Komea, kiharatukkainen nuori mies seisoo Helsingin yliopiston päärakennuksen neljännen kerroksen käytävällä. Paino on toisella jalalla, hän on alasti. Hän katsoo hieman alaviistoon, ilme on vakava ja hieman surumielinen. Onko hän Antinous?
”Antinous”-nimellä tunnettu veistos on kipsinen kopio antiikin aikaisesta marmoriveistoksesta. Antinous oli todellinen, 100-luvulla jaa. elänyt henkilö. Hän eli lyhyen ja traagisen elämän, joten veistoksen historiaan tutustuminen on samalla matka niin ihmisyyden pimeisiin puoliin, arkeologiaan kuin taiteen ja taidekonservoinnin saavutuksiin.
Veistos kuuluu yliopiston kipsiveistoskokoelmaan, jonka teoksia on esillä muun muassa päärakennuksessa. Rakennuksen Senaatintorin puoleinen, niin sanottu vanha puoli on vastikään peruskorjattu ja rakennuksessa esillä olevia taideteoksia on konservoitu. Projektista voi lukea yliopiston blogista Päärakennuksen peruskorjaus. Yliopistomuseo toteutti veistosten konservointiprojektin ja museon asiantuntijoita oli mukana peruskorjausprojektissa.
”Antinous” seisoo jalustallaan rivissä muiden veistosten kanssa, vasemmalla puolellaan Lepäävä satyyri ja oikealla puolellaan Hermes ja Dionysos-lapsi. ”Antinous”-veistos on suunnilleen oikean ihmisen kokoinen: korkeus plintin eli aluslaatan kanssa on 187 cm. Alkuperäinen, marmorista tehty veistos kuuluu Rooman Capitoliumin museoiden kokoelmaan, ja se on ajoitettu noin vuosille 130–150. Kipsikopio ostettiin yliopistolle Louvresta Pariisista vuonna 1875. Louvresta myytiin tuolloin kipsikopioita kuuluisista veistoksista.
Helsingin yliopistolle – tai tuolloin vielä Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle – oltiin keräämässä omaa kipsiveistoskokoelmaa. Kokoelman kartuttaminen aloitettiin vuonna 1843 ylioppilaiden kansalaisilta keräämillä varoilla. Kokoelmaan ostettiin antiikin ajan ja renessanssin veistosten kopioita. Tarkoituksena oli hankkia monen muun eurooppalaisen yliopiston tapaan kokoelma kuuluisia veistoksia, jotka voisivat elävöittää taidehistorian ja historian opetusta sekä sivistää yleisestikin. Veistoksia on ollut esillä muun muassa yliopiston Piirustussalilla ja Arppeanum-rakennuksessa, mutta parhaiten ne tunnetaan juuri päärakennuksesta, jossa ne ovat pitkään seisoneet käytävillä. Kokoelma oli pitkään taidehistorian oppiaineen hallussa, ja se tunnetaankin myös nimellä taidehistorian veistokuvakokoelma. Vuonna 2014 se siirtyi Helsingin yliopistomuseon hallintaan.
Kipsiveistoksen anatomiaa
”Antinous”-veistoksen lantiolla, kaulalla ja käsivarsissa näkyvät saumat. Veistos nimittäin koostuu viidestä irrotettavasta osasta. Kipsivalumenetelmällä valmistaessa osat on helpompi valaa erikseen ja koota sitten yhteen. 1800-luvulla veistokset kokosi ja viimeisteli yliopistolla kuvanveistäjä Carl Eneas Sjöstrand (1828–1906). Myös veistosten kuljettaminen on helpompaa osissa. Liitoksista osa lukkiutuu kipsitapein ja jotkut kipsin sisään jäävien metalliosien ja osat yhteen lukitsevien sokkien avulla. ”Antinous” olikin hiljattain purettuna osiin, kun se konservoitiin monien muiden kipsiveistoskokoemaan kuuluvien teosten kanssa.
Yliopiston kipsiveistoskokoelman teoksille tehtiin kuntokartoitus vuonna 2018, kun oli tiedossa, että päärakennuksessa alkaisi pian peruskorjaus ja veistokset olisi siirrettävä pois. ”Antinouksen” osalta kartoituksessa havaittiin, että veistoksessa ei ollut suurempia rakenteellisia vaurioita. Tosin liitoksia oli rikki ja ne vaativat korjaamista. Pinta oli kuitenkin kauttaaltaan likainen ja vanhat korjaukset ja pinnan lakkaukset olivat vuosien saatossa vaihtaneet hiukan väriä, ja näyttäytyivät nyt epäsiisteinä. Pieniä lohkeamia myös havaittiin.
”Antinous” oli kokoelman ensimmäisiä konservoituja teoksia, sillä se valittiin marraskuussa 2019 tehtyyn konservointimenetelmien kokeilujaksoon, jotta saataisiin tarkempaa tietoa kipsiveistosten pinnoituksista ja aiemmista korjauksista. Ajatuksena oli selvittää veistosten konservointimahdollisuuksia. Konservoinnit tehtiin Museoviraston Konservointi- ja kokoelmakeskuksessa Vantaalla, josta Yliopistomuseo vuokrasi tilat.
Konservaattorit Anna Lehtinen ja Sari Pouta Konservointipalvelu Löydöstä tutkivat Antinouksen ja suorittivat sen konservoinnin. Veistos puhdistettiin, vanhat väriään vaihtaneet lakkaukset poistettiin ja sävyeroja tasoitettiin. Veistokseen kuuluvat patinat eli sävytykset saivat jäädä.
Patinointi on juurikin se syy, miksi yllä olevissa ”ennen ja jälkeen” -kuvissa ei nopeasti katsottuna näytä olevan suurta eroa. Veistoksen ei itse asiassa kuulukaan olla hohtavan valkoinen kuin marmorinen esikuvansa nykymuodossaan, vaan ruskeilla sävytyksillä ollaan aikanaan haluttu imitoida niitä värejä, joita veistoksessa on alkujaan ollut, kun ne löydettiin arkeologissa kaivauksissa.
”Antinouksen” hiukset ovat konservoinnin jälkeen jopa hiukan tummemmat. Tämä johtuu siitä, että kipsiveistosten valkoisuuden ihanne on ollut monilla, myös aiemmilla veistosta käsitelleillä korjaajilla mielessä. Veistosta on siksi haluttu tehdä valkoisemmaksi erilaisin pintakäsittelyin. Kun näitä aiempia muokkauksia ja korjailuja nyt poistettiin, alkuperäiset vielä jäljellä olleet sävyt tulivat jälleen esille, sellaisina kuin ne 1800-luvulla kipsiveistosverstaalla oli tehty. Alkuperäiset antiikin ajan veistokset ovat olleet maalattuja, mutta useimmiten maaleista ei ole jäänyt jäljelle kuin vähäisiä pigmenttien hiukkasia.
”Antinous” ehkä näyttää aika samalta kuin ennen konservointia, mutta nykymenetelmin konservoituna se kestää jälleen ajan hammasta. Oikein valitut käsittelyaineet eivät vahingoita veistosta edes pitkän ajan kuluessa, eivätkä pöly ja lika pääse enää imeytymään huokoiseen kipsipintaan.
”Antinous”, kuten monet muut kokoelmamme kipsiveistoksista siirrettiin takaisin yliopiston päärakennukseen alkukesästä 2021, kun rakennuksen peruskorjaus oli valmistumassa. Yliopistorakennusten ovet avautuivat yleisölle syyskuun alussa uuden lukuvuoden alkaessa, ja kävijät pääsevät jälleen näkemään veistokset. ”Antinousta” tosin pääsi ihailemaan jo hieman aiemminkin, kun veistos oli esillä Ateneumin taidemuseossa ”Inspiraatio – nykytaide & klassikot” -näyttelyssä 18.6.–20.9.2020, kolmen muun yliopiston taidekokoelmista lainatun teoksen kanssa.
Tunnettu, tuntematon Antinous
Antinous tai Antinoos (n. 111–130) oli Rooman keisari Hadrianuksen (76–138) tunnettu rakastettu. Antiikin historioitsijoiden, kuten Pausaniaan (n. 110–n.180) ja Cassius Dion (n. 155–n. 235) mukaan Antinous oli syntynyt Claudiopoliin kaupungissa Bithyniassa, joka oli alue Vähässä-Aasiassa, Mustanmeren rannalla. Keisari Hadrianus tapasi tämän nuoren pojan ollessaan matkustamassa Bithyniassa vuonna 123. Poika liittyi keisarin seurueeseen, mahdollisesti tullakseen keisarilliseksi palvelijapojaksi. Kertoman mukaan Hadrianus ihastui paitsi nuorukaisen kauneuteen myös hänen terävään älyynsä. Keisari Hadrianuksella oli kyllä vaimo Sabina, mutta suhteen kerrotaan olleen onneton ja keisarin suosineen muutoinkin miehiä rakkaussuhteissaan. Hadrianuksen ja Antinouksen ihastumisen kirjoitettiin olleen vastavuoroista, ja hätkähdyttävästi vielä nykyisessäkin historiankirjoituksessa heidän kerrotaan olleen ”rakastavaisia”, mutta suhteen ei tietysti voida nähdä olleen lainkaan tasa-arvoinen. Antinoushan oli heidän tavatessaan vasta 12-vuotias lapsi ja keisari aikuinen mies, jolla oli keisarina ehdoton valta.
Antinous muutti asumaan keisarin huvilaan Tiburiin eli nykyiseltä nimeltään Tivoliin, antiikin kirjallisten lähteiden mukaan viimeistään vuonna 125. Keisari seurueineen matkusteli paljon. Osasyynä sanotaan olleen sen, etteivät kaikki roomalaiset katsoneet hyvällä Hadrianuksen suhdetta nuoreen poikaan, vaikka tällaiset suhteet eivät olleetkaan tavattomia antiikin ajan Roomassa. Perustana oli vanhemman miehen ja nuoren pojan välinen opettaja–oppilas-suhde, mutta toisinaan siihen liittyi myös seksuaalista kanssakäymistä. Antinous oli usein mukana matkoilla, ja he muun muassa metsästivät yhdessä Hadrianuksen kanssa.
Vuonna 130 Hadrianus ja Antinous seurueineen saapuivat Egyptiin. Siellä Antinous hukkui Niiliin, vasta hieman alle parikymmenvuotiaana. Ei ole tiedossa, oliko hänen hukkumiskuolemansa tahallinen, vahinko vai jopa murha. Erilaisia arveluita on esitetty jo antikin ajoista lähtien.
Surunmurtama Hadrianus julisti rakkaansa jumalaksi ja perusti hänen muistokseen kaupungin Egyptiin, Antinoopoliksen. Kaupunkiin pystytettiin lukuisia Antinouksen patsaita ja hänen muistokseen järjestettiin juhlia. Kolikoita lyötiin Antinouksen kuvalla. Patsaita on löytynyt meidän päiviimme mennessä jo yli sata, ja kolikoita suuria määriä. Antinous-jumalaan yhdistettiin piirteitä egyptiläisestä Osiris-jumalasta ja roomalaisesta Dionysoksesta, ja syntyi kultti, josta tuli melko suosittu. Kultti oli voimissaan aina 300-luvun lopulle saakka, jolloin se kiellettiin kristinuskon levitessä.
Antinouksen Niilistä löytyneen ruumiin Hadrianus toimitti Roomaan, jossa Antinous haudattiin näyttävään hautaan Hadrianuksen huvilan alueelle. Myös huvilan alueelle pystytettiin Antinouksen patsaita. Huvila oli käytössä Hadrianuksen ajan jälkeen hänen seuraajillaan, mutta Rooman keisarina vuosina 306–337 olleen Konstantinus Suuren aikana alue jäi tyhjilleen ja raunioitui. Konstantinus Suuri toimitti suuren osan huvilassa olleista veistoksista Konstantinopoliin ja loput jäivät säiden ja ryöstäjien armoille huvilan alueelle. Vasta 1700-luvulla aloitetuissa kaivauksissa jäljelle jääneitä teoksia löydettiin. Esiin kaivettujen teosten joukossa oli muun muassa Antinouksen patsaita.
Itse huvila-alue, Villa Adriana, suojeltiin vasta 1800-luvulla, joten paljon tuhoa oli alueella jo ehtinyt tapahtua. Nykyään noin kolmisenkymmentä rakennusta sisältävä huvila-alue liitettiin vuonna 1999 UNESCO:n maailmanperintöluetteloon, mutta alue on vielä monin paikoin tutkimaton.
Antinouksesta tiedetään oikeastaan varsin vähän. Hänen onnettomasti ja nuorena päättynyt elämäntarinansa on kuitenkin kiehtonut monia kautta aikojen. Suomessakin kirjailija Volter Kilpi (1874–1939) on kirjoittanut hänestä kirjan, runollisen ”Antinouksen” (1903).
Miltä Antinous oikeastaan näytti?
Professori Caroline Vout Cambridgen yliopistosta kirjoittaa artikkelissaan ”Antinous, Archaeology and History”, että antiikin ajan veistoksista tunnistetuimpia hahmoja on juuri Antinous. Vout pohtii, että ehkä Antinouksen kiehtovuus tulee juuri siitä, että hänen patsaitaan on löytynyt niin paljon, mutta itse henkilön elämästä tiedetään vain vähän.
Antiikin Antinoukseksi identifioituja veistoksia on jaoteltu tyyppeihin. Löytyneitä veistoksia ja muita Antinous-kuvia on tutkinut mm. Princetonin yliopiston professori emeritus Hugo Meyer, jolta ilmestyi vuonna 1991 kattava katalogi näistä esineistä. Yksi tunnetuimmista Antinous-veistoksista, niin sanottu Farnesen Antinous, edustaa kasvoiltaan, hiuksiltaan ja torsoltaan Antinous-veistosten päätyyppiä. Helsingin yliopiston kokoelmien ”Antinouksen” alkuteos tunnetaan nimellä Capitoliumin Antinous. Sen hahmolla on kiharammat ja lyhyemmät hiukset ja hieman erilaiset kasvonpiirteet kuin Farnesen Antinouksella, mutta torso ja pään kallistus ovat samankaltaiset. Farnesen Antinouksen kädet on restauroitu ja ne muistuttavat siksi Capitoliumin Antinouksen käsiä.
Alkuperäinen Capitoliumin Antinous -veistos on nykyisin Capitoliumin museoissa, Roomassa. Marmoriveistos löytyi ilmeisesti keisari Hadrianuksen huvilan läheltä vuoden 1732 kaivauksissa. Paavi Klemens XII osti veistoksen samana vuonna, ja veistos sijoitettiin sen nykyiseen olinpaikkaan, Capitoliumin museihin. Veistoksen vasen käsi ja jalka olivat aikojen saatossa katkenneet ja kadonneet, mutta kuvanveistäjä Pietro Bracci (1700–1773) entisöi ne arvelemaansa asentoon. Ranskalaiset ryöstivät veistoksen vuonna 1797 ja veivät mukanaan Ranskaan, mutta veistos palautettiin Roomaan vuonna 1815.
Muita Antinous-tyyppejä ovat egyptiläinen ja niin sanottu Mondragone-tyyppi. Egyptiläistyyppisellä patsaalla Antinouksella on päässään faaraon päähine; esimerkiksi Vatikaanin museoissa on yksi tällainen marmoriveistos. Se löytyi Hadrianuksen huvilan alueelta. Mondragone-tyyppi on saanut nimensä nykyään Louvressa sijaitsevalta kolossaaliveistoksen päältä, joka oli 1700-luvulla osa Borghese-suvun kokoelmaa suvun Villa Mondragone -huvilassa. Veistoksessa Antinous nähdään Dionysos ja Apollo-jumalia esittäviltä veistoksilta omaksutussa kampauksessa. Myös Antinous-veistosten päätyypin edustajat on välillä kuvattu muratinlehtiseppele kutreillaan. Seppele viittaa Dionysos-jumalaan, jonka tunnuksena se tunnetaan.
Mutta onko kipsiveistoskokoelmamme ”Antinous” todella Antinous? 1900- ja 2000-luvun puolella tehdyn tutkimuksen valossa on vahvistunut käsitys, että Capitoliumin Antinouksena tunnettu veistos ei olisikaan Antinouksen kuva, vaan esittäisikin Hermes-jumalaa. Veistoksen kasvonpiirteet poikkeavat yleisesti tunnustettujen Antinous-veistosten hahmosta, mutta vielä merkittävämpi erottava seikka on lyhyt, pienikiharainen hiustyyli, joka eroaa selvästi Antinous-veistosten tunnusomaisesta pyörteinä lainehtivasta, niskan peittävästä pehkosta. Hermes-jumala oli tarujen mukaan jumalten sanansaattaja. Taiteessa Hermestä on kuvattu niin atleettisena nuorukaisena, siivekkäillä sandaaleilla ja sauvalla varustautuneena miehenä kuin (varhaisessa kreikkalaisessa taiteessa) vanhempana, parrakkaana miehenä. Antinous-veistoksen omistama Capitoliumin museot onkin nimennyt veistoksen uudelleen ”Hermes-Antinoukseksi”. ”Antinous”-nimen säilyttämistä Hermeen rinnalla voi puoltaa sillä, että se on veistoksen historiallisesti vakiintunut nimitys. Lisäksi Antinouksen suosittu hahmo vaikutti Hadrianuksen ajan veistotaiteeseen ja onkin mahdollista, että Capitoliumin veistoksen tutkijoita askarruttanut ulkomuoto johtuu Antinouksen piirteiden siirtymisestä muita nuorukaisia, myös Hermestä, esittäviin veistoksiin. Oikean, 100-luvulla eläneen Antinouksen ulkonäköä emme tietysti enää voi tietää, mutta veistosten kauniskasvoinen, kiharatukkainen nuorukainen on saanut edustaa hänen muistoaan jo toistatuhatta vuotta. Volter Kilpi arvelee Antinouksen mietteitä:
””. . . elämä on kauniina olemisen hetkiä . . .”
Ne sanat jäävät värähtyneen Antinouksen mieleen kuin lempeänä joka suoneen levittäytyvä valaistus. Elämä on kauniina olemisen hetkiä! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelevä muodostava käsi ihmistä ja silittää ja sulattaa jokaisen hänen jäsenensä kauneuden aallonnaksi ja koskettaa hänen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi värisemistä.”
(Volter Kilpi: Antinous, 1913).
Anna Luhtala, museoamanuenssi
Lähteet ja kirjallisuutta:
”Albani Hermes-Antinous”. Musei Capitolini. http://capitolini.info/scu00741/?lang=en (viitattu 9.9.2021).
Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena 2000. Antiikin käsikirja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Fleming, James 2019. The Image of Antinous and Imperial Ideology. A thesis submitted in partial fulfillment of the requirements for the Master’sdegree in Classical Studies, Department of Classical StudiesFaculty of ArtsUniversity of Ottawa.
Hakanen, Ville. Tiedonanto 5.11.2021.
“Hadrian: An emperor’s love”. British Museum. https://www.youtube.com/watch?v=AvdXNuNeqP4&t=54s (viitattu 9.9.2021).
Jones, Christopher P. 2010. New Heroes in Antiquity – From Achilles to Antinoos. Cambridge / Lontoo: Harvard University Press.
Kilpi, Volter 1903. Antinous. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Luhtala, Anna 2020. ”Yliopiston kipsiveistoskokoelman historia ja konservointi”. Päärakennuksen peruskorjaus – kohti moderneja oppimistiloja historiaa kunnioittaen -blogi. https://blogs.helsinki.fi/paarakennuksen-peruskorjaus/2020/11/10/yliopiston-kipsiveistoskokoelman-historia-ja-konservointi (viitattu 10.9.2021).
Mark, Joshua J. 2021. “Antinous”. World History Encyclopedia. https://www.worldhistory.org/antinous (viitattu 9.9.2021).
Matyszak, Philip & Berry, Joanne 2008. “Antinous”. Lives of the Romans. Lontoo: Thames & Hudson.
Meyer, Hugo 1991. Antinoos: Die archäologischen Denkmäler unter Einbeziehung des numismatischen und epigraphischen Materials sowie der literarischen Nachrichten: Ein Beitrag zur Kunst- und Kulturgeschichte der hadrianisch-frühantoninischen Zeit. American Journal of Archaeology, 1994-04-01, Vol.98 (2), p.377-378.
Nikula, Riitta 1974. ”Helsingin yliopiston veistokuvakokoelman historiaa ja taustaa”. teoksessa Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 1. Päätoim. Lars Pettersson. Helsinki: Helsingin yliopisto, taidehistorian laitos.
”Statue of ”Capitoline Antinous””. Musei Capitolini. http://www.museicapitolini.org/en/percorsi/percorsi_per_sale/palazzo_nuovo/sala_del_gladiatore/statua_dell_antinoo_capitolino (viitattu 8.9.2021).
”Statue of Osiris-Antinous”. Musei Vaticani. https://www.museivaticani.va/content/museivaticani/en/collezioni/musei/museo-gregoriano-egizio/sala-iii–ricostruzione-del-serapeo-del-canopo-di-villa-adriana/statua-di-osiri-antinoo.html (viitattu 9.9.2021).
“Villa Adriana (Tivoli)”. UNESCO, World Heritage Center. https://whc.unesco.org/en/list/907 (viitattu 9.9.2021).
Vout, Caroline 2005. “Antinous, Archaeology and History”. The Journal of Roman Studies, Vol. 95 (2005), pp. 80–96. Lontoo: Society for the Promotion of Roman Studies.