Neulottua salonkimuotia

Yliopistomuseon käsityötieteen kokoelmassa on lukuisia hienoja ateljeeiltapukuja, mutta yksi niistä on hiukan erityisempi: se on tehty poikkeuksellisesti neuleesta. Asukokonaisuuteen kuuluu iltapuku, neulejakku, neulehuivi ja puvun kanssa samanvärisiksi värjätyt juhlakengät. Mikä mahtaakaan olla kokonaisuuden historia ja tausta? Tätä on tutkinut dosentti Ritva Koskennurmi-Sivonen, jonka julkaisuja on hyödynnetty lähdemateriaalina tässä tekstissä.

Iltapuku

Punainen neulottu, hihaton iltapuku ja punaiset piikkikärkiset avokkaat.
Kuva: Anna Luhtala ; Ritva Koskennurmi-Sivonen.

Asukokonaisuus on valmistettu 1960−luvulla Ulla Berghin ateljeessa. Se on ateljeen omistajan Ulla Bergh-Snellmanin suunnittelema.  Hihaton neuleesta tehty iltapuku on tyylikkään yksinkertainen. Materiaali on sileää, litteäksi prässättyä neulosta, jossa ohut vaaleanpunainen villalanka ja voimakkaamman punainen sekoitelanka, jossa ilmeisesti pellava ja synteettinen säie yhdessä, vuorottelevat kerroksittain. Kun pukua katsoo, kerroksittaisuus katoaa, ja puvun kaunis marjapuuronpunainen sävy näyttää yhtenäiseltä. Puvun alkuperäinen omistaja on käyttänyt kuvassa näkyvää pääntien reunaan kiinnitettyä hopeakorua antamaan puvulle lisää juhlavuutta. Koru ei kuulu Yliopistomuseon kokoelmiin. Puvun lahjoittaja ja käyttäjä on syntynyt vuonna 1940 ja on ammatiltaan toimittaja. Asukokonaisuus lahjoitettiin Yliopistomuseolle 2010.

Museon kokoelmissa ovat myös puvun kanssa käytetyt piikkikorkoiset avokkaat, jotka on hankittu Tukholmasta. Kengät ovat italialaiset, mutta niiden silkkinen päällys värjättiin Tukholmassa samanväriseksi iltapuvun kanssa. Kenkien valmistaja on Luparense, jonka perusti Rizzolo Carlo 1965. Perheyritys toimii edelleenkin San Martino di Luparensen kaupungissa Italiassa.

Iltapuvun kanssa käytetyt takki ja huivi

Punainen iltapuku yläosaan kiedotulla hartiahuivilla ja sama iltapuku, jonka päälle on puettu ohut neulottu, läpikuultava, kokopitkä takki.
Kuva: Ritva Koskennurmi-Sivonen.

Iltapuvun kanssa on voitu käyttää joko pitkää neulejakkua tai hartiahuivia. Takki on neulottu luonnonvalkoisesta villabukleelangasta ja kullanvärisestä lurex-langasta, huivi valkoisesta viskoosilangasta ja hopeanvärisestä lurex-langasta. Molemmat ovat verkkopitsimäistä venkausneulosta, joka on neulekoneella neulottaessa käytetty tekniikka. Siinä on pari silmukkaa vierekkäin neulekoneen ylätasolla ja alatasolla sekä niiden vieressä tyhjiä neuloja ennen seuraavia silmukoita. Tasojen keskinäistä asentoa siirtämällä lanka sitoutuu eri tavoin eri kerroksilla. Verkkomaisuus syntyy pitkistä lankajuoksuista tyhjien neulojen kohdalla.

Neulemuotia catwalkilla

Italialaissyntyinen itseoppinut muotisuunnittelija Elsa Schiaparelli toi neuleet huippumuotiin 1920-luvulla. Tuolloin myös neulekoneiden – joita oli ollut olemassa jo 1500-luvulla – tekninen kehitys mahdollisti neulevaatteiden muotoilun muotipuvuiksi. Muoti muuttui radikaalisti rennommaksi ja suoralinjaisemmaksi erityisesti Coco Chanelin ansiosta, ja korsetit jäivät pois käytöstä. Arjen muoti eli käyttövaatteet neulottiin 1900−luvun alkupuoliskolla itse, mutta 1950−luvulta lähtien neulevaatteita alettiin tuottaa teollisesti sarjatuotantona.

Mustavalkoinen kuva muotinäytöksestä, istuva yleisö, jonka keskellä catwolilla kävelevä malli.
Muotinäytöksessä vuonna 1949 esitellään Taidekutomon neuleasuja. Muotikuva 1/1949, lähde: Koskennurmi-Sivonen 2017.

Muotisalongit

Helsingissä oli 1900−luvun puolivälin molemmin puolin lukuisia muotiateljeita, jotka kuuluivat Salonkijaosto-organisaatioon, ja kutsuivat siksi itseään muotisalongeiksi. Pariisilainen haute couture ja sen suomalainen vastine salonkimuoti olivat käsin tehtyä huippumuotia. Nykyään niiden merkitys on pienentynyt, muttei kokonaan kadonnut. Muotisalongit toimivat aina ylemmissä kerroksissa lukittujen ovien takana, ja asiakkaan piti tilata aika niihin. Salonkimuoti oli katumuodin yläpuolella siis myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Ateljeepukujen tilaajat olivat usein varakasta ylempää keskiluokkaa ja koulutettuja virkanaisia.

Ulla Berghin ateljee

Esittelyssä olevan asukokonaisuuden valmistaneen yrityksen historia alkoi 1920−luvulla, jolloin Berghin äiti Inez Bucht perusti pienen neuleyrityksen Konststickeri, jonka nimi vakiintui epävirallisesti muotoon Taidekutomo. Viralliseksi nimeksi vaihtui 1960−luvulla Ulla Bergh Neulottua Stickat.

Ulla Bergh otti ohjat yrityksessä 1930-luvulla, kun äiti oli aikeissa lopettaa sen. Inez Bucht oli ollut neuloja, joka valmisti vaatimattomampia arjen käyttövaatteita, mutta tytär Ulla ei neulonut itse. Hän suuntautui suunnittelijaksi ja tyylin luojaksi. Ulla Bergh tutustui uusimpaan muotiin matkoillaan Pariisiin ja otti sieltä vaikutteita. Jokainen ateljeessa valmistettu asu oli uniikki, ainutkertainen. Taidekutomo kutsuttiin Salonkijaoston jäseneksi 1950−luvulla, jolloin se sai virallisen aseman muotisalonkina.

Harmaaniuksinen nainen pöydän ääressä kohottamassa laakeaa lasia taustallaan ikkuna.
Ulla Bergh 1990−luvulla. Lähde: Koskennurmi-Sivonen 2017.

 

Ulla Bergh ei piirtänyt suunnitelmiaan, vaan hän prosessoi asun ideaa keskustelemalla asiakkaan, neulojan ja ompelijan kanssa. Vaatteiden kappaleet leikattiin neulekoneella tehdystä neuloksesta ja ommeltiin ompelukoneella yhteen. Neuletta käsiteltiin siis kuin kangasta. Ateljeen tyytyväiset asiakkaat olivat uskollisia. He arvostivat asujen käyttömukavuutta, tyylikkyyttä ja ajattomuutta. Tultaessa 1970−luvulle ateljeemuodin kysyntä väheni vaatteiden sarjavalmistuksen laajetessa, ja Berghin ateljeekin lopetti vähitellen toimintansa.

Mustavalkoinen kuva 1960-luvulta, neljä naista sisätilassa, kaksi heistä viimeistelee pukua torson ylle, kaksi katsoo.
Pukuompelun opetusta Helsingin käsityönopettajaopistossa 1960−luvulla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Miksi Yliopistomuseon kokoelmissa on muotipukuja?

Museon kokoelmiin kuuluu Ulla Berghin ateljeen tuotantoa kaikkiaan 29 asun tai asukokonaisuuden osaa: hameita, jakkuja, vöitä, huiveja, takkeja ja tämä yksi iltapuku. Ne ovat osa käsityötieteen kokoelmaa, joka alkoi muodostua jo 1800−luvulla Helsingin käsityönopettajaopistossa. Käsityönopettajien koulutus siirrettiin Helsingin yliopistoon 1970−luvulla, ja museokokoelmat seurasivat mukana. Laajassa kokoelmassa on käsityönopettajaopiskelijoiden erilaisia harjoitustöitä sekä kokoelmiin käsityötieteen opetusta ja tutkimusta varten vastaanotettuja yksityisten lahjoittajien vaatteita, muita tekstiilejä ja esineitä, yhteensä noin 8000 kappaletta. Iltapukuja kokoelmassa on 72 kappaletta. Käsityötieteen kokoelmaa on käytetty useiden tutkimusten ja opinnäytteiden lähdemateriaalina.

Jaana Tegelberg
Kokoelmapäällikkö

Kirjallisuutta:

Hämäläinen, Helena 2016: Kolme näkökulmaa Helsingin yliopistomuseon käsityötieteen kokoelmaan. Pro gradu -tutkielma.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/173530

Koskennurmi-Sivonen, Ritva: Esinetutkimus. Alkeita lyhyesti.  https://rkosken.kapsi.fi/esine.pdf

Koskennurmi-Sivonen, Ritva 2017: Neulottua Stickat. Ulla Berghin suunnittelemat neuleasut. Tekstiilikulttuuriseuran julkaisuja 8.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/231231

Koskennurmi-Sivonen, Ritva 2002: Salonkimuoti lehdistössä. Artefakta 12. Hamina: Akatiimi.

Salo-Mattila, Kirsti 2019: Käsityönopettajan koulutuksen historioita 1800−luvulta 2000−luvulle

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.