Kansallisuusaate levisi 1800-luvulla Euroopasta Suomeenkin, ja kansallinen herääminen sai tutkijat ja taiteilijat etsimään suomalaisuudelle sekä aineettomia että materiaalisia juuria. Suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus koettiin tärkeäksi. Suullista kulttuuriperintöä tallennettiin fonografilla eli varhaisella äänityslaitteella.
Tinapaperilieriöstä vahasylinteriin
Fonografi oli ensimmäinen sekä äänen tallennukseen että toistamiseen tarkoitettu laite. Siinä käytettiin tallennus- ja toistovälineenä vahasylintereitä eli fonogrammeja. Laitteeseen yhdistettiin puhetorvi, johon haastateltava puhui. Tiedemuseo Liekin kokoelmiin kuuluvan fonografin on valmistanut Excelsior 1800–1900-lukujen vaihteessa.
Ensimmäisen ääntä tallentavan laitteen, autofonografin, keksi jo vuonna 1857 ranskalainen keksijä Édouard-Léon Scott de Martinville. Tuolla laitteella ei kuitenkaan tallennettua ääntä pystynyt kuuntelemaan. Thomas Alva Edison ilmoitti keksineensä fonografin marraskuussa 1877. Aluksi laitteesta käytettiin nimitystä ”puhuva kone”. Edison suunnitteli fonografinsa puheluiden äänittämiseen, mutta pian huomattiin, että sillä voitaisiin taltioida ja esittää musiikkiakin.
Alkuperäisessä laitteessa oli tinapaperilla päällystetty lieriö, jota pyöritettiin kammella. Puhe ohjattiin torven kautta ohuelle kalvolle, joka liikutti neulaa tinapaperilla kaivertaen ääniaallon sen ulkopinnalle. Nauhoitetun äänen toistaminen onnistui toiseen suuntaan ilman signaalin sähköistä vahvistusta, torven avulla. Myöhemmin tinapaperiin kääritty lieriö korvattiin vahasylinterillä, joka kesti paremmin soittokertoja.
Ensimmäisen fonografin valmisti koneenrakentaja John Kruesi elokuussa 1877. Edison kokeili sitä lausumalla pätkän lastenlaulusta Maijan karitsa, ja keksijänkin yllätykseksi fonografi toisti sanat täydellisesti. Fonografeja myytiin kaupallisesti vuodesta 1890 vuoteen 1925. Vahalieriöitä ei voitu aluksi monistaa, joten esittäjä joutui toistamaan esityksensä niin monta kertaa kuin myytäviä sylintereitä haluttiin tehdä. Äänitteen teko oli akustista, eikä mikrofoneja tunnettu, joten esittäjä suuntasi puheen suoraan laitteen torveen.
Gramofonilevy eli sellakkalevy, ”savikiekko”, patentoitiin vuonna 1887. Sen ja fonografin toimintatapa on sama, mutta fonografilla voitiin tehdä myös omia äänitteitä, toisin kuin gramofonilla. Fonografin äänenlaatu on parempi, mutta äänenpaine hiljaisempi. Savikiekot olivat käytössä 1960-luvulle saakka, jolloin kestävämmästä PVC-muovista valmistetut vinyylilevyt korvasivat ne.
Fonografi-lieriöille vakiintui ajan oloon oma käyttäjäkuntansa eli kansanomaiset esittäjät, kun taas gramofonilevyille levyttivät oopperalaulajat ja huippuorkesterit. Vahalieriö syrjäytyi 1920-luvulle tultaessa valmisäänitemarkkinoilta, mutta sen käyttö esimerkiksi sanelukoneissa jatkui vielä 1950-luvulle saakka.
![Valkoisen pöydän ääressä istuu silmälasipäinen mies ja nutturakampauksinen nainen. Jälkimmäinen puhuu pöydällä olevan laitteen torvea kohti. Pöydällä on myös laitteeseen kuuluvia lieriöitä.]](https://blogs.helsinki.fi/hym-kuukauden-esine/files/2023/11/Marraskuu-2023-kuva-3-1-1024x717.jpg)
Suomensukuisten kielten tallennusta
Fonografi tuli tunnetuksi suomalaisten tutkijoiden keskuudessa jo 1800-luvun lopulla. Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa kenttätyössä tehdyllä tallennuksella on ollut suuri merkitys, sillä varhaisen kirjallisen aineiston puuttuessa niiden tutkimus on perustunut näitä kieliä puhuvilta kansoilta kerättyyn aineistoon.
Museon kokoelmiin kuuluvaa fonografia käytti professori Lauri Kettunen. Hän oli merkittävä itämerensuomalaisten kieli- ja kulttuuriaineistojen kerääjä, tutkija ja julkaisija, joka laati muun muassa Suomen murteiden ja murrealueitten kartaston näytteineen ja selityksineen.
Lauri Kettunen syntyi valistuneen joroislaisen maanviljelijän ja kuopiolaisen kauppiaantyttären perheeseen vuonna 1885. Päästyään ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulusta Kettunen aloitti opintonsa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä pääaineenaan suomen kieli ja kirjallisuus. Hän suoriutui opinnoista nopeasti ja väitteli tohtoriksi 27-vuotiaana. Helsingin yliopiston professori hänestä tuli vuonna 1929.
Jo ylioppilasaikanaan Lauri Kettunen tallensi Ruotsin Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä ja kansanperinnettä. Metsäsuomeen oli kivettynyt se kielimuoto, jota savolaiset puhuivat muuttaessaan Ruotsiin 1500- ja 1600-luvun taitteessa – metsäsuomi oli ikään kuin savolaismurteiden museo. Kettunen toimi 1920-luvulla Tarton yliopistossa professorina. Hän teki tutkimus- ja tallennusmatkoja etenkin virolaisten, vatjalaisten, vepsäläisten ja liiviläisten keskuuteen, ja hänet tunnetaan Viron vapauden ja kulttuurin puolustajana. Ritva Haavikon sanoin: ”Tämä vanttera, ketterä, hilpeä ’tieteen matkamies’ oli kuin kotonaan niin mökeissä kuin kartanoissakin ja ystävystyi monesti kielimestareittensa kanssa.” Kettusen fonogrammeja eli vahasylinteritallenteita on runsaasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa.
Kansanmusiikkia vahalle
Toinen ahkera fonografin käyttäjä oli kansanmusiikin tutkija Armas Otto Väisänen. Väisänen syntyi vuonna 1890 Savonrannalla köyhään perheeseen. Hän pääsi varakkaan suojelijan ansiosta Aleksanterin yliopistoon opiskelemaan musiikkia ja kansanrunoudentutkimusta. Väisänen eteni tohtoriksi ja musiikkitieteen dosentiksi lopulta musiikkitieteen ensimmäiseksi varsinaiseksi professoriksi vuonna 1956.
Väisänen oli ollut jo varhain kiinnostunut perinteen tallennuksesta ja opiskellessaan Helsingissä hän hakeutui Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piiriin. Hän teki tutkimusmatkoja Viroon, Inkerinmaalle, mordvalaisten pariin sekä Vienan Karjalaan, ja tallensi muun muassa paimensoitteita, kantele- ja jouhikkosävelmiä, itkuvirsiä, vienalaisia joikuja ja Kaakkois-Viron Setumaalla asuvien setukaisten runolauluperinnettä. Väisäsen fonogrammit eli vahasylinteritallenteet ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa.
A.O. Väisänen tuli maanlaajuisesti tunnetuksi Yleisradion kansanmusiikkiohjelmien toimittajana ja juontajana 1930-luvulla, jolloin hän näillä ohjelmillaan pyrki aktiivisesti elvyttämään kansanmusiikin harrastusta. Hänen ohjelmiensa yhteydessä tehdyt kansanmusiikkitallenteet kuuluvat Yleisradion kokoelmien arvokkaimpiin kansanmusiikin historiallisiin tallenteisiin.
Väisänen teki pitkän päivätyön myös Helsingin kansankonservatorion johtajana, minkä lisäksi hän toimi erilaisten liittojen, seurojen ja säätiöiden piirissä joko puheenjohtajana tai jäsenenä. Hän oli myös aktiivinen Espoon Tarvaspään Gallen-Kallela -museohankkeen edistäjä.
Tämä esine on esillä museomme uudessa ydinnäyttelyssä, joka on avautunut Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Jaana Tegelberg, kokoelmapäällikkö
Lähteet
Asplund Anneli: A.O. Väisänen. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8195 [viitattu 3.10.2023]
Estofilia 100. https://estofilia.finland.ee [viitattu 13.10.2023]
Fonografi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Fonografi [viitattu 3.10.2023]
Gramofonilevy. https://fi.wikipedia.org/wiki/Gramofonilevy, [3.10.2023]
Gronow Pekka, Saunio Ilpo: Äänilevyn historia, WSOY 1990
Haavikko Ritva: Lauri Kettunen. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6999 {viitattu 10.10.2023]
Herttua Aleksi: Ensimmäinen fonografi keksittiin vuonna 1877, ja se toisti ensi töikseen sanat tunnettuun lastenlauluun. Artikkeli, Tekniikan maailma 15A.2020.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Fonogrammit. https://fonogrammi.finlit.fi/ [viitattu 10.10.2023]
Thomas Alva Edison. The Smithsonian Institution -verkkosivusto. https://www.si.edu/object/thomas-alva-edison%3Anpg_NPG.65.23 [11.10.2023]