi. Henkinen asenne määrittää ne värit, millä maailmaa maalaamme.

Keskustakampuksella tulee alkava kevätkausi olemaan vilkas ja työntäyteinen muun muassa uusien rekrytointien vuoksi. Nämäkin prosessit vaativat rohkeutta ja peli-iloa onnistuakseen. Luotetaan niihin henkilöihin, joiden vastuulle valmistelutehtäviä tulee. Luotetaan asiantuntijoihin, joita itse kutsumme antamaan arvioita hakijoista. Ollaan kannustavia, kun hakijat panevat itsensä likoon kilpaan ryhtyessään ja esimerkiksi opetusnäytettä antaessaan. Hyväksytään se, että lopullinen valinta ei aina ole juuri se, jota itse eniten olisin toivonut. Opitaan, ja yritetään uudestaan. Tuetaan toistemme kasvua. Joskus takaiskutkin ovat hyödyllisiä. Tänä vuonna nuoret jääkiekkoleijonat rämpivät putoamiskarsintaan, mutta olen varma, että sieltä taas tullaan.

Oikiksessa ovella olevat rekrytoinnit tulevat muuttamaan henkilöstöämme. Tulee ihan varmasti meille uusia henkilöitä. Ehkä meille tuttuja henkilöitä roolitetaan uudestaan. On valtavan tärkeää, että uudet otetaan avosylin vastaan ja että yhteisönä sallimme yksilöiden kasvun ja kehittymisen, emmekä koe muutoksia itsellemme uhkana. Etsitään itse kukin omat vahvuutemme ja tukeudutaan niihin. Liikutaan rohkeasti myös epämukavuusalueille, sillä siellä oppiminen on nopeinta. Tilaisuuksia tulee ihan varmasti tarjoutumaan.

Pidän Keskustakampuksen tutkimuksellista profiloitumista todella suurena mahdollisuutena omalle tiedekunnallemme näyttää yliopiston mittakaavassa, miten monessa asiassa osaamisemme on tarpeen ja hyödyllistä. Samalla joudumme myöntämään sen, että meidänkin on mentävä eteenpäin ja edelleen vahvennettava osaamistamme. Esimerkiksi teknologinen kehitys ja digitalisaatio ovat syvällisemmin yhteiskuntaa muuttavia prosesseja kuin mitä ainakaan itse olen aikaisemmin ymmärtänytkään. Oikeudenalarajat natisevat liitoksissaan, ja se on ihan hyvä asia. Se merkitsee, että jotakin on tapahtumassa.

On tavattoman jännittävää saada olla mukana sellaisessa prosessissa, jossa tuodaan yhteen erilaista osaamista uudella tavalla. Opiskelijoiden joukossa saattaa olla vaikka mitä Linus Torvarldseja, emme vain ole huomanneet kysyä ja ottaa selvää. Nyt on hyvä tilaisuus kokeilla uutta.

Toivotan rohkeaa Uutta Vuotta 2017

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Kulunut vuosi on ollut hankala ja haasteita täynnä, mutta nyt, vuoden 2017 kynnyksellä, katsotaan jo eteenpäin. Koen kuitenkin, että yhden kirjoituksen verran on vielä tarpeen palata kuluneen vuoden tunnelmiin.

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen on ahkera yhteiskunnallinen keskustelija, jolla on sanottavaa aiheesta kuin aiheesta ja jota myös kuunnellaan. Hän on toiminut laitosjohtajana ja oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina, yliopistokollegion jäsenenä, ja hän on tällä erää Helsingin yliopiston hallituksen jäsen. Kekkonen on Yliopistokäänne-liikkeen näkyviä vaikuttajia ja pitkäaikaisia yliopistolakiuudistuksen kriitikoita.

Turun Sanomien julkaisemassa kirjoituksessaan (TS 22.12.2016) Kekkonen kommentoi ajankohtaista kysymystä siitä, mistä YLE:n toimittajien sananvapauteen puuttuminen kertoo. Kekkonen näkee YLE:n toimittajien sananvapauspulmien olevan osa laajempaa kriittisten demokraattisten instituutioiden aseman heikentymistä. Hänen mukaansa sama trendi näkyy myös yliopistoilla ja valtion tutkimuslaitoksissa.

Kekkonen näkee epävarmuuden lisääntyneen, mikä saa tutkijat varovaisiksi. Tutkijoiden ääni kuuluu tämän mukaan yhteiskunnassa entistä vähemmän. Kekkonen esittää, että ilmiötä tulisi lähestyä selvittämällä sitä, mitä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on tapahtunut ja miten ja miksi tosiasiallinen sananvapaus näyttää kaventuneen. Kysymykset ovat hyviä.

Kekkonen on eri yhteyksissä esittänyt, että yliopistojen johtamisessa on perustavanlaatuisia ongelmia, mikä on saanut aikaan “pelon ilmapiirin”. Hän on haastattelussa (Inter Vivos 2/2016) kuvaillut Helsingin yliopiston johtamisjärjestelmää armeijamaiseksi viitaten jopa siihen, että yliopiston johtaminen muistuttaa Pohjois-Korean diktatuuria. Erityisesti nuoret tutkijat joutuvat varomaan lausumiaan työsuhteen päättymisen pelossa. Ajatus lienee, että päätöksentekoon ei pysty vaikuttamaan eikä johto nauti yliopistoyhteisön luottamusta. Yliopiston johto puolestaan myötäilee valtaa.

Kekkonen arvioi viime keväänä, Helsingin yliopistoon viitaten, “kuolinkellojen soivan viimeiselle akateemisen vapauden linnakkeelle, jonka suojista myös vallanpitäjiä on voinut arvostella” (Sananvapaus ja demokraattinen oikeusvaltio, https://sananvapauteen.fi/artikkeli/1767).

Se näkökohta, että meidän tulisi tarkastella sananvapauden käytön tosiasiallisia edellytyksiä, on itsessään tärkeä ja arvokas. Ajatus lienee, että kun epävarmuutta ja kontrollia lisätään, reagoimme rajoittamalla itse sananvapautemme käyttöä, mikä sitten heijastuu kriittisen keskustelun heikentymisenä. Näin syntyy väylä yliopiston ydinolemusta haittaavalle asiattomalle mielipidekontrollille.

On selvää, että rahoituksen leikkauksien edellyttämät toimet ovat johtaneet siihen, että luottamus yliopiston johtoon ja johtamiseen on ollut koetuksella. On silti vaikea uskoa, että mikään muukaan johtamismalli olisi selvinnyt tästä happotestistä ongelmitta. Tuskin vanhassakaan maailmassa virkojen lakkauttamisesta olisi päätetty kollegiaalisissa elimissä.

Pidän kaukaa haettuna ajatusta, että professorit tai muut tehtävissä olevat tutkijat joutuisivat pelkäämään työpaikkansa puolesta sananvapautta käyttäessään. Yliopiston johtokin on näkyvästi arvostellut koulutukseen kohdistettuja leikkauksia.

Tiedekuntamme professorit ovat olleet julkisuudessa viime aikoina esillä korkealla akateemisella profiililla kenties useammin kuin koskaan ennen. Uutta on se, että julkinen keskustelu on koventunut, ja että myös poliitikot voivat suorasanaisesti arvostella asiantuntijoiden näkemyksiä. Pidän suorastaan epäasiallisena, että perustuslakiasiantuntijoitamme on nimitelty fundamentalisteiksi, kun joistakin tulkinnoista on ollut näkemyseroja.

Sananvapauden käyttöön liittyy mielessäni myös vastuuta. Tuo vastuu ei ole juridinen rajoite, vaan pikemmin osa kritiikin mekanismia. Sananvapaus nimittäin suojaa sellaistakin ilmaisua, missä ei ole järkeä. Puheenvuoro poikii vastapuheenvuoron, syntyy dialogi. Tieteessäkään totuus ei ole kenenkään yksittäisen tutkijan etuoikeus vaan se, mihin uskotaan, on kollektiivisen prosessin tulosta. Tieteen julkisuus korjaa sen tuloksia.

Tiede myös asettaa tieteelliselle tiedolle vaatimuksia ja, toisin kuin asia sananvapauden käytön näkökulmasta olisi, pyrkii erottelemaan tieteellisesti arvokkaan sisällön arvottomasta. Tieteessä ei ole ennakkosensuuria, mutta vertaisarvioinnilla varmistetaan ennalta julkaisun tieteellistä laatua. Tutkimusetiikka edellyttää, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksiin puututaan.

Opetuksen vapaus on tärkeä periaate, eikä yliopistolla varmaankaan kovin herkästi puututa siihen, mitä luennoilla esitetään. Mutta jos opetuksen ajatellaan perustuvan tutkimukseen, jotain rajaa ehkä siinäkin on, millaista opetusta yliopistolla pidetään pätevänä. Ja näkisin yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksenkin tehtävän olennaisesti tieteeseen perustuvana.

Tärkeintä on, että tiede voi toimia omien lakiensa mukaisesti ja että tuo tieto välittyy yhteiskuntaan sitä uudistavasti. Näkisin pikemmin yhteiskunnan muuttuneen siten, että yhä kevyemmät sisällöt hallitsevat julkisuutta. Tieteentekemisen ja siitä viestimisen pinnallistuminen tulee välttää.

Yliopiston tutkijoiden yhteiskunnallinen arvostus ja asema mediassa perustuvat siihen, että näkemyksillä on myös tutkimuksellista perustaa. Juuri sen vuoksi on outoa, jos ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm asetetaan julkisuudessa samalle viivalle personal trainerien ja itseoppineiden ravitsemusasiantuntijoiden kanssa.

En siten ole vakuuttunut siitä, että yliopistotyön arjessa tietty manageriaalisuuden vahvistuminen olisi heikentänyt tieteen kriittisyyttä tai edes vaimentanut tutkijoiden ääntä julkisessa keskustelussa. On vaikea uskoa, että sananvapauden tosiasiallinen käyttö olisi mitenkään heikentynyt. Etenkään ole vakuuttunut siitä, että yliopistolla vallitsisi “pelon ilmapiiri”.

En kiistä sitä, etteikö joku voi kokea tai ole voinut kokea pelkoa yliopistolla. Vuosi on ollut haastava. Erityisesti hallinnon väen venymistä on koeteltu. Tärkeää on tietenkin ymmärtää näitä erilaisia kokemuksia. Elämme nimittäin kukin jossain mielessä omassa todellisuudessamme.

On kuitenkin eri asia kokea epävarmuutta kuin pelkoa. Epävarmuus on osa ihmisen elämää. Pelko lamauttaa ja tappaa luovuuden. Haluaisin kuulla, mitä pelätään, jos kerran pelätään. YT:t ainakin ovat ohi, ja sen huolen tulisi jo väistyä. En näe yliopistomme lamaantuneen, päinvastoin. On kääritty hihat ja ryhdytty töihin.

Pidän ymmärrettävänä ja suotavanakin, että yliopiston johtamisjärjestelmää testataan ja arvioidaan ja että siihen ehdotetaan muutoksia. Kyse on hiukan samasta kuin perustuslain uudistaminen valtakunnan tasolla. Uudistukset olisi hyvä kypsytellä rauhassa ja varmistaa, että niillä on mahdollisimman laaja kannatus. Kärjistynyt vastakkainasettelu tuskin voi tuottaa hyvää tulosta. Osallistamisen erilaisia uusia muotoja tulee rohkeasti etsiä ja kokeilla.

Yliopisto todellakin elää luovuudesta, rohkeudesta, yhteistyöstä, tulevaisuudenuskostakin. Niiden vahvistaminen on paras tapa lisätä luottamusta ja vähentää epävarmuuden tunnetta. Jokainen on vastuussa siitä ilmapiiristä, jossa yhdessä työskentelemme.

Mielensäpahoittaja sanoisi tämän jykevämmin: “kyllä ei yliopistolla vallitse pelon ilmapiiri”.

Mitä lehdistönvapauteen tulee, Pohjois-Korea on muuten viimeisimmällä listalla maailmassa toiseksi viimeisenä, heti Eritrean jälkeen. Suomi komeilee (ainakin vielä toistaiseksi) tämän listan kärjessä.

Tämän vuoden päättyessä ajatukseni ovat Turkissa, missä tuhansia tutkijoita on joutunut vainotuksi mielipiteidensä vuoksi. Toivon, että Helsingin yliopisto voisi tarjota suojaa edes joillekin heistä.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Suomen valtionjohto rummuttaa nykyään kokeilukulttuuria, jonka avulla halutaan muun muassa edistää ja nopeuttaa digitaalisten ratkaisujen leviämistä julkisen sektorin palvelutuotannossa. Helsingin yliopiston uudessa strategiassakin (2017-2020) avoin ja kokeileva toimintakulttuuri on nimetty yhdeksi tavoitteeksi.

Jos kysyttäisiin lakimiesten tai tavallisten ihmisten näkemystä, oikeustieteellistä tiedekuntaa tuskin ajateltaisiin toimintakulttuuriltaan kovinkaan avoimeksi ja kokeilevaksi. Tiedetään toki vallan hyvin, että meillä on hyvät opiskelijat ja asiantuntevat tutkijat ja opettajat, mutta kokonaisuutena meitä pidettäneen hieman vanhanaikaisena ja konservatiivisena, sanalla sanoen pölyisenä.

Tiedekuntamme on selvästi alallaan suurin Suomessa, ja suuri mielletään helposti kömpelöksi verrattuna pieniin yksiköihin, jotka reagoivat ketterämmin. Olemme myös olleet aika hiljaa siitä, mitä teemme. Meitä arvioidaan vanhojen mielikuvien perusteella. Jokainen myös ymmärtää, että pääkaupungissa toimivan yksikön asiantuntijat joutuvat erityisen tiiviisti mukaan kaikenlaisiin oikeuselämän rientoihin, mikä pitää kiireisenä, mutta samalla myös leikkaa terää kaikkein akateemisimmalta kritiikiltä. Harva tuskin odottaa, että alan suuret murrokset näkyisivät ensimmäiseksi meillä.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on kuitenkin ollut varsin paljon erilaista kokeilutoimintaa jo pitkään. Esimerkiksi kansainvälisen maisteriohjelman aloittaminen oikiksessa vuonna 1991 oli rohkea uusi avaus, johon ryhdyttiin jälkeenpäin ajatellen ilahduttavan varhain.  Samana vuonna aloitettiin Vaasassa aivan uudentyyppinen kaksikielinen koulutustoiminta kolmen yliopiston yhteistyönä Helsingin oikiksen kantaessa päävastuun. Kumpikin kokeilu on vakiinnuttanut asemansa.

Opetustakin kehitettiin erilaisin kokeiluin jo 1990-luvulla, ja hakivatpa Rikos- ja prosessioikeuden laitos ja Vaasan Oikeustieteellinen koulutus kerran yhdessä opetuksen huippuyksikön statustakin. Statusta ei saatu, mutta tuli uskonvahvistusta sille, että asioita voidaan kehittää, kun rohkeasti yritetään. Opetuksessa kokeiltiin oikeudenkäyntipeliä ja yrityspeliä, eli ei pelillisyyskään ole pelkästään 2000-luvun ilmiö.

2000-luvulle  tultaessa kokeilutoiminta entisestään vilkastui. Kansainvälisiä oikeustapauskilpailuja, joihin tiedekunnan joukkueet valmentautuvat, ilmaantui yhä useampia, ja niissä on tullut menestystäkin. On tiedekunnan kansainvälisen maineen kannalta ensiarvoisen tärkeää, että opiskelijoiden osaaminen kestää kansainvälisen vertailun. Opiskelijoiden menestyksen takana on paljon taustatyötä, ja aikaisemmat kilpailijat tekevät usein vielä vuosia myöhemmin työtä asian eteen. Tätä kautta rakentuu uudenlaisia verkostoja ja uudenlaista yhteistyötä tiedekunnan ja käytännön oikeuselämän välille.

Yliopiston strategiassa nostetaan tavoitteeksi myös ”Opiskelija keskiöön”. Eikö esimerkiksi oikeustapauskilpailu-konsepti ole juuri sitä? Opiskelijat ovat toiminnan keskipisteessä, ja muun toiminnan tarkoituksena on tehdä tämä kaikki mahdolliseksi. Lisäksi oikeustapauskilpailut tuottavat huikeasti sellaista osaamista, jota olisi muulla tavoin vaikea saada. On täysin aiheellista, että tällaiset toiminnot toteutetaan osana tiedekunnan ydintoimintaa eikä niitä nähdä erillisiksi rönsyiksi.

Viime lukuvuonna aloitti toimintansa Helsinki Law Clinic, joka tarjoaa apuaan yhtäältä maahanmuutto- ja turvapaikka-asioissa ja toisaalta järjestää startup-yrityksille oikeudellista neuvontaa herkässä toiminnan aloitusvaiheessa. Asianajajat ovat toiminnassa mukana korvauksetta. On vaikea keksiä tiedekunnan toiminnassa mitään uutta, mikä olisi yhteiskunnallisesti vaikuttavampaa. Tämäkin idea on lähtenyt täysin vapaaehtoispohjalta. Se on vaatinut usean ihmisen vahvan uskon ja työpanoksen, ennen kuin on edetty varsinaiseen pilottivaiheeseen. On todella arvokasta, että sellaista asennetta löytyy. Tällä hetkellä Helsinki Law Clinic -toiminta on jo lähellä vakiintumistaan. Sekin tarjoaa kiintoisan yhteyspinnan käytännön oikeuselämään.

Uusinta uutta on oikiksen oma Legal Tech Lab. Ajatus siitä nousi sen jälkeen, kun Stanfordin yliopistolla Legal Design Lab -toiminnan aloittanut Margaret Hagan oli vieraillut Suomessa esittelemässä toimintakonseptiaan: opiskelijoiden kanssa ratkotaan käytännön kannalta relevantteja oikeudellisia ongelmia, otetaan huomioon myös palvelumuotoilun osaaminen, ja edistetään tavallisten ihmisten pääsyä oikeuksiinsa muun muassa kehittelemällä uusia teknologisia työkaluja.

Teknologiakysymyksiin perehtynyt tutkijatohtori Riikka Koulu innostui meillä asiasta ja ryhtyi toimeen. Hän oli viettänyt väitöskirjaansa laatiessaan vuoden Montrealissa ja tutustui siellä toimivaan Cyberjustice Laboratoryyn. Kun vielä Riikan kurssilta löytyi asiasta innostuneita teknologiaa ymmärtäviä opiskelijoita, oman pilotin hahmottelu saattoi alkaa. Ensi kevään aikana kehitetään tarkempi toimintakonsepti, ja ensi syksynä oman pilotin on tarkoitus olla jo käynnissä.

En olisi itsekään vielä alkusyksystä uskonut, että oikiksella on Slushissa kysyntää. Kokeilukulttuurin ydin on siinä, että uskalletaan kokeilla sellaistakin, minkä onnistuminen on epävarmaa. Uskalletaan lähteä liikkeelle idealla, joka ei ole vielä valmis, ja kehitellään sitä yhdessä muiden kanssa. Pidän myös siitä, että perustetaan toiminta selkeästi yliopistolliseen arvomaailmaan eikä matkita sitä, mitä tehdään jossain muualla. Juuri näin yliopisto voi tarjota todellisen vaihtoehdon luoda uutta ja oppia yhdessä.

Mitä paremmin olen oppinut tuntemaan toisten oikeustieteellisten tiedekuntien asioita maailmalla, sitä varmemmin voin sanoa, että kyllä meillä on kokeiluilla ja kehittämisellä jo suhteellisen vankat perinteet. Tarvitaan kehittävää otetta toiminnan eri tasoilla, eikä tietysti kaikki kehittäminen merkitse tällaisia uusia avauksia. Mutta ehkä ne ihan jännimmät ideat tulevat aina marginaaleista.

Haluaisin ajatella, että oikis on edelleen valmis kehittymään, kunhan rohkea ote sallitaan. Pitää olla valmius jatkossakin tarttua avautuviin mahdollisuuksiin, sillä niitä ei missään strategiassa pystytä etukäteen nimeämään. On erityisen suuri ilo voida tuulettaa pölyistä mielikuvaa kaavoihin kangistuneesta tiedekunnasta. Kunnon kontrasti vain vahvistaa sanomaa.

Haluaisin ajatella, että yliopisto ja sen tiedekunnat toimisivat itsekin hiukan startup-hengessä. Helsingin yliopisto: Suomen menestynein startup jo vuodesta 1640.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Oikeustieteellinen tiedekunta ja tutkimuksen ja koulutuksen suuntaaminen sen piirissä ovat saaneet huomiota viime aikoina julkisessa keskustelussa, kuten yleisönosastokirjoituksissa ja seminaareissa. Yksittäisten oppiaineiden, kuten esineoikeuden tai työoikeuden ahdinkoa on valiteltu ja vaadittu yliopistoa kantamaan vastuunsa. Yleistä huolta on aiheellisesti kannettu koulutukseen ja tutkimukseen kohdennetuista säästöistä.

On oikein hyvä asia, että meistä keskustellaan, sillä toimintamme vaikuttaa niin moneen. Kun puhutaan yksityiskohdista, kokonaiskuva kuitenkin helposti hukkuu. Mielikuvilla pelataan. Sen vuoksi on tarpeen välillä kertoa, miltä asiat tältä puolen pöytää näyttävät. Rahat ovat vähentyneet, se on totta, ja entistä tarkemmin pitää harkita, mitä tehdään. Mutta mitään katastrofin merkkejä ei silti pitäisi olla ilmassa.

Yliopiston toimintarakenneuudistus herätti lakimieskentän piirissä ansaittua huolta siitä, tullaanko oikeustieteellinen tiedekunta sulauttamaan osaksi jotakin isompaa yksikköä. Ehkä tämä oli piste i:n päällä: mikään ei ole enää varmaa. Ja silloin uskalletaan nostaa esille muutkin huolet.

Yliopiston hallitus on siis vastikään päättänyt eräistä rakenteellisista uudistuksista, kuten tiedekuntien laitosrakenteen poistamisesta. Tämä ei kuitenkaan kosketa oikeustieteellistä tiedekuntaa, joka on toiminut laitoksettomana jo kohta seitsemän vuoden ajan. Tiedekunnan asema yliopiston kokonaisuudessa ei ole enää vaakalaudalla. Keskustakampuksen tiedekuntien keskinäistä yhteistyötä tiivistetään, mutta pehmeämmin keinoin. Koulutusohjelmauudistus seuraa hallinnon uudistusta. Niissä on nyt tekemistä, turhaa olisi ollut tuoda tähän samaan vielä muuta.

Yliopistosektorin leikkaukset ovat todellakin saaneet valtavasti huomiota julkisuudessa. Helsingin yliopisto kävi viime talven aikana läpi historiansa ensimmäisen yt-prosessin, joka koski koko henkilöstöä. Loppujen lopuksi henkilöstövähennykset tulivat koskemaan lähes yksinomaan hallintohenkilöstöä, mutta henkisesti vaikean prosessin joutui jokainen talossa oleva kulkemaan.

Oikeustieteellinen tiedekunta ei ole oma saarekkeensa, vaan osa yliopistoa. Yliopiston linjana oli toteuttaa henkilöstövähennykset kerralla, jotta vältettäisiin joistakin muista yliopistoista tuttu vuosien yt-kierre. Viimeisimpien tietojen mukaan ”Muutosohjelmaksi” kutsuttu Helsingin yliopiston viisivuotinen ohjelma on jo alkanut purra, ja yliopiston talous on jälleen vakaammalla pohjalla. Helsingin yliopistoon kohdistettiin kaikista yliopistoista selvästi suurimmat leikkaukset, koska muiden leikkausten päälle tuli vielä apteekkimaksukompensaation menetys, jonka merkitys oli ja on vuositasolla 30 M€.

Kilpailukykysopimuksen huomioon ottaminen valtionrahoitusta alentavasti merkitsi vielä lisäiskua yliopistosektorille. Helsingin yliopisto ei onneksi ollut vielä ehtinyt suunnitella sopimuksen tuoman säästön käyttöä, joten säästön menetys ei sinänsä ehtinyt tuottaa isompaa hämminkiä. Mutta usean miljoonan euron lisämenetyksestä siinäkin oli kyse.

Oikeustieteellinen tiedekunta sai, kuten muutkin yliopiston tiedekunnat, vuoden 2016 perusrahoitustulonsa rehtorilta 10 prosenttia leikattuna. Tämä on nyt se uusi normaali. Vuoden 2017 perusrahoitus säilyy tiedekunnassa tämän vuoden tasolla. Paluuta entiseen ei ole näkyvissä.

Ei siten voi olla kenellekään epäselvää, että henkilöstösuunnittelussa ollaan uudessa tilanteessa. Tiedekunnalla ei ole niin mittavia ylijäämiä edellisiltä vuosilta, että ne antaisivat toimintavapautta valtion talousarvion kautta tulevan perusrahoituksen käydessä entistä niukemmaksi.

Onko sitten niin, että ollaan oltu ihan virran vietävänä? Eikö ole itse voitu ja osattu aktiivisesti muokata sitä, mihin tiedekunta pyrkii ja millainen esimerkiksi tiedekunnan sisäinen resurssijako ja henkilöstörakenne on?

En allekirjoita sellaista väitettä.

Tiedekunnassa on nopeasti muuttuvissa oloissakin panostettu nimenomaan henkilöstösuunnitteluun, jotta omin toimin luodaan ennakoitavuutta rekrytointeihin ja edistetään tutkijanuraa. Vaikka henkilöstösuunnitelman valmistelussa dekaanilla on ollut keskeinen rooli, koko henkilöstöä on osallistettu prosessien eri vaiheissa. Ainoastaan yt-menettely on sellainen, jossa päätöksenteko ei ole voinut olla avointa. Jokainen ymmärtää miksi.

Tiedekunnassa toimii henkilöstöasioiden työryhmä ja vielä hakukomiteakin, jota konsultoidaan, kun arvioidaan millaisia henkilöitä eri tehtäviin voisi olla saatavissa. Koko henkilöstön kanssa on käyty läpi suunnitelmia useita kertoja vuodessa. Hakukomitean jäseniä ja muita professoreita käytetään tehtäväntäytöissä tarvittavissa valmisteluryhmissä. Myös yliopiston ulkopuolisia jäseniä on osallistunut valmisteluryhmien toimintaan. Tiedekunnan neuvottelukunnan kanssa on keskusteltu suunnitelmista ja toiminnan painopisteistä. Dekaanille neuvottelukunta on ollut tärkeä heijastuspinta yhteiskuntaan tällaisena vaikeana aikana.

Oikeus-lehdessä vastikään jopa vihjailtiin, että oikeustieteellinen tiedekunta olisi ollut epäluotettava kumppani lahjoittajille. Tällaisellakaan väitteellä ei ole pohjaa.

Jos varainhankintakampanjan kautta välillisesti tai suorilla lahjoituksilla on saatu rahoitusta esimerkiksi jonkin alan professuuriin, tämä tietenkin suuntaa henkilöstörakennetta. Yhtään professuuria ei ole tullut tiedekuntaan sellaiselle alalle, etteikö resurssista olisi ollut aitoa hyötyä kokonaisuuden kannalta. Tiedekunnan tilanne olisi kaikkiaan ollut vielä paljon hankalampi, jollei tällaisia professuureja olisi ollut. Myös muulla kuin perusrahoituksella rahoitetut professuurit joudutaan kuitenkin ottamaan sopivalla tavalla huomioon henkilöstösuunnittelussa.

Lahjoittajienkin on hyvä nähdä, ettei lahjoitusprofessori ole tiedekunnan näkökulmasta täysin ylimääräinen resurssi, vaan aito oikea resurssi siinä kuin muutkin. Tietenkin tiedekunta pyrkii turvaamaan sen, ettei lahjoitusprofessuuri tule korvaamaan olemassaolevaa resurssia, vaan tuo aidosti lisäarvoa. Maailma on kuitenkin mutkikas, ja välillä voi tulla hankalia tilanteita. Esimerkiksi ympäristöoikeudessa jäi eläkkeelle niin sanottu henkilökohtainen ylimääräinen professori, jonka palkka kustannettiin muista kuin tiedekunnan varoista samaan aikaan, kun varainhankintakampanjan kautta rahoitettiin uusi professuuri. Juuri tässä tilanteessa kahden ympäristöoikeuden professorin rekrytointi ei kuitenkaan ollut sen paremmin taloudellisesti mahdollista kuin järkevääkään. Toisen senioritutkijan palkkaamista professorin rinnalle ympäristöoikeuteen on jo koetettu, ja niin sanottujen profilointitoimien kautta koetetaan saada kestävyyteen (sustainability) kohdentuva apulaisprofessuuri. Asia on siten edelleen työlistalla, se ei ole unohtunut. Olemme tavattoman kiitollisia kaikesta siitä tuesta, mitä olemme saaneet, ja teemme kaikkemme, että olisimme luottamuksen arvoisia.

Tiedekunnan täytyy toiminnassaan sovittaa yhteen erilaisia näkökohtia. Esimerkiksi vastuut kansainvälisestä maisterikoulutuksesta vaikuttavat resursoinnin tarpeeseen. Yliopiston tutkimustoiminnan profiloinnit edellyttävät tietenkin, että oikeustiede on monialaisissa hankkeissa mukana. Esimerkiksi digitalisaatio on uusi painotus Keskustakampuksen tutkimustoiminnassa, ja tiedekunta tulee saamaan rahoitusta oikeuden ja digitalisaation apulaisprofessuuriin. On lupa odottaa kiinnostavaa avausta. Ja on aivan varma, että tuleva professori tulee hyödyttämään monin tavoin nykyistenkin oppiaineiden toimintaa, vaikka hän ei edustaisi suoraan mitään entisistä.

Kyse on siis erilaisista tasapainoista. Tarvitaan edelleen vahvaa ja laaja-alaista osaamista oikeuden yleistieteissä, mutta yhtä lailla monipuolista osaamista tarvitaan lainopissa. Jos jotkin rekrytoinnit pitää eri syistä suunnata kapeasti, toisten tulee olla alaltaan laajempia, jotta saadaan avoimen kilpailun hyödyt. Tarvittaessa pitää jonkin oppiaineen resursseja erityisesti vahvistaa, mutta ei ole tätä päivää edellyttää, että resursseja aivan erityisesti kohdennetaan jonnekin, missä ei ole jo valmiiksi hyvää pöhinää. Professoreiden odotetaan myös itse luovan ja kerryttävän erilaista infraa ympärilleen. Ne ajat ovat ohi, jolloin toiminnan kaikki rahoitus saatiin suoraan valtion budjetin momentilta.

Tiedekunnan suunnitelmissa on avata seuraavaksi eräiden muiden tehtävien ohella laaja-alaiset apulaisprofessuurit yksityisoikeuteen, rikos- ja prosessioikeuteen sekä oikeuden yleistieteisiin samoin kuin julkisoikeuteen. Perusrahoituksen käyttö oppiainekohtaisten tohtorikoulutettavan tehtävien rahoitukseen käytännössä lakkaa. Tiedekunta pyrkii kuitenkin ylläpitämään ”poolin” tohtorikoulutettavia, ja tästä poolista sitten jaetaan apua oppiaineille.

Tiedekunnan menestys on entistä selvemmin kiinni siitä, että saadaan tehtäviin parhaista parhaat. Professorien rekrytointi on siirtynyt kanslerilta rehtorille. Rehtorin seula on tiiviimpi kuin kanslerilla oli. Yliopisto edellyttää, että myös oikeustieteilijöiden tulee edustaa kansainvälisen tason asiantuntemusta. Yliopistonlehtorin tehtävät tulevat ainakin osaksi väistymään urapolkutehtävien tieltä.

Kaiken touhun ja hälyn keskellä on monelta jäänyt huomaamatta, että hyviäkin merkkejä on ilmassa. Viime vuonna valmistui 22 oikeustieteen tohtorin tutkintoa. Vaihto-opiskelijoiden määrät ovat huipussaan. Oikeustapauskilpailuissa menestytään. Globaali yhteiskuntavastuu on tullut kuvaan mukaan.

Oikeustieteellisen tutkimuksen luonne on muuttunut, mutta ei niin, että kansallisen lainopin merkitys olisi vähentynyt. Pikemmin tutkimustoiminta on monipuolistunut. Tutkimusta tehdään eri kielillä. On todella syytä toivoa, että avoimeksi tuleviin tehtäviin saadaan monipuolisia osaajia, jotka täydentävät tiedekunnan osaamista.

On turha enää korostaa jyrkkää ristiriitaa kansallisen ja kansainvälisen rekrytoinnin välillä. Suomesta löytyy kansainvälisen tason osaajia, joista me kilpailemme. Parikymmentä vuotta sitten tiedekunnassa keskusteltiin siitä, pitäisikö meidän ajaa asiaamme rehtorin suuntaan esittämällä, että oikeustiede on alana ihan toisenlainen kuin muut. Tietenkin alassamme on erityispiirteensä. Mutta nykyään yliopiston johtokin katsoo, että oikeustiede on yliopiston vahvoja aloja, ei heikkoja. On kuitenkin paljon helpompi kehittää toimintaamme eri suhteissa – perinteisissäkin tehtävissä – silloin, kun kuulumme yliopiston menestystekijöihin.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio