Helsingin yliopisto
Arkkitehti Carl Ludvig Engel kirjoitti berliiniläiselle ystävälleen 12.1.1828, että Helsingissä on 25 astetta pakkasta ja niin tuulista, että hän palelee sisälläkin.
Hän oli juuri laittanut yliopiston uuden päärakennuksen suunnitelmat Pietariin menevään postiin. Melkein kahden vuoden päästä, marraskuussa 1829, rakennus oli noussut vesikattoon. Helsingissä oli satanut kolme kuukautta lähes taukoamatta. Engel kertoi nyt, että rakennus näyttää todella vaikuttavalta, kun seinät ovat muuratut. Kuluu vielä kaksi vuotta ennen kuin rakennus alkaa olla valmis. Engel kehuu kirjeessään, että vestibyyli portaikkoineen ja puoliympyränmuotoinen juhlasali tekevät aivan suurenmoisen vaikutuksen. Rappaustyön laatu on huikeasti parempaa kuin mihin berliiniläiset muurarit kykenevät, hän kertoo.
Engelin säilyneet yksityiskirjeet tarjoavat hienon välähdyksen yliopiston vanhan päärakennuksen ja koko Helsingin kaupungin rakentamisen aikakauteen. Jukka Viikilän 2016 ilmestynyt Finlandia-palkittu romaani Akvarelleja Engelin kaupungista haki inspiraationsa juuri näistä kirjeistä. Berliiniläisen Engelin kohtalo olikin kiehtova. Hän sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: suunnittele kaupunki. Projektin kääntöpuoli oli kuitenkin aavisteltavissa jo heti kättelyssä: jumittuminen kylmään ja pimeään periferiaan ja pelko siitä, että koko saavutus jää pimentoon keskieurooppalaisilta kollegoilta. Tätä Engel valitti sitten loppuelämänsä ajan.
Päärakennuksen peruskorjaustyömaalla 2020 Engelin seinämuurit ovat jälleen käsittelyn alla. Rakennussuojelullisia katselmuksia tekevä työryhmämme joutuu ottamaan viikoittain kantaa mitä moninaisimpiin asioihin. Arkkitehtuurihistoriallinen asiantuntemus onkin osoittautunut tärkeäksi mitä yllättävimpien yksityiskohtien kohdalla. Ristiriitaiset tavoitteet rakennussuojelijoiden, tilaajan, rakennusmääräysten ja käytännön reunaehtojen välillä johtavat helposti tilanteisiin, joissa tietämyksen puute tai kiireinen aikataulu voi tuottaa kohtalokkaita virheitä. Klassistisella arkkitehtuurilla on omat vuosisatojen aikana jalostuneet periaatteensa, jotka on syytä tuntea.
Helsingin klassistiset rakennukset ajatellaan ilman muuta kelta-valkoisiksi, mutta onko tämä ajatus historiallisesti oikea?
Parhaillaan pohdittavanamme on koko yliopistokorttelin ulkoväritys. Helsingin klassistiset rakennuksethan ajatellaan ilman muuta kelta-valkoisiksi, mutta onko tämä ajatus historiallisesti oikea? Ja jos onkin, mitkä osat julkisivusta Engel itse olisi värittänyt keltaiseksi ja mitkä valkoiseksi? Vastaukset näihin kysymyksiin eivät ole itsestään selviä. Klassistinen arkkitehtuuri toimii periaatteessa ilman mitään väri-ilottelua pelkkien arkkitehtonisten teemojensa varassa. Engel ei kirjoita missään kohdin ulkovärityksen luonteesta, eivätkä hänen piirustuksensa näytä minkäänlaisia värityssuunnitelmia. Asiaan kuului, että vain sisätilat saivat loistaa kuin pompejilaisten asuntojen seinät. Onkin mahdollista, että yliopistorakennus oli koko 1800-luvun yksivärisen valkoinen. Engelin kotimaan Saksan keskeiset klassistiset rakennukset on päällystetty kiviharkoin, ja näin ollen nekin ovat yksivärisiä. Tilanne on sama Ranskassa. Pietari on tietenkin luontevin vertailukohde kelta-valkoväritykselle. Valitettavasti vain Pietarin empirerakennusten alkuperäisvärityksestä on hyvin vähän yksityiskohtaista tietoa.
Sitä paitsi yliopistokortteli ei ole yksinomaan Engelin aikaansaannosta, vaan isompi osa korttelia – niin sanottu Fabianinkadun puoli – juontuu arkkitehti J. S. Sirénin 1930-luvun suunnitelmasta sekä 1944 tuhoisan pommituksen jälkeisistä mittavista korjaus- ja muutostöistä. Tämä tosiasia heijastuu myös siihen, millaista logiikkaa ulkovärityksen ajatellaan seuraavan.
Teoriassa vaihtoehdot ovat seuraavat. Seurataan 1800-luvun todellista tilannetta, jolloin oikea väri olisi yksisävyisen vaalea. Pitäydytään keltaisen ja valkoisen sävyn vuorotteluun perustuvassa värityksessä, mutta se puolestaan poikii seuraavia vaihtoehtoja. Klassistisen arkkitehtuurin aikanaan universaaleina pidettyjä periaatteita seuraten oikeaoppisin malli löytyy Italian renessanssiajan kahdella kivilajilla toteutetuista julkisivuista, kuten Rooman Campidoglio-aukion palatseista. Jos taas yritetään seurata Engelin omia aivoituksia, julkisivu tehtäisiin hillityn kelta-valkoiseksi Pietarin esimerkkiä seuraten. Tällöin kuitenkin yksityiskohtainen jaottelu keltaiseen ja valkoiseen jää oletusten varaan. Voi tietysti ajatella myös, että koko kortteli maalataan 1930-luvun täydennysosaa seuraten sotien välisen ajan sävymaailmaan. Luonnollisesti se kuitenkin poikkeaa sata vuotta varhemmasta empiren sävymaailmasta. On vielä olemassa sekin vaihtoehto, että Engelin suunnittelema Senaatintorille antava siipi erotetaan korttelin muusta rakennusmassasta pienin, hienovireisin sävyeroin.
Muutama vuosi sitten peruskorjatun Kansalliskirjaston kohdalla jouduttiin pohtimaan aivan samanlaisia kysymyksiä, vaikka rakennus on yhtenäisempi kuin yliopistorakennus. Engelin 1830-luvulla suunnitteleman rakennuksen lisäosana on kuitenkin 1906 valmistunut puolipyöreä Rotunda, mikä teki senkin tilanteen monimutkaiseksi. Tässä tapauksessa eriaikaiset rakennusosat saivat oman valmistumisaikansa mukaisen värityksen ilman yritystä yhtenäistämiseen. Tarkkaavainen katsoja saattaa myös huomata, että keltaiseksi ja valkoiseksi maalatut seinäpinnat poikkeavat aiemmasta paikoin radikaalistikin, kun julkisivun arkkitehtuurin periaatteita tulkittiin hieman eri tavoin kuin edellistä väritystä tehdessä. Myös värien tarkka sävy mietitytti jo silloin, niin kuin niitä on nytkin tutkittu pitkään yliopiston päärakennuksen kohdalla. Kirjaston värit löytyivät Tuomiokirkon 1800-luvun puolivälissä piiloon jääneestä ulkoseinästä. Niiden voi nimittäin olettaa olleen Engelin itsensä hyväksymät sävyt.
Ville Lukkarinen
Taidehistorian professori