Kaasunaamarit ja asbesti

Kuvan oikealla puolella on maastonvihreästä kumista valmistettu kaasunaamari, jonka silmäaukot on suunnattu kohti kuvaajaa. Naamarin vieressä vasemmalla on tummemman vihreä suodatinpatruuna. Kuvan alalaidassa on mitta-asteikko.
Helsingin yliopistomuseon kokoelmiin kuuluva väestönaamari 1930-luvun lopulta. Kaasunaamari on peräisin Helsingin yliopiston farmakologian laitokselta. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa on kahdeksan kaasunaamaria, joista seitsemän on siviiliväestölle tarkoitettuja suojanaamareita 1930-luvulta. Museon kokoelmiin ne on saatu sairaaloista ja Helsingin yliopiston laitoksilta. Lisäksi kokoelmiin kuuluu 1930- tai 1940-luvulle ajoittuva hevosen kaasunaamari, jonka alkuperä ei ole tiedossa.

Vuonna 2015 suunnittelimme, että panisimme yhden siviilikaasunaamareista esille uuteen Ajattelun voimaa -päänäyttelyyn. Jouduimme kuitenkin perumaan suunnitelman viime hetkellä, koska saimme vihiä siitä, että vanhojen kaasunaamareiden suodattimissa saattaa olla asbestia.

Keväällä 2020 päätimme ottaa selvää siitä, pitääkö asbestiepäily paikkansa. Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan, kuinka selvitimme asiaa ja millaiseen lopputulemaan päädyimme.

Asbestia suodatinpatruunoissa

Vanhojen kaasunaamareiden suodatinpatruunoiden ja asbestin yhteys on tunnettu maailmalla jo pitkään. Huomio on kuitenkin ollut kaasunaamareita toisen maailmansodan aikaan valmistaneiden tehtaiden työntekijöissä, joiden terveydentilaa ja kuolinsyitä on tutkittu 1970- ja 1980-luvulla muun muassa Britanniassa ja Kanadassa. Asbestille työssään altistuneet henkilöt ovat kärsineet muuta väestöä selvästi yleisemmin muun muassa keuhkosyövästä.

Kaasunaamareiden aikalaiskäyttäjien tai nykyisten omistajien ja käyttäjien altistumisesta asbestille ei tiettävästi ole tutkimustietoa. Keskustelu mahdollisista riskeistä on alkanut vasta 2000-luvulla.

Hakkapeliitta-lehdessä julkaistu piirroskuva kolmesta haalariin ja kaasunaamariin pukeutuneesta miehestä tekemässä ruumiillista harjoitusta. Miehet seisovat kädet lanteilla ja taivuttavat ylävartaloaan sivulle. Kuva on mustavalkoinen.
”Harjoituksia kaasunaamarin käyttöön. Hengittäkää rauhallisesti!” Kaasunaamarin läpi hengittäminen oli raskasta, ja siksi naamariin suositeltiin totuttautumaan vähitellen erilaisten ruumiillisten harjoitteiden avulla. Kuva: Kaasuvaaraa torjumaan. Hakkapeliitta nro 23, 1931, s. 682.

Vuonna 2014 Britannian terveys- ja turvallisuusviranomainen Health and Safety Executive (HSE) tutki 34 vanhaa brittiläistä ja saksalaista kaasunaamaria. Tutkimuksissa selvisi, että 29 kaasunaamarin suodattimet sisälsivät asbestia, ja kuudessa suodattimessa oli käytetty terveydelle kaikkein haitallisinta sinistä asbestia. HSE linjasi, ettei kouluissa tule käsitellä ja käyttää opetusvälineinä testaamattomia vanhoja kaasunaamareita, sillä vaarallisten ja turvallisten suodattimien erottaminen toisistaan on silmämääräisesti vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Mustavalkokuva kuudesta sotilaspukuisesta miehestä, jotka seisovat rinnakkain ulkona. Miehet esittelevät kaasunaamarin pukemista vaihe vaiheelta: ensimmäinen mies on ottamassa naamaria kaulassaan roikkuvasta säilytyslaukusta, toinen pitelee naamaria käsissään, kolmas on juuri pukemassa sitä kasvoilleen, neljäs asettelee letkua paikoilleen, viides viimeistelee ja kuudes on jo valmis.
Kuusi sotilasta esittelemässä kaasunaamarin käyttöä ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuva: Wellcome Collection. CC BY 4.0.

Suomessa kaasunaamareiden asbestikysymys nousi ensi kertaa toden teolla julkisuuteen vuonna 2017, kun muun muassa Varusteleka Oy joutui lopettamaan neuvostoliittolaisten GP-5 ja PDF-2 kaasunaamareiden suodatinpatruunoiden myynnin ja kehottamaan asiakkaitaan palauttamaan jo ostetut patruunat takaisin. Takaisinvedon alullepanijana oli Tukes, joka testautti kaksitoista 1980-luvulle ajoittuvaa suodatinta Työterveyslaitoksella. Kaikkien suodattimien hiukkassuodatinkankaasta löytyi asbestia.

Asbestin esiintyminen ei ole ominaista ainoastaan vanhojen britti-, saksalais- tai neuvostovalmisteisten kaasunaamareiden hiukkassuodattimille. Ilmiö on maailmanlaajuinen, ja se koskettaa niin museoita, keräilijöitä, harrastajia kuin koulujakin. Asbestia on voitu käyttää myös Suomessa valmistetuissa suodattimissa. Esimerkiksi Suomen Väestönsuojelujärjestön vuonna 1962 julkaisemassa Väestönsuojeluoppaassa on rakennepiirros kaasunaamarin suodattimesta. Pölysuodattimen on mainittu olevan ”selluloosa- ja aspestikuitua”.

Vanhat kaasunaamarit ovat yleisiä museoiden kokoelmissa, mutta erityisen suosittuja ne ovat keräilijöiden keskuudessa. Moni kaasunaamariharrastaja hankkii naamareita omaan käyttöönsä, päälleen puettavaksi.

Kolme pientä tyttöä kadulla kaasunaamarit päässään. Kahdella tytöistä on polkupyörä. Taustalla näkyy runsaasti puutuoleja. Kuva on mustavalkoinen.
Kaasunaamareita on valmistettu myös lasten käyttöön. Brittiläisen Daily Herald -lehden valokuvaajan ottama kuva on noin vuodelta 1940. Kuva: The Daily Herald Collection at the National Media Museum, Bradford. CC BY 4.0.

Viranomaiset eri puolilla maailmaa varoittavat, että esineen vanhentuessa suodatin voi haurastua, jolloin asbestikuidut vapautuvat käyttäjän hengitysilmaan ja mahdollisesti myös kaasunaamarin ja sen kotelon pinnoille. Myös kansainvälisissä harrastajapiireissä asbestikysymykseen on alettu kiinnittää enenevissä määrin huomiota. Harrastajien nettifoorumeilla ja -keskusteluissa suositellaankin yleisesti, että vanhat suodattimet korvattaisiin uudemmilla ja turvallisemmilla. Merkittävä osa historiallisten kaasunaamareiden omistajista ja käyttäjistä ei kuitenkaan tunne riskejä.

Tutkimustiedon puutteessa on vaikea varmuudella arvioida, miten herkästi asbestikuituja irtoilee suodattimen ulkopuolelle ja voiko hiukkassuodatinkankaasta irtoava asbestikuitu läpäistä aktiivihiilikerroksen ja päätyä käyttäjän hengitysteihin. Ei myöskään tiedetä, kuinka todennäköisesti näin tapahtuu ja kuinka merkittävän terveysriskin asbesti muodostaa harrastajille, keräilijöille ja museoiden henkilökunnalle.

Kaasunaamareiden synty

Kemiallinen sodankäynti on keksitty jo ennen ajanlaskun alkua, mutta laajassa mittakaavassa kemialliset aseet valjastettiin käyttöön ensimmäisen maailmansodan aikana. Taistelukaasuina käytettiin erilaisia kemikaaleja, kuten syövyttävää sinappikaasua, joka aiheutti vakavia vammoja iholle ja keuhkoihin. Vaikeat sinappikaasumyrkytykset johtivat kuolemaan muutamien päivien tai viikkojen kuluessa.

Uudistunut sodankäynti vaati uudenlaisia suojautumiskeinoja. Jo 1800-luvun puolivälissä oli Yhdysvalloissa patentoitu modernin kaasunaamarin edeltäjä, joka kykeni suodattamaan hiukkasia ilmasta. Sen jälkeen, kun 5 000 ranskalaista sotilasta kuoli huhtikuussa 1915 saksalaisten vapauttamaan kloorikaasuun Ypresin taistelussa Belgiassa, alkoi useissa maissa kiivas työ kaasunaamareiden ja suodattimien kehittämiseksi. Esimerkiksi aktiivihiilisuodatukseen perustuva kaasunaamari syntyi Venäjällä jo samana vuonna.

Varhainen kaasunaamari, jonka naamariosa on ruskeaa nahkaa. Kaasunaamarissa on pyöreät metallikehyksiset silmäaukot ja metallinen suodatin.
Saksalaisvalmisteinen kaasunaamari vuosien 1915 ja 1918 väliltä. Kuva: The Board of Trustees of the Science Museum. CC BY 4.0.

Ensimmäinen maailmansota päättyi aikanaan, mutta huoli kemiallisesta sodankäynnistä jäi pysyväksi. Kaasuaseiden käyttö oli kielletty Haagin sopimuksissa vuonna 1899 ja 1907, mutta sodan molemmat osapuolet olivat silti käyttäneet taistelukaasuja laajasti sodan aikana – niihin oli kuollut 90 000 henkeä. Näytti ilmeiseltä, että niitä tultaisiin käyttämään tulevissakin sodissa ja selkkauksissa.

Suomessa taistelukaasuihin alettiin varautua 1920-luvulla. Vuonna 1927 perustettiin Suomen Kaasupuolustusyhdistys, joka vuodesta 1930 lähtien toimi nimellä Suomen Kaasupuolustusjärjestö. Sen tehtäviin kuuluivat valistus ja koulutus, ja järjestö järjestikin kaasusuojelunäytöksiä, julkaisi suosittua Kaasutorjunta-lehteä ja myi kotimaisia siviilikaasunaamareita.

Erilaisilla suodattimilla ja ominaisuuksilla varustettuja kaasunaamareita valmistettiin eri käyttötarkoituksiin. Sotilaat tarvitsivat tehokkaampaa suojausta kuin siviilit. Suomalaiset sanomalehdet julkaisivat ohjeita kaasunaamareiden kotivalmistukseen, ja kaikkein akuuteimmissa hätätilanteissa kemikaaleilta voitiin yrittää suojautua myös esimerkiksi sammalella, kostutetulla rätillä tai nenäliinalla, joka oli täytetty mullalla, sahanpuruilla tai hienonnetulla puuhiilellä.

Siviiliväestön kaasunaamarit Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa

Kaksi kaasunaamaria rinnakkain. Kaasunaamarit on valmistettu kumista, jota peittää vihreä kangas. Naamareiden alapuolella on mitta-asteikko. Toisen naamarin vieressä pieni sylinterinmuotoinen pakkaus, jossa lukee ”Lasisaippuaa”.
Kaksi suomalaista siviilikaasunaamaria 1930-luvun alusta. Naamarit on saatu Helsingin yliopistomuseon kokoelmiin Helsingin yliopiston kirjastosta eli nykyisestä Kansalliskirjastosta. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Anders Manns.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmiin kuuluu kahdenlaisia siviiliväestön kaasunaamareita: suomalaisia siviilikaasunaamareita 1930-luvun alusta ja väestönaamareita 1930-luvun lopulta.

Suomalaisten siviilikaasunaamareiden valmistus alkoi vuonna 1930. Niitä myytiin kansalaisille tuhansia kappaleita, ja Belgian valtiokin tilasi niitä runsain määrin. Naamareiden käyttöohjeessa vuodelta 1931 kerrotaan, että suodatin sisältää ”50 paino-osaa aktiivista naamarihiiltä sekä 50 paino-osaa erikoisnatronkalkkia” eikä suojele pölymäisessä muodossa esiintyviltä taistelukaasuilta. Siviilikaasunaamariin oli kuitenkin saatavilla erillisiä ”pölysiivilöitä”. Koska asbestin on havaittu liittyvän hiukkassuodattimiin, ei pelkkään kaasuntorjuntaan käytetyssä suodattimessa pitäisi olla asbestia. ”Pölysiivilässä” sitä kuitenkin voi esiintyä, mutta tällaista siivilää ei museon kokoelmissa ole.

Sanomalehdessä julkaistu soikea rintakuva miehestä, jolla on suomalainen siviilikaasunaamari kasvoillaan. Miehellä on yllään valkoinen kauluspaita ja tumma takki. Kaulassaan hänellä on solmuke. Miehen olkapään yli kulkee hihna, joka on oletettavasti kaasunaamarin säilytyskotelon kantohihna. Kuva on mustavalkoinen.
Siviilikaasunaamarit tulivat myyntiin vuonna 1930, ja niitä oli tarjolla kansalaisille edulliseen 150 markan hintaan, mikä vastaa nykyrahassa hieman yli 50 euroa. Suomen Kaasupuolustusyhdistyksen jäsenille hinta oli vain 60 markkaa eli nykyrahassa noin 20 euroa. Kuva: Siviiliväestön kaasusuojelu. Kansan Kuvalehti nro 21, 1930, s. 13.

Loppuvuodesta 1938 Suomen Kaasupuolustusjärjestö kehitti uuden väestönaamarin siviilikäyttöä varten, ja seuraavan vuoden alussa naamariin tehtiin vielä pieniä muutoksia. Alkuvuodesta 1939 myyntiin tulleissa väestönaamareissa oli väestösuojelujoukkojen kaasunaamarin m/38:n suodatin, mutta myöhemmissä väestönaamarin m/39 oma kaasu- ja pölysuodatinkerroksilla varustettu suodatin, joka oli edellä mainittua matalarakenteisempi. Pölysuodatinkerroksen olemassaolo viittaa mahdolliseen asbestiin. Myös kaasunaamarikeräilijä Liam Robinson on arvioinut, että suomalaisen väestönaamarin m/39 suodatinpatruuna sisältäisi asbestia.

Vihreä kaasunaamari pahvisessa laatikossa. Pahvilaatikon kannen sisäpuolelle on painettu naamarin käyttö- ja hoito-ohjeet suomeksi ja ruotsiksi.
Väestönaamari m/39 on kuulunut Helsingin yliopiston kemian laitoksen assistentille Salli Eskolalle, josta vuonna 1947 tuli Suomen ensimmäinen kemian naisprofessori. Naamarissa on matalarakenteinen kaasu- ja pölysuodatinkerroksilla varustettu suodatin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Sanna-Mari Niemi.

Työterveyslaitoksen asbestitutkimusten tuloksia

Koska kaasunaamareiden asbestikysymys on askarruttanut yliopistomuseolaisia jo useita vuosia, tiedustelimme keväällä 2020 Työterveyslaitokselta mahdollisuutta esineiden analysoimiseen. Erityisasiantuntija Annika Lindström kiinnostui asiasta, sillä hän oli tutkinut Varustelekan suodattimet vuonna 2017. Kysymys asbestikuitujen kulkeutumisesta suodattimen ulkopuolelle oli jäänyt askarruttamaan häntäkin.

Valitsimme aluksi tutkittavaksi neljä kaasunaamaria: kaksi suomalaista siviilikaasunaamaria 1930-luvun alusta ja kaksi suomalaisvalmisteista väestönaamaria noin vuodelta 1939. Lähtöoletuksena oli, että ensin mainitut eivät sisältäisi asbestia, mutta jälkimmäiset sisältäisivät. Myöhemmin päätimme lähettää tutkittavaksi myös hevosen kaasunaamarin.

Valitut kaasunaamarit toimitettiin Työterveyslaitokseen tutkittavaksi. Tarkoituksena oli selvittää sisältävätkö suodatinpatruunat ylipäätään asbestia, ja jos sisältävät, niin voiko sitä vapautua naamareiden pinnoille ja säilytyskoteloihin. Annika Lindström oli lisäksi kiinnostunut tutkimaan, kulkeutuuko asbestia naamarin käyttäjän hengitysilmaan.

Väestönaamarin suodatinpatruuna osittain auki kuorittuna. Metallisen reikälevyn alla on tiheämpää metalliverkkoa ja sen alla kerros valkoista pumpulimaista suodatinmateriaalia.
Väestönaamarin m/39 suodatinpatruuna murrettiin auki, ja sen sisällä olevasta pumpulimaisesta materiaalista otettiin näyte, joka tutkittiin elektronimikroskoopilla. Näyte sisälsi asbestia. Kuva: Työterveyslaitos.

Ennakko-oletusten mukaisesti 1930-luvun alun suomalaisissa siviilikaasunaamareissa ei ollut asbestia. Molemmista vuoden 1939 väestönaamareiden – keskenään erilaisista – suodatinpatruunoista asbestia kuitenkin löytyi. Sitä oli ennen kaikkea pumpulimaisessa materiaalissa suodattimen ulommalla puolella. Analyysit tehtiin materiaalinäytteistä.

Elektronimikroskooppikuva, jossa näkyy vaaleita pitkänomaisia asbestikuituja ja -kuitukimppuja.
Krysotiiliasbestikuituja väestönaamarista otetussa materiaalinäytteessä. Elektronimikroskoopissa käytetty suurennus on 10 000-kertainen. Kuva: Työterveyslaitos.
Tummanvihreä suodatinpatruuna, jonka suojana oleva kansi on hieman raollaan. Kannen raosta näkyy oranssinvärinen metallinen reikälevy.
Vuoden 1939 väestönaamarin korkeampi suodatinpatruuna, mahdollisesti mallia m/38. Asbestipitoista pumpulimaista materiaalia pilkottaa metallisen reikälevyn rei’istä. Kuva: Työterveyslaitos.

Koska molempien väestönaamareiden suodattimien todettiin sisältävän asbestia, tutkittiin seuraavaksi esineiden pinnoilta ja säilytyslaatikoista aiemmin otetut pölynäytteet. Analyysit vahvistivat, että molemmista suodattimista oli päässyt vapautumaan asbestikuituja. Toisessa suodattimessa vielä osittain kiinni oleva suojapahvi ei ollut myöskään estänyt kuitujen leviämistä suodattimen ulkopuolelle. Toiselle suodatinpatruunalle toteutettiin lisäksi ilmanäytteenotto, jossa selvitettiin pääsevätkö asbestikuidut kulkeutumaan hengityksen mukana aktiivihiilikerroksen läpi naamaria käyttävän henkilön keuhkoihin. Ilmanäytteestä löytynyt asbesti osoittaa, että näin voi tapahtua.

Elektronimikroskooppikuva yksittäisestä asbestikuitukimpusta.
Asbestikuituja ja -kuitukimppuja löydettiin molempien väestönaamareiden pinnalta ja säilytyslaatikosta otetuista pölynäytteistä. Elektronimikroskoopissa käytetty suurennus on 10 000-kertainen. Kuva: Työterveyslaitos.

Koska ihmisten kaasunaamareista oli saatu mielenkiintoisia tuloksia, päätettiin tutkia myös Yliopistomuseon kokoelmiin kuuluva hevosen kaasunaamari. Sen suodatinpatruuna on rakenteellisesti erilainen kuin väestönaamareiden, umpinaisempi, mutta pohjalevyssä on kumiläpällä varustettu ilmanottoreikä. Kumiläpän välistä voi nähdä hieman harmaata huopamaista kangasta metalliverkkojen alla.

Pumpulipuikolla ilmanottoreiän kautta otettu pölynäyte sisälsi runsaasti asbestikuituja, mutta naamarin säilytyslaatikosta otetussa näytteessä niitä ei ollut. Umpinaisemmasta suodattimesta ei kenties vapaudu asbestia ympäristöön yhtä helposti kuin reikälevyllisistä malleista, mutta yksittäisen suodattimen perusteella ei uskalla tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Hevosen kaasunaamari, johon kuuluu turvan ympärille kiinnitettävä pehmustettu naamariosa ja kookas vihreäksi maalattu suodatinpatruuna. Naamari ja suodatin on yhdistetty toisiinsa kangaspäällysteisellä letkulla.
Hevosen kaasunaamari kuuluu Yliopistomuseon eläinlääketieteen kokoelmaan ja ajoittuu 1930- tai 1940-luvulle. Suodatinpatruunan hiukkassuodatinkerroksessa on käytetty asbestia valmistusaineena. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Lopuksi

Vaikka tätä blogikirjoitusta varten tutkittujen kaasunaamareiden määrä on hyvin pieni, näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että vanhojen suomalaisvalmisteisten kaasunaamareiden suodatinpatruunat sisältävät usein asbestia.

Kaasunaamariharrastajien keskustelupalstoilla vanhojen naamareiden käyttö kasvoilla on nähty mahdollisena terveysriskinä, mutta muunlaista käsittelyä on pidetty turvallisena. Työterveyslaitoksen analyysien valossa arvio on kuitenkin liian optimistinen, sillä asbestikuituja voi vapautua patruunoista sekä suodattimen läpi hengitettäessä että säilytyksen ja käsittelyn aikana. Ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä, että asbestikuitujen vapautuminen naamareita käsitellessä olisi niin runsasta, että sisäilman asbestipitoisuuden raja-arvo eli 0,01 kuitua/cm3 ylittyisi. Sen sijaan on mahdollista, että asbestikuituja päätyy huonepinnoille, mikä asumisterveyttä käsittelevän asetuksen mukaan edellyttäisi toimenpiteitä. Kaasunaamarin läpi hengitettäessä raja-arvo ylittyy selkeästi.

Koska suodatinpatruunoita on tutkittu niin vähän, on vaikea arvioida, vapautuuko asbestia ainoastaan tietyistä suodatinmalleista vai ovatko kaikki asbestia sisältävät suodattimet terveydelle vaarallisia. Niin kauan, kun asiasta ei ole saatavilla tarkempaa tietoa, on kaikkien vanhojen kaasunaamareiden käsittelyä – ja ennen kaikkea niiden käyttöä – syytä välttää. Naamaria kannattaa säilyttää tiiviissä ja ehjässä muovipussissa, esimerkiksi uudelleen suljettavassa pakastepussissa.

Mikäli kaasunaamareita halutaan esittää museonäyttelyissä, on varmistuttava siitä, etteivät kävijät ja henkilökunta altistu asbestille. Brittiläisessä Royal Armouries -museossa on esimerkiksi teetetty asbestiammattilaisella suodatinpatruunan aukkojen sinetöiminen akryylitiivisteellä ja näin ehkäisty kuitujen vapautuminen patruunan ulkopuolelle.

Henna Sinisalo, museoamanuenssi

Suurkiitos analyyseistä ja niiden tulkinnasta sekä antoisasta yhteistyöstä Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija Annika Lindströmille ja tuotepäällikkö Heli Lallukalle!

Lähteet

Broughton, Richard 2014: Asbestos-containing vintage gas masks and helmets. Health and Safety Executive, Bootle. Linkki.

Dalewicz-Kitto, Suzanne & Marston, Holly 2016: Asbestos in the collection of the Royal Armouries and the conservation of a First World War German gasmask, Arms & Armour, 13: 2, 177–189. Linkki.

Jones, J. et al. 1980: The consequences of exposure to asbestos dust in a wartime gas-mask factory. IARC scientific publications, 30 (1980): 637–653. Linkki.

Kotiranta, Verna 2019: Pelottelua, tutkimustyötä ja valistusta: näin Suomi varautui kaasusotaan. Lastuja Suomen historiasta. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen blogi, 25.9.2019. Linkki. (Luettu 9.4.2020.)

Lallukka, Heli & Lindström, Annika 2017: Analyysivastaus. Asbesti materiaalinäytteestä. Työterveyslaitos, 13.7.2017. Linkki.

McDonald, Alison D. & McDonald, J. Corbett 1978: Mesothelioma after crocidolite exposure during gas mask manufacture. Environmental Research, 1978; 17(3): 340–346.

Ohjeet suomalaisen siviilikaasunaamarin käytöstä, säilytyksestä ja hoidosta. Suomen Kaasusuojelujärjestö, 1931.

Onnela, Tapio 2018: Kaasusodankäynnin historiaa. Agricolan Tietosanomat. Linkki.

Palmén, John 1931: Kaasusodan aseet, taktiikka ja suojakeinot. Suomen Punainen Risti, 1931 (10): 188–190.

Rauhanen, Henna 2014: Omakohtaista väestönsuojelua, sanoi akka, kun sateenvarjonsa avasi: Kaasusodankäynnin pelosta alkanut väestönsuojelun kehitys Suomessa 1920–1930-luvuilla. Historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Linkki.

Robinson, Liam 2018: Testing the Finnish M39 Civilian Gas Mask. Weaponsandstuff93. Youtube.com, 10.3.2018. Linkki.

Simkin, John 2019: Gas Masks in the Second World War killed more people than they saved. Spartacus Blog, 9.5.2019. Linkki. (Luettu 9.4.2020.)

Sosiaali- ja terveysministeriön asetus 545/2015 asunnon ja muun oleskelutilan terveydellisistä olosuhteista sekä ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyysvaatimuksista. Linkki.

TAKAISINVETO! CCCP GP-5 ja PDF-2 kaasunaamareiden suodatinpatruunat sisältävät asbestia! Varusteleka.fi, 12.09.2017. Linkki. (Luettu 9.4.2020.)

Väestönsuojeluopas. Suomen Väestönsuojelujärjestö, 1962.

Väestönsuojeluvälineistöä. Kaasutorjunta: Suomen kaasusuojelujärjestön julkaisu, 1939 no 1: 16–18.

Väestönsuojeluvälineistöä. Kaasutorjunta: Suomen Kaasusuojelujärjestön julkaisu, 1939 no 2: 8.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.