Neulottua salonkimuotia

Yliopistomuseon käsityötieteen kokoelmassa on lukuisia hienoja ateljeeiltapukuja, mutta yksi niistä on hiukan erityisempi: se on tehty poikkeuksellisesti neuleesta. Asukokonaisuuteen kuuluu iltapuku, neulejakku, neulehuivi ja puvun kanssa samanvärisiksi värjätyt juhlakengät. Mikä mahtaakaan olla kokonaisuuden historia ja tausta? Tätä on tutkinut dosentti Ritva Koskennurmi-Sivonen, jonka julkaisuja on hyödynnetty lähdemateriaalina tässä tekstissä.

Iltapuku

Punainen neulottu, hihaton iltapuku ja punaiset piikkikärkiset avokkaat.
Kuva: Anna Luhtala ; Ritva Koskennurmi-Sivonen.

Asukokonaisuus on valmistettu 1960−luvulla Ulla Berghin ateljeessa. Se on ateljeen omistajan Ulla Bergh-Snellmanin suunnittelema.  Hihaton neuleesta tehty iltapuku on tyylikkään yksinkertainen. Materiaali on sileää, litteäksi prässättyä neulosta, jossa ohut vaaleanpunainen villalanka ja voimakkaamman punainen sekoitelanka, jossa ilmeisesti pellava ja synteettinen säie yhdessä, vuorottelevat kerroksittain. Kun pukua katsoo, kerroksittaisuus katoaa, ja puvun kaunis marjapuuronpunainen sävy näyttää yhtenäiseltä. Puvun alkuperäinen omistaja on käyttänyt kuvassa näkyvää pääntien reunaan kiinnitettyä hopeakorua antamaan puvulle lisää juhlavuutta. Koru ei kuulu Yliopistomuseon kokoelmiin. Puvun lahjoittaja ja käyttäjä on syntynyt vuonna 1940 ja on ammatiltaan toimittaja. Asukokonaisuus lahjoitettiin Yliopistomuseolle 2010.

Museon kokoelmissa ovat myös puvun kanssa käytetyt piikkikorkoiset avokkaat, jotka on hankittu Tukholmasta. Kengät ovat italialaiset, mutta niiden silkkinen päällys värjättiin Tukholmassa samanväriseksi iltapuvun kanssa. Kenkien valmistaja on Luparense, jonka perusti Rizzolo Carlo 1965. Perheyritys toimii edelleenkin San Martino di Luparensen kaupungissa Italiassa.

Iltapuvun kanssa käytetyt takki ja huivi

Punainen iltapuku yläosaan kiedotulla hartiahuivilla ja sama iltapuku, jonka päälle on puettu ohut neulottu, läpikuultava, kokopitkä takki.
Kuva: Ritva Koskennurmi-Sivonen.

Iltapuvun kanssa on voitu käyttää joko pitkää neulejakkua tai hartiahuivia. Takki on neulottu luonnonvalkoisesta villabukleelangasta ja kullanvärisestä lurex-langasta, huivi valkoisesta viskoosilangasta ja hopeanvärisestä lurex-langasta. Molemmat ovat verkkopitsimäistä venkausneulosta, joka on neulekoneella neulottaessa käytetty tekniikka. Siinä on pari silmukkaa vierekkäin neulekoneen ylätasolla ja alatasolla sekä niiden vieressä tyhjiä neuloja ennen seuraavia silmukoita. Tasojen keskinäistä asentoa siirtämällä lanka sitoutuu eri tavoin eri kerroksilla. Verkkomaisuus syntyy pitkistä lankajuoksuista tyhjien neulojen kohdalla.

Neulemuotia catwalkilla

Italialaissyntyinen itseoppinut muotisuunnittelija Elsa Schiaparelli toi neuleet huippumuotiin 1920-luvulla. Tuolloin myös neulekoneiden – joita oli ollut olemassa jo 1500-luvulla – tekninen kehitys mahdollisti neulevaatteiden muotoilun muotipuvuiksi. Muoti muuttui radikaalisti rennommaksi ja suoralinjaisemmaksi erityisesti Coco Chanelin ansiosta, ja korsetit jäivät pois käytöstä. Arjen muoti eli käyttövaatteet neulottiin 1900−luvun alkupuoliskolla itse, mutta 1950−luvulta lähtien neulevaatteita alettiin tuottaa teollisesti sarjatuotantona.

Mustavalkoinen kuva muotinäytöksestä, istuva yleisö, jonka keskellä catwolilla kävelevä malli.
Muotinäytöksessä vuonna 1949 esitellään Taidekutomon neuleasuja. Muotikuva 1/1949, lähde: Koskennurmi-Sivonen 2017.

Muotisalongit

Helsingissä oli 1900−luvun puolivälin molemmin puolin lukuisia muotiateljeita, jotka kuuluivat Salonkijaosto-organisaatioon, ja kutsuivat siksi itseään muotisalongeiksi. Pariisilainen haute couture ja sen suomalainen vastine salonkimuoti olivat käsin tehtyä huippumuotia. Nykyään niiden merkitys on pienentynyt, muttei kokonaan kadonnut. Muotisalongit toimivat aina ylemmissä kerroksissa lukittujen ovien takana, ja asiakkaan piti tilata aika niihin. Salonkimuoti oli katumuodin yläpuolella siis myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Ateljeepukujen tilaajat olivat usein varakasta ylempää keskiluokkaa ja koulutettuja virkanaisia.

Ulla Berghin ateljee

Esittelyssä olevan asukokonaisuuden valmistaneen yrityksen historia alkoi 1920−luvulla, jolloin Berghin äiti Inez Bucht perusti pienen neuleyrityksen Konststickeri, jonka nimi vakiintui epävirallisesti muotoon Taidekutomo. Viralliseksi nimeksi vaihtui 1960−luvulla Ulla Bergh Neulottua Stickat.

Ulla Bergh otti ohjat yrityksessä 1930-luvulla, kun äiti oli aikeissa lopettaa sen. Inez Bucht oli ollut neuloja, joka valmisti vaatimattomampia arjen käyttövaatteita, mutta tytär Ulla ei neulonut itse. Hän suuntautui suunnittelijaksi ja tyylin luojaksi. Ulla Bergh tutustui uusimpaan muotiin matkoillaan Pariisiin ja otti sieltä vaikutteita. Jokainen ateljeessa valmistettu asu oli uniikki, ainutkertainen. Taidekutomo kutsuttiin Salonkijaoston jäseneksi 1950−luvulla, jolloin se sai virallisen aseman muotisalonkina.

Harmaaniuksinen nainen pöydän ääressä kohottamassa laakeaa lasia taustallaan ikkuna.
Ulla Bergh 1990−luvulla. Lähde: Koskennurmi-Sivonen 2017.

 

Ulla Bergh ei piirtänyt suunnitelmiaan, vaan hän prosessoi asun ideaa keskustelemalla asiakkaan, neulojan ja ompelijan kanssa. Vaatteiden kappaleet leikattiin neulekoneella tehdystä neuloksesta ja ommeltiin ompelukoneella yhteen. Neuletta käsiteltiin siis kuin kangasta. Ateljeen tyytyväiset asiakkaat olivat uskollisia. He arvostivat asujen käyttömukavuutta, tyylikkyyttä ja ajattomuutta. Tultaessa 1970−luvulle ateljeemuodin kysyntä väheni vaatteiden sarjavalmistuksen laajetessa, ja Berghin ateljeekin lopetti vähitellen toimintansa.

Mustavalkoinen kuva 1960-luvulta, neljä naista sisätilassa, kaksi heistä viimeistelee pukua torson ylle, kaksi katsoo.
Pukuompelun opetusta Helsingin käsityönopettajaopistossa 1960−luvulla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Miksi Yliopistomuseon kokoelmissa on muotipukuja?

Museon kokoelmiin kuuluu Ulla Berghin ateljeen tuotantoa kaikkiaan 29 asun tai asukokonaisuuden osaa: hameita, jakkuja, vöitä, huiveja, takkeja ja tämä yksi iltapuku. Ne ovat osa käsityötieteen kokoelmaa, joka alkoi muodostua jo 1800−luvulla Helsingin käsityönopettajaopistossa. Käsityönopettajien koulutus siirrettiin Helsingin yliopistoon 1970−luvulla, ja museokokoelmat seurasivat mukana. Laajassa kokoelmassa on käsityönopettajaopiskelijoiden erilaisia harjoitustöitä sekä kokoelmiin käsityötieteen opetusta ja tutkimusta varten vastaanotettuja yksityisten lahjoittajien vaatteita, muita tekstiilejä ja esineitä, yhteensä noin 8000 kappaletta. Iltapukuja kokoelmassa on 72 kappaletta. Käsityötieteen kokoelmaa on käytetty useiden tutkimusten ja opinnäytteiden lähdemateriaalina.

Jaana Tegelberg
Kokoelmapäällikkö

Kirjallisuutta:

Hämäläinen, Helena 2016: Kolme näkökulmaa Helsingin yliopistomuseon käsityötieteen kokoelmaan. Pro gradu -tutkielma.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/173530

Koskennurmi-Sivonen, Ritva: Esinetutkimus. Alkeita lyhyesti.  https://rkosken.kapsi.fi/esine.pdf

Koskennurmi-Sivonen, Ritva 2017: Neulottua Stickat. Ulla Berghin suunnittelemat neuleasut. Tekstiilikulttuuriseuran julkaisuja 8.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/231231

Koskennurmi-Sivonen, Ritva 2002: Salonkimuoti lehdistössä. Artefakta 12. Hamina: Akatiimi.

Salo-Mattila, Kirsti 2019: Käsityönopettajan koulutuksen historioita 1800−luvulta 2000−luvulle

 

Tuulten torni Sederholmin pienoismallikokoelmasta

Aikana, kun kaukomatkailu oli harvinaista, kaukaiset maat voitiin tuoda ihmisten nähtäville taiteen ja sittemmin myös valokuvien kautta. Yksi keino perehtyä kulttuuriin ja arkkitehtuuriin oli tutkia pienoismalleja. Ne tarjosivat mahdollisuuden nähdä myös menneisyyteen, etenkin kun kyse oli historiallisista paikoista, jotka eivät ole säilyneet jälkipolville. Lokakuun esineenä esittelemme Sederholmin kokoelmasta antiikinaikaista Tuulten tornia kuvaavan pienoismallin, jonka luetteloin viime keväänä.

Tuulten tornin pienoismalli on vaaleanharmaa, punakattoinen kahdeksankulmainen torni.
Tuulten tornin pienoismalli on 26 cm korkea. Katon huipulla aikanaan ollut Triton-jumalan hahmoinen tuuliviiri on kadonnut. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Anna Luhtala.

Kenraalin intohimo

Kenraaliluutnantti Carl Robert Sederholm (1818–1903) oli perehtynyt uskonnonfilosofiaan, arkeologiaan ja rakennustaiteen historiaan. Suomessa hänet tunnetaan parhaiten uskontotieteilijänä. Toimiessaan linnoitusinsinöörinä mm. Mustanmeren rannikolla, hän oli nähnyt monia muinaislöytöjä ja vaikuttunut syvästi. Tämä kiinnostus innoitti Sederholmin eläkepäivinään pienoismallien pariin. Hänen valmistuttamaansa kokoelmaan kuului yli 50 rakennuksen tai rakennuskokonaisuuden pienoismallia, josta osa on edelleen tallessa. Yksi näistä on pieni kahdeksankulmainen Tuulten torni Antiikin Agorasta, muinaisen Kreikan yhdestä merkittävimmästä julkisen vallan ja kaupankäynnin toreista Ateenassa.

Sederholmin pienoismallit kuvaavat historiallisesti merkittäviä rakennuksia, kuten kirkkoja, moskeijoita ja linnoja sekä kreikkalaisia, roomalaisia, egyptiläisiä ja aasialaisia temppeleitä, pääosin koossa 1:150. Osaan malleista kuuluivat alkujaan upeat, maalatut panoraamataustat, joiden olinpaikka on nykyään tuntematon. Pienoismallit rakensivat puusepät Svistunoff Suomenlinnasta ja Wirtanen Helsingistä. Koristemaalari Josef Löf maalasi mallit. Panoraamataustojen tekijästä ei ole varmaa tietoa, mutta on arveltu, että tekijä voisi olla taidemaalari ja upseeri Eugen Taube (1869–1913). Taube oli naimisissa kenraali Sederholmin toisen tyttären kanssa.

C. R. Sederholm piti rakasta pienoismallikokoelmaansa esillä kodissaan Helsingin Kruununhaassa. Hänen kuollessaan vuonna 1903 pienoismalleja oli esillä Ateneumissa. Sen jälkeen mallien vaiheet ovat hieman epäselvät. Ne kuitenkin päätyivät mutkan kautta Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen hallintaan ja sieltä edelleen keväällä 2019 Helsingin yliopistomuseolle. Vuosien saatossa pienoismalleja ja niiden osia on valitettavasti kadonnut, mutta jäljelle jäänyt osa kiehtoo yhä. Yliopistomuseon kokoelmaan kuuluu myös valokuvia pienoismalleista 1900-luvun alusta. Kuvissa ne näkyvät koko komeudessaan.

Mustavalkoinen valokuva pienoismallikokonaisuudesta, jossa useampi rakennus.
Ateenan Agoran pienoismallikokonaisuus alkuperäisessä komeudessaan. Tuulten torni on etualalla vasemmalla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Tuulten torni

Antiikin Agora -pienoismallikokonaisuuteen kuului alusta, yksinkertainen taustamaalaus ja useita rakennuksia: Hefaistoksen temppeli, Tuulten torni, stoa-pylväshalli, pyöreä tholos-temppeli, sen takana toinen temppelirakennus sekä kolme portaikkoa ja patsasfiguureja.

Oikea Tuulten torni Ateenassa rakennettiin 100-luvulla eaa. Se toimi tuuliviirinä, aurinkokellona ja vesikellona. Rakennuksen yläosassa on friisi, jossa on kuvattuna kahdeksan kreikkalaisen mytologian tuulen jumaluutta, anemosta. Tornissa neljä niistä on kuvattu mieshahmoisina: pohjoistuuli Boreas, koillistuuli Kaikias, itätuuli Euros ja luoteistuuli Skiron. Toiset neljä ovat naishahmoja: kaakkoistuuli Apeliotes, etelätuuli Notos, lounaistuuli Lips ja länsituuli Zefyros.

Historiallinen Agora nykyisessä Ateenassa on pääosin raunioina, joten pienoismallikokonaisuuden rekonstruointiin Sederholm on käyttänyt aikanaan saatavilla olleita julkaisuja ja muita tutkimuslähteitä. Uudempi tutkimus ja arkeologiset kaivaukset ovat tarkentaneet alueen antiikinaikaista muotoa, joten aivan tarkkaan totuuteen ei pienoismallikokonaisuus yllä. Mukana on päättelyä ja taiteellista vapautta. Tuulten torni on kuitenkin säilynyt varsin hyvin ja on suosittu turistikohde.

Rakennuspienoismallien jäljillä

Sederholmin pienoismalleihin liittyvä arkistoaineisto Yliopistomuseon kokoelmissa valottaa hieman mallien menneisyyttä. Aineistosta selviää, että Sederholm lahjoitti testamentissaan kokoelman Suomen Taideyhdistykselle. Malleja oli tosiaan näytteillä Ateneumissa, jossa tuolloin toimivat Suomen Taideyhdistys ja Suomen Taideteollisuusyhdistys. Tuntemattomasta syystä mallit kuitenkin joutuivat Ateneumista Hakasalmen huvilan ullakolle, mahdollisesti jo vuonna 1912 tai 1920-luvulla. Hakasalmen huvilassa oli tuohon aikaan Taideteollisuusmuseo. Myöhemmin Helsingin kaupunginmuseon omistukseen tulleen Hakasalmen huvilan restauroinnin yhteydessä vuonna 1952 mallit lahjoitettiin Taideteollisuusyhdistyksen toimesta Helsingin yliopiston taidehistorian laitokselle. Osa malleista jäi opetuskäyttöön yliopiston päärakennukseen, osa päätyi varastoon.

Kun Helsingin yliopiston päärakennuksen mittavaa peruskorjausta valmisteltiin tämän vuoden keväällä, pienoismallit siirtyivät taidehistorian oppiaineen muuton yhteydessä Yliopistomuseon haltuun.  Aikamoinen seikkailu yli 100 vuoden aikana siis!

Mustavalkoinen valokuva pienosmallinäyttelystä, jossa malleja on pöydällä ja seinille kiinnitetyillä tasoilla.
Kenraali Sederholmin pienoismallikokoelmaa esillä 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Päärakennuksessa esillä olleet pienoismallit on jo luetteloitu Yliopistomuseon kokoelmiin, samoin vanhat valokuvat ja arkistoaineisto. Tutki pienoismallikokoelmaa Finnassa.

Anna Luhtala, museoamanuenssi

Lähteet:

Sederholmin rakennuspienoismallikokoelma, arkistoaineisto, Helsingin yliopistomuseo.

Sederholm, Carl Robert. Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 7. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006– (viitattu 12.8.2019). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe2018111948426; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-ken-000373

 

Turun palosta selvinnyt ”päärynä”

Messingin värinen laite, jossa keskellä päärynänmuotoinen osa.
Nicholsonin areometri eli tiheysmittari, 1814. Helsingin yliopistomuseo.

Joskus fysiikkaan liittyvät esineet puhuttelevat, jos niissä on jokin hauska muoto tai materiaali kuten tässä päärynänmuotoisessa Nicholsonin areometrissä. Syyskuun 4. päivänä on Turun palon vuosipäivä, joten päätimme ottaa tämän kuukauden esineeksi jonkin palosta selviytyneen aarteen kokoelmastamme. Mikä on tämä päärynämäinen, sulavalinjainen, metalliseoksesta valmistettu esine, jolla on eri nimityksiä: areometri, uppovaaka, tiheysmittari, hydrometri. Nämä eivät kerro oikein mitään, joten otetaanpa selvää, mistä on kyse.

Erikoislaatuinen areometri

Yliopiston museon vanha opaskirja vuodelta 1982 kertoo, että Kuninkaalliseen Turun Akatemiaan oli alettu kerätä Fysiikan kabinettia erilaisine havainto- ja opetusvälineineen jo 1700-luvulla. Erityisen paljon fysiikan kojeita hankki akatemialle 1800-luvun alkupuolella fysiikan professori Gustaf Hällström. Ahaa! Hän kuulostaakin tutulta, Kumpulassahan on nimetty katu hänen mukaansa. Lisäksi muistuu mieleen, että hänen ansiokkaan lobbaustyönsä vaikutuksesta Kuninkaalliseen Turun Akatemiaan rakennettiin Carl Ludvig Engelin suunnittelema observatorio vuonna 1819.

Mutta se areometri. Mitä sillä oikein mitattiinkaan? Areometrin avulla määritellään nesteen ominaispaino. Hydrometri on laite, jolla mitataan nesteen ominaispainoa suhteessa veteen tai sillä voidaan mitata nesteen tiheyttä. Nicholsonin hydrometrit eroavat muista vastaavista siksi, että mitattaessa ne upotetaan kokonaan veteen.

Kuka oli William Nicholson?

Miksi esineemme nimeen kuuluu myös sukunimi Nicholson? William Nicholson (1753 ̶ 1815) kemisti, kääntäjä, julkaisija, tiedemies, keksijä ja insinööri. Hän perusti vuonna 1797 luonnontieteeseen liittyvän tieteellisen aikakausjulkaisun Journal of Natural Philosophy, Chemistry and the Arts, joka tunnetaan yleisesti nimellä Nicholson’s journal. Ja mikä tärkeintä: William Nicholson kehitti areometrin.

Mustavalkoinen piirretty rintakuva.
William Nicholson, noin vuonna 1811. Thomas Bloodin kaiverrus. Wikimedia Commons.

Lontoosta ostettu

Yliopistomuseon areometri on hankittu vuonna 1814 Lontoosta John Newmanilta. Loogista sikäli, että juuri tuohon aikaan oli Turussa valmistumassa uusi, uljas akatemiatalo tuomiokirkon läheisyyteen, ja fysiikan kabinettiinkin tehtiin lisähankintoja. Akatemiaan hankittiin muutakin tuohon aikaan kuten uusi rehtorin viitta, pronssinen rintakuva Aleksanteri I:stä, perustamisasiakirjan jalusta ja sille hopealipas (1817). John Frederick Newman (1783 ̶ 1860) oli matemaattisten, optisten ja merenkulkuun liittyvien instrumenttien valmistaja. Hänen tekemiään meteorologisia laitteita hankittiin laajasti eri havaintoasemille koko brittiläisessä imperiumissa. Hän oli myös Lontoon Albemarlen kadulla sijaitsevan Royal institutionin virallinen instrumenttien valmistaja.

Kun tekee netissä kuvahakuja Nicholsonin hydrometristä, ilmenee, että pääosin ne ovat muodoltaan lieriötä. Niitä kuuluu eri yliopistojen kokoelmiin. Helsingin yliopistomuseon päärynätyyppi voikin olla harvinaisempi tapaus. Professori Gustaf Hällström määritti veden maksimitiheyttä vastaavan lämpötilan tarkemmin kuin kukaan muu ennen häntä. Areometri liittyi kaiketi myös hänen tutkimuksiinsa.

Fysiikan kabinetin kohtalona Turun palo

Fysiikan kabinettiin kerättiin lisää esineitä Akatemian muutettua Helsinkiin ja vaihdettua nimensä samalla Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi. Esineet olivat näytillä Carl Ludvig Engelin suunnittelemassa päärakennuksessa, mutta myös fysiikan omassa, vuonna 1911 valmistuneessa laitosrakennuksessa Siltavuorenpenkereellä. Kokoelma oli avoinna suurelle yleisölle muutaman tunnin viikossa aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Nykyään Fysiikan kabinetin esineitä on esillä Helsingin yliopistomuseon päänäyttelyssä.

Väritetty piirroskuva tulipalossa osaksi tuhoutuneesta kaupungista, jossa joki keskellä.
Turku palon jälkeen. Gustaf Finnbergin väritetty litografia Turun jäännöksiä, 1827, Ateneumin taidemuseo. Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Valitettavasti suurin osa fysiikan opetukseen liittyvistä laitteista tuhoutui Turun palossa. Miksi kabinetin esineistä muutama pelastui? Olivatko ne erillään muusta kabinetin esineistä? Vastaus löytyy edesmenneen fysiikan professorin Peter Holmbergin kirjoittamasta artikkelista Fysiikka Arppeanumin opaskirjasta vuodelta 2003. Hän lainaa tekstissään yliopiston hankintaluetteloa vuodelta 1827. Luettelossa todetaan kaikkien fysiikan kabinetin instrumenttien tuhoutuneen täydellisesti, ja että siitä on jäljellä ainoastaan uloslainatut kappaleet. Siten osa yliopiston kirjastoakin pelastui, sillä ne olivat lainassa professorien maaseutuasunnoissa. Vain neljä fysiikan kabinetin esinettä pelastui. Areometri on niistä yksi, muut ovat Gregoryn kaukoputki, Magdeburgin puolipallot ja sähkökanuuna. Kaikki nämä ovat esillä yliopiston päärakennuksessa sijaitsevan museomme päänäyttelyssä Ajattelun voimaa.

Pia Vuorikoski, näyttelypäällikkö

Lähteet:

Peter Holmberg: Fysiikka. Helsingin yliopistomuseo – tiedettä, taidetta, historiaa. Helsinki 2003.

Renja Suominen-Kokkonen (toim.): Helsingin yliopiston museo. Helsinki 1982.

http://physics.kenyon.edu/EarlyApparatus/Fluids/Nicholsons_Hydrometer/Nicholsons_Hydrometer.html