Lekyytti, ruodekulho ja amforiskos – Antiikin kokoelmat Helsingin yliopistomuseossa

Antiikin kokoelma on Yliopistomuseon yksi hienoimmista alakokoelmista, ja sisältää noin 400 esinettä lukuisilta eri lahjoittajilta. Kokoelmaan kuuluu myös klassillisen filologian (nykyisen antiikin kielten ja kulttuurien) oppiaineen kokoelma. Antiikin aikakausi sijoittuu noin 800 eaa. – 500 jaa. muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden ajalle, ja sitä pidetään länsimaisen sivistyksen alkuna. 

Vuodesta 2014 yli puolet antiikin kokoelmasta on ollut esillä Metsätalon käytävällä seitsemässä vitriinissä. Helsingin yliopiston klassillisen arkeologian dosentin Leena Pietilä-Castrénin mukaan Metsätalolla oleva kokoelma on maan laajin esillä oleva antiikin kokoelma ja kattaa antiikin keskeisimmät esinetyypit keramiikasta sekä lasi- kivi- ja pronssiesineistä.  

Mustakuviokeraamiset lekyytit pakattuna huolellisesti silkkipaperiin ja museolaatuiseen laatikkoon. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Ennen Metsätaloa antiikin kokoelmat sijaitsivat Arppeanumissa antiikkihuoneessa, mutta kun museon melko lyhytaikaiseksi jäänyt sijainti Arppeanumissa vaihtui yliopiston päärakennukselle, sijoitettiin lähes kaikki esineet klassillisen filologian oppiaineen käytävälle esille 

 

Ei kokoelmaa ilman lahjoittajia

Suomessa ei ole yhtään antikvaariseen esineistöön ja kulttuuriin keskittynyttä museota, ja Metsätalon noin 300 esineen kokoelma on näytteillä pääsiassa yliopiston henkilökunnalle, opiskelijoille, opinnäytteen tekijöille ja tutkijoille. Kokoelma on karttunut ainakin kymmenen eri lahjoittajan vuosikymmenien aikana keräämistä esineistä.  

Esillä on ollut esimerkiksi FM Eila Suolahden (1919–2010) lahjoittamia etruskilaisia buccherokeramiikkavaaseja ja suomalaisissa kokoelmissa harvinaista impastokeramiikkaa. Varhaisimpiin lahjoittajiin kuuluu Christoffer H. Ericsson (1920–2009), meri- ja taidehistorioitsija, professori ja kapteeniluutnantti, joka lahjoitti 1980 Helsingin yliopistolle kokoelmansa. Ericssonin keräily oli alkanut jo lapsuudessa lahjaksi saadusta terrakottapäästä  

Projektityöntekijä suunnittelemassa esinelaatikkoa Suolahden lahjoittamalle impasto-uurnalle. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Esinemääräisesti laajin kokonaisuus on FM Birgitta Lojanderin (1921–2011) niin kutsuttu Välimeren kokoelma, joka sisältää keramiikkaa, roomalaista lasia, terrakottafiguriineja, astioita, veistoksia, öljylamppuja, koruja ja pronssiesineitä. Keräilijät ovat hankkineet esineitä enimmäkseen matkoilta, antiikkimarkkinoilta ja kauppiailta, mutta saaneet niitä myös lahjaksi 

Yleisesti museoissa ja muistiorganisaatioissa vastaavanlaisten kokoelmien alkuperien tutkiminen on alkanut lisääntyä, sillä tällaisiin kokoelmiin liittyy usein eettisiä ongelmia ja epäselvyyttä siitä, miten keräilijät ovat esineet hankkineet. Myöskään Yliopistomuseon kokoelman esineiden taustoista ei olla täysin selvillä.   

 

Turvaan Metsätalon remontin tieltä

Maaliskuussa 2021 antiikin esineet päätettiin siirtää Yliopistomuseon kokoelmatiloihin Vantaan kokoelmakeskukseen pois remontin tieltä. Metsätaloa remontoidaan kesäkuukausina, ja esineet palaavat vitriineihin todennäköisesti vuoden lopulla. Merkittävä osa esineistä on luetteloimattomia. Yliopistomuseon muuttotiimi palaa kauniiden pullojen ja vaasien pariin kesän ja syksyn aikana, jotta esineiden tiedot saadaan talteen myös kokoelmajärjestelmään. 

Antiikin esineiden siirron suunnittelu aloitettiin tutustumiskäynnillä Metsätalolle. Kokoelman hyvin tunteva tohtorikoulutettava Jamie Vesterinen antaa asiantuntija-apua esineiden läpikäymisessä. Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Esineiden kanssa erityistä varovaisuutta tuli noudattaa niiden herkkien maalauspintojen, ajan haurastaman rakenteen ja esimerkiksi merestä nostettujen amforien pintaan takertuneiden kasvustojen säilymiseksi. Pakkaamisessa tuli ottaa huomioon esineiden riittävä tukeminen, mutta toisaalta varottava esineiden liian lujaan puristukseen asettamista.  

Suuret esineet, kuten kuljetusamforat pakattiin kuormalavasta ja lavakauluksista rakennettuun laatikkoon, joka pehmustettiin solumuovilla ja silkkipaperilla. Kuvassa yläosassa Birgitta Lojanderin lahjoittamat kuljetusamforat: vasemmalla rhodoslainen amfora ja oikealla myöhäisantiikkinen egyptiläinen viiniamfora. Alareunassa amforan kaula. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Hauraiden esineiden pakkaaminen saatiin tehtyä kolmen työntekijän voimin reilussa viikossa. Esineet pakattiin erityisen huolellisesti käyttäen silkkipaperin lisäksi museolaatuista solumuovia.  Aluksi kädet taisivat hieman vapista kaikilla silkasta kunnioituksesta jopa tuhansia vuosia vanhoja esineitä kohtaan, mutta lopulta pakkaaminen sujui mukavasti ihastellen ja taiteillen upeille esineille turvallisia pesiä laatikoihin.  

 

Roomalainen lasi

Mielenkiintoisimpia esineitä mielestäni ovat hauraat, kauniin helmiäishohtoiset tai vihreät roomalaiset lasiesineet. Lasitavaraa on löytynyt koko Rooman valtakunnan alueelta, ja sitä on käytetty koko yhteiskunnassa niin kotitalouksissa, teollisuudessa kuin hautamenoissa. Lasin tekemisen tekniikka periytyi hellenistiseltä kaudelta ja oli huipussaan antiikin Roomassa toisen vuosisadan jaa. alussa.  

Aluksi valmistettiin lähinnä muottilasia, mutta ensimmäisellä vuosisadalla jaa. kehitys oli nopeaa ja lasinpuhaltamisen tekniikka keksittiin. Puhaltamalla lasista saatiin hyvin ohutta, ja puhallustekniikka oli nopeampi ja halvempi, kuin muottilasin teko. Lasi tuli laajasti eri yhteiskuntaluokkien jäsenten saataville, ja lasiesineet olivat monimuotoisempia kuin aiemmin.  

Roomalainen lasipullo Arnevi Lassilan testamenttilahjoituksesta, niin kutsutusta etruskikokoelmasta. Pullon kyljessä on käsin kirjoitettu lappu, jossa kerrotaan pullon löytyneen kaivauksilta Lontoosta Oxford Streetilta. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Yksinkertaistetusti lasin reseptiin kuului silikaatti, sooda eli natriumkarbonaatti ja kuumuus. Silikaattia eli kvartsihiekkaa saatiin rantahiekasta, ja sooda saatiin natron suolasta, jota tuotiin Egyptistä. Egyptissä taas muumiot kuivatettiin natronilla. Kuumuus oli lähtöisin uuneista, jotka lasituotannon kasvaessa olivat valtavia.  

Lasia myös kierrätettiin ja hajonneiden lasiastioiden sirpaleet sulatettiin uudelleen lasimassaksi. Kierrätetty lasi on mahdollista tunnistaa sen koostumuksesta, jossa on tiettyjä pigmentteinä käytettyjä metalleja kohonneina pitoisuuksina.  

Roomalaista lasia useilta eri lahjoittajilta. Esinetyyppeinä muun muassa pulloja, ampulleja, amforiskoksia, unguentarium, ja keskellä matala maa-aineksen peittämä ruodekulho. Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Lasin tuotannon kasvaessa huippuunsa toisella vuosisadalla jaa. lasiastioissa tapahtui tyylillinen murros, ja esineissä alkoi näkyä alueelliset tyylierot ja eri lasityypit alkoivat eriytyä ja erikoistua. Keisari Konstantinus Suuren (n. 272337 jaa.) käännyttyä kristinuskoon lasiesineiden kuva-aiheet muuttuivat hiljalleen pakanallisista kristillisiksi. Arvellaan, että vaalean värisistä ja läpinäkyvistä lasilaaduista tuli lopulta arvostetuimpia, sillä lasi materiaalina sai itseisarvon. Aiemmin lasiastiat oli pyritty tekemään muun materiaalin, kuten metallin, keramiikan tai jalokivien, kaltaiseksi.  

 

Riina Uosukainen, konservaattori  

 

Lähteet: 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmapolitiikka 2019. https://www2.helsinki.fi/sites/default/files/atoms/files/helsingin_yliopistomuseon_kokoelmapoliittinen_ohjelma.pdf  

Pietilä-Castrén, Leena. Suomalaisista antiikkikokoelmista – keräilijät ja heidän esineensä, Taidehistorian seura 2018. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/314203/THT50_pietila_castren.pdf?sequence=1  

Wilskman, Anna-Maria. Katsahdus peiliin – Helsingin yliopistomuseon kokoelmaan kuuluva etruskilainen pronssipeili, Artefacta 2019. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/326969/Artefacta_Katsahdus_peiliin_Wilskman.pdf?sequence=1  

Wikipedia: Roman glass. https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_glass  

Esinepakkauksen ABC: painavat ja öljyiset esineet

Parissa aikaisemmassa bloggauksessamme olemme esitelleet museoesineiden pakkaamista ja siinä tarvittavia välineitä. Muuttourakkamme on edennyt hammaslääketieteen kokoelmien pariin. Vanhoissa potilastuoleissa, röntgenkoneissa ja muissa hammashoidossa käytetyissä laitteissa voi piillä voitelu- tai muuntajaöljyjä. Jos esine kaatuu tai öljysäiliöiden kumitiivisteet haurastuvat vuosien mittaan, öljyä voi päästä vuotamaan. Erilaiset öljyt voivat olla myrkyllisiä, jos niitä joutuu iholle tai höyrystyy hengitysilmaan. Lisäksi vuotava öljy voi tahrata esinettä. Lisäksi röngenkoneiden kaltaiset suuret laitteet ovat raskaita nosteltavia. Tässä bloggauksessa esittelemme tällaisten erityisesineiden pakkaamisessa tarvittavia välineitä.

Useita hammaslääkärin potilastuoleja siisteissä riveissä kuormalavojen päällä.
Potilastuolit on nosteltu kuormalavoille odottamaan pakkausta. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Ergonomia kuntoon

Pelkin käsivoimin suurten esineiden nostelu voi käydä raskaaksi. Siksi olemme hankkineet avuksi pianoliinoja, joiden avulla muuan muassa alla olevassa kuvassa näkyvä yli 100 vuotta vanha röntgenkone nousee lavalle kepeästi. Visiireillä varustetut kypärät suojaavat päätä ja kasvoja esineen liikkuvien osien mahdolliselta yllättävältä heilahtelulta.

Kaksi kuvaa, joista toisessa pianoliina on nostettu esittelyä varten roikkumaan naulakkoon. Toisessa kuvassa kaksi henkilöä nostaa röntgenkonetta, jossa on suorakulmion muotoinen runko ja sen ylle nouseva kaareva varsi.
Pianoliinoista on apua nostoissa. Kuvat: Katariina Pehkonen ja Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.

Kaikkein painavimpiin esineisiin pianoliinatkaan eivät riitä. Silloin avuksi voi ottaa pinoamisvaunun eli arkisemmin pinkkarin. Ahtaissa varastoissa pieni käsikäyttöinen pinkkari toimii hyvänä apuna, kun esineitä nostetaan kuormalavoille.

Suurta laatikkoa muistuttava kojeen alle on vedetty nostoliinat ja niiden avulla laite on nostettu roikkumaan pinkkarin nostopiikkeihin.
Pinkkari jaksaa nostaa jopa 1000 kg painoisia taakkoja. Tämä vanha koje painaa arviolta ”vain” useampia kymmeniä kiloja. Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Lavalle kiinnittäminen vaatii usein työskentelyä matalalla lähes lattian tasossa. Jos lavaa esineineen ei voi nostaa hyvälle työskentelykorkeudelle, voi selkään kohdistuvaa painetta helpottaa hankkimalla apujakkaroita istuimiksi.

Kaksi pientä muovijakkaraa lattialla.
Pienillä jakkaroilla pääsee istumaan matalalle lavaesineiden ääreen. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Öljyntorjuntaa ”makkaroilla”

Vanhat öljyt ovat useimmiten terveydelle haitallisia. Museokokoelmien koneissa voi olla muun muassa PCB-öljyä, joka on huonosti haihtuvaa, mutta tulipalossa muodostaa tappavan myrkyllisiä yhdisteitä. PCB myös pääsee imeytymään ihon läpi. Öljyjen vuotoriskin takia olemme hankkineet kuormalavojen pinnoiksi polyeteenilevyjä ja öljyntorjuntapuomeiksi harmaita ”makkaroita” eli polypropyleenista tehtyjä imeytyspuomeja.

Musta polyeteenilevy kiinnitetään kuormalavaan polyesteristä valmistetulla WG-nauhalla. Nauha kiristetään paikoilleen metallilukoilla ja käsikäyttöisellä vannekiristimellä. Osa nauhoista viedään makkaroiden yli pitämään niitä paikoillaan. Tapauskohtaisesti myös esineen voi kiinnittää esimerkiksi sen omasta jalustasta nauhoilla kiinni levyn ja lavan päälle. Näin ei tarvitse rikkoa öljysuojana olevaa levyä ruuveja poraamalla, mitä tehtäisiin esineiden kiinnityksiin yleensä käytettyjen turvanauhojen kanssa.

Kahdesta kuvasta yhdistetty kuva. Toisessa kuvassa on potilastuoli lavan päällä. Tuolin alle on laitettu öljynsuojalevy ja öljyntorjuntapuomi on kiinnitetty tuolinjalan ympärille. Toisessa kuvassa ovat vannekiristin, nauhakela ja metallilukkoja, joilla nauha kiinnitetään öljynsuojalevyn ympärille.
Öljysuojauksen kiinnitystä ja tarvittavia välineitä. Vihreän kiristimen avulla WG-nauha on saatu pingotettua polyeteenilevyn ja öljyntorjuntapuomin päälle. Kuvat: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Öljymäärät eri esineissä vaihtelevat. Hammaslääkärin potilastuolin nostomekaniikassa käytettyä voiteluöljyä ei ole tuoleissa paljoakaan. Sen sijaan vanhojen sähkömuuntajien tai röntgenkoneiden päiden eli röntgenkuulien sisällä öljyä voi olla jopa muutama litra. Tällaiset öljyiset osat voi pakata polyetyleenistä tehtyihin laatikoihin ja pehmustaa imeytysliinalla. Öljysuojausten ansiosta esineet voi siirtää turvallisesti uusiin tiloihin ja nostella kuormalavahyllyille muiden esineiden tapaan. Asianmukainen pakkaaminen suojaa niin itse esineitä kuin niiden parissa työskenteleviä!

Pyöreä röntgenkuula on laskettu muoviseen laatikkoon. Kuulan ympärillä on imeytysliinaa.
Imeytysliinalla pehmustettu röntgenkuula öljynsuojalaatikossaan. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Katariina Pehkonen, museoamanuenssi

Kylläpä myrkyn lykkäs! – myrkkysavottaa muuttoprojektissa, osa 2

Myrkkysavotan viimeisin kierros on parhaillaan meneillään Ruskeasuon hammaslääketieteellisessä kokoelmassa. Kokoelman inventointia tehdessä huomattiin, että kemikaalipulloja ja lääkepakkauksia putkahtelee sieltä täältä esiin muun aineiston joukosta. Myrkyt päätettiin inventoida omana kokonaisuutenaan, jotta mahdolliset vaaralliset aineet tunnistetaan, eikä vahinkoaltistumisia pääse tapahtumaan. Inventointi tehtiin kemikaalisuoja-asuissa ja moottoroidun hengityssuojaimen kanssa, jonka yhdistelmäsuodatin torppaa monenlaiset kaasuuntuvat yhdisteet, elohopean ja esimerkiksi isomman partikkelikoon mikrobitkin. Kädet suojattiin vielä erityisen hyvillä kemikaalisuojakäsineillä, jotka ovat nitriilineopreenisekoitetta ja sopivan ohuet pienten lääkepullojen ynnä muiden turvalliseen käsittelyyn.  

Myrkyt kuvattiin ja listattiin Exceliin – mitään akuutin vaarallista, jonka vuoksi olisi tarvinnut kutsua poliisi, ei löytynyt. Elohopea on oma lukunsa Ruskeasuolla, sillä hammaslääkärit ovat käyttäneet elohopeaa amalgaamipaikkojen tekoon. Puolitäysiä elohopea-annostelijoita, puhdasta elohopeaa ja elohopeajätettä on löytynyt runsain mitoin, ja kaikki säilytettävät elohopeaa sisältävät tyhjennetään vetokaapissa. Karkailevaan elohopeaan on varauduttu sitä varten hankitulla elohopeakeräimellä.  

Erilaisia elohopea-annostelijoita, ja lasisia mortteleita ja petkeleitä amalgaamin valmistukseen.
Ruskeasuon hammaslääketieteellisistä kokoelmista on löytynyt lukuisia erityyppisiä elohopea-annostelijoita, ja joitakin malleja ei aluksi tunnistettu. Kuvassa on annostelijoiden lisäksi amalgaamijauheita, jotka eivät sisällä elohopeaa, sekä lasiastioita, joissa amalgaami on sekoitettu ja käsitelty petkeleellä. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Kemikaali- ja lääkeaineiden läpikäyminen saattaa kuulostaa kuolettavan tylsältä tai no, muuten vaan kuolettavalta puuhalta, mutta siinä on hetkensä. Eritoten lääkkeiden historia on hurjan mielenkiintoista: etsiessäni tietoa eräistä lääkkeistä – Lactophenin ja Ferratin – törmäsin tarinaan, jossa kerrottiin, kuinka nämä alun perin aivan eri tarkoitukseen kehitellyt lääkkeet keksittiin yhdistää ja lisätä hieman sen ajan trendiaineita kokaiinia ja kiniiniä sekä tujaus rautaa. Näin saatiin 1900-luvun alun mahtavin rauhoittava lääke aikaiseksi! 

Professori Rantasen raamatulliset luonnonhartsit 

Hammaslääketieteellisissä kokoelmissa huomaa entisaikojen hammaslääkäreiden viehtymyksen elohopean lisäksi muun muassa arseeniin ja kreosoottiin. Olinkin alusta asti innoissani eräästä mustasta laatikosta, jonka päällä olevassa lapussa ilmoitettiin sen sisältävän professori Rantasen apteekkia ja lääkeaineita. Aimo V. Rantanen kuului muun muassa Ruskeasuon hammaslääketieteen laitoksen suunnittelutoimikuntaan.  

Mystisen laatikon sisältä paljastui hieno kokoelma lukuisia erilaisia luonnonhartseja, joita saadaan eri puista ja kasveista ympäri maailman. Rantasen hartsikokoelma on hyvin poikkeava suhteessa muihin aineisiin, joita Ruskeasuon kemikaali- ja lääkeainekokoelmassa on. Osa aineista oli konservaattorille entuudestaan tuttuja, kuten dammarhartsi tai karnaubavaha. Suurin osa oli eksoottisen kuuloisia – esimerkiksi elemi-, kolofoni- ja galbanumhartsi 

Luonnonhartsit sinänsä eivät ole kovin vaarallisia terveydelle. Hartsipölyn hengittäminen ei ole suotavaa, ja jotkin hartseista saattavat syttyä herkästi tai reagoida hapettavien aineiden kanssa räjähtävästi.  

Lähes kaikista Rantasen hartsikokoelman aineista löytyy maininta Raamatussa tai muussa uskonnollisessa viitekehyksessä. Itämaan tietäjät lahjoittivat mirhan lisäksi olibaanihartsia Jeesus-lapselle. Muhammed taas suositteli olibaanihartsia eli frankinsensia hyönteismyrkyksi ja muinaisessa Egyptissä sitä käytettiin muumioiden balsamointiin. Elemihartsi on aikojen saatossa tarkoittanut useita eri hartseja, mutta nimi elemi tulee arabian kielisestä sanonnasta ”Niin ylhäällä kuin alhaalla”. Nimi siis vihjaa aineen kyvystä vaikuttaa niin tunteisiin kuin hengelliseen tasoon. 

Lasisia pulloja, joissa erilaisia luonnonhartseja sisällä.
Professori Aimo V. Rantanen on julkaissut 1951 opuksen ”Reseptiopas hammaslääkäreille”, joten hän on oletettavasti käyttänyt hartsiaineitaan erilaisten reseptien kokeiluun ja valmistamiseen. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Päänvaivaa aiheuttaa Rantasen hartsikokoelmassa aine nimeltään sandaracha. Se voi olla atlassypressin pihkasta saatua hartsia, joka myöhemmällä keskiajalla ja renessanssin aikaisessa Italiassa on yleisesti tunnettu vernissana. Antiikin Kreikassa ja Roomassa taas sandarac viittasi punaiseen arseenisulfidiin, joka nykyään tunnetaan ehkä paremmin nimellä realgaari. Arseenisulfidi on akuutin myrkyllistä nieltynä ja hengitettynä. Tämän mineraalin tunnuspiirteiksi listataan hartsimainen tai rasvainen kiilto, punaoranssi väri, ja se on hyvin pehmeä mineraali. 

Silmämääräisesti arvioituna pullossa oleva aine voisi olla kumpaa vaan, ehkäpä siitä johtuukin, että näitä kahta erilaista ainetta on kutsuttu samalla nimellä. Voisi tietysti ajatella, että koska muutkin Rantasen aineet ovat hartsia, olisi tämäkin purnukka sitä. Seassa on kuitenkin myös toinen pigmenttinä käytetty aine, kumiguttahartsi eli gamboge, josta saadaan upeaa syvän keltaoranssia väriainetta. Myös kumigutta on myrkyllistä. Voi olla, että Sandaracha-pullon sisältö päädytään varmuuden vuoksi poistamaan – sitä ennen se kuitenkin dokumentoidaan huolellisesti.  

Lasipullo, jossa Sandaracha-nimistä ainetta.
Luonnonhartsia vai myrkyllistä arseenisulfidia, kas siinä pulma. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Riina Uosukainen, konservaattori

Lähteet: 

Pehkonen Katariina. Myrkkyjä muuttamassa. Konservaattori-lehti 2/2018.

Coloria.net: Kumigutta, Guttia, Gummi Gutta 

Wikipedia: Olibaanihartsi, Canarium luzonicum, Sandarac. 

Hammaslääkärilehti No. 1, 15.9.1954. 

 

 

Kylläpä myrkyn lykkäs! – myrkkysavottaa muuttoprojektissa, osa 1

Yliopistomuseolla on vuonna 2018 tehty edellinen ”myrkkysavotta”, jossa kemikaali- ja lääkekokoelmaa on käyty läpi, pakattu asianmukaisesti ja vaarallisimmat aineet on poistettu. Lue lisää: Konservaattori-lehti 2/2018, Myrkkyjä muuttamassa. Aiemmassa muutossa käytiin läpi vain nestemäiset lääkkeet ja kemikaalit, ja nykyisessä muuttoprojektissa muutetaan myös sellaisia kokoelmia, joita on tuskin lainkaan aiemmin inventoitu, kuten esimerkiksi hammaslääketieteellinen kokoelma Ruskeasuon hammasklinikalla.  

Toden teolla etukäteisselvittelyn tarpeellisuuteen herättiin, kun keskustakampuksen kokoelmatiloja läpikäydessä vastaan tuli esinelaatikko, joka sisälsi erittäin räjähdysherkkää dinitrofenolia. Kuten tulee menetellä kaikkien räjähtävien aineiden tai esimerkiksi ammusten kanssa, soitimme poliisille, joka kävi noutamassa aineen hävitystä varten. 

Pahvilaatikko, joka sisältää vaarallista ainetta.
Kuivunutta dinitrofenolia sisältävä vertailuväriputkisto kolorimetriä varten oli onneksi luetteloitu aikaisemmin ja merkitty selkeästi varoitustarroilla, jolloin sitä osattiin varoa. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo

Keskustakampuksen kokoelmatilassa sijaitsevat kemikaalit ja lääkeaineet selvitettiin ennen kuin niitä lähdettiin siirtämään, jotta olisimme varmoja, ettei joukossa ole enää mitään räjähtävää. Sitten myrkyt siirrettiin tilaan, jossa oli mahdollista purkaa vanhat esinelaatikot vetokaapissa turvallisesti.  

Usein etenkin lääkepakkauksia oli aiemmin pakattu turhankin tilaa säästävästi moneen kerrokseen tai makuuasentoon, jolloin on riskinä, että vanhat hapertuneet korkit antavat periksi ja valuttavat sisällön toisten pakettien päälle. Pahimmassa tapauksessa keskenään reagoivat aineet voivat tällöin aiheuttaa vaaratilanteen. Pakkaaminen on kuitenkin tehty sen hetkisen parhaimman tiedon ja resurssien mukaan, eikä onneksi juuri pakettien tahraantumista pahempaa ole esiintynyt. 

Pieniä pulloja hammaslääkärien käyttämiä kemikaaleja, joista osa on kemiallisesti reagoinut.
Hammaslääketieteellisen kokoelman inventoinnissa löytyneitä pahasti reagoineita hammaspaikka- ja täyteaineita. Tätä pakkausta ei alun perinkään ole pakattu museaalisesti, vaan aineet oli aikoinaan asetettu museovaraston vitriinin esille. Tällaiset tapaukset päädytään ikävä kyllä poistamaan. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Kemikaali- ja lääkekokoelmista on myös paineita tehdä poistoja: kaikkea ei ole mahdollista eikä järkevää vaarallisuuden vuoksi säilyttää. Uusissa tiloissa Kokoelmakeskuksessa on ilmastoitua kemikaaleille soveltuvaa kaappitilaa. Haitallisia aineita sisältävät kokoelmat pyritäänkin sijoittamaan omaan tilaansa Yliopistomuseon tilojen sisällä. Toisinaan on myös mahdollista säilyttää myrkyllisestä lääkeaineesta pelkkä pakkaus.  

Lately I’ve been mostly… tehnyt myrkky-Exceliä 

 Kemikaalit ja lääkeaineet on listattu aiemmin otettujen valokuvien pohjalta niin sanottuun myrkky-Exceliin. Tuntemattomien kemikaalien käsittelyä on näin pyritty välttämään. Myrkky-Exceliin niistä on selvitetty ennen kaikkea mitä ainetta ne sisältävät, aineen vaaraluokitus, CAS-numero, kuuluuko aine orgaanisiin vai epäorgaanisiin aineisiin ja onko sen olomuoto kiinteä vai neste. Hapot tulee tunnistaa vielä erikseen.  Listauksen tekeminen on hyödyllinen kokoelmanhallinnan, turvallisen työskentelyn ja poistopäätösten suhteen.  

Kemikaalipoistot hoitaa Fortum, joka edellyttää vaarallisia aineita vastaanottaessaan, että selvitys on tehty ja noudettavat aineet on pakattu oikein VAK-laatikoihin (VAK: vaarallisten aineiden kuljetus). Näitä laatikoita saa esimerkiksi kertakäyttöisinä paksusta pahvista valmistettuina, jolloin niissä on sisällä eristävä muovipussi, ja imeytysaineeksi voi hankkia tarpeesta riippuen esimerkiksi imeytyssoraa tai huopaa. Jatkuvaan käyttöön kannattaa hankkia kestolaatikoita, joita voi myös vuokrata Fortumilta suoraan. 

Excel-taulukko, jossa erilaisten kemikaalien tietoja.
Kuvassa myrkky-Excel. Luonnonhartsien haitallisuudesta ei juuri löytynyt tietoa PubChem-sivustolta. Kremer Pigments myy runsasta valikoimaa hartseja, ja koska näitä luonnonaineita on käytetty hartsimuodossaan vuosisatoja, kemialliset ominaisuudet lienevät yhä melko samat. Sivusto tarjoaa myymistään aineista käyttöturvatiedotteen, Material Safety Data Sheetin. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Etenkin vanhoista lääkkeistä sisällön selvittäminen käy useimmiten työstä. Työkaverit ovatkin kyllästymiseen asti saaneet kuulla, kuinka olen viime aikoina lähinnä rustannut myrkky-Exceliä. Toisinaan saattaa löytää internetin uumenista vanhan lääkekatalogin, jossa kyseinen lääke on mainittu ja parhaimmillaan lähteessä selostetaan, mitä se sisältää. Yliopistomuseon kokoelmissa lääke on usein peräisin saksalaiselta tehtaalta ja tietoa löytyy saksaksi, joten kielenkäännösohjelmat ovat korvaamaton apu.  

Lääkkeistä on kuitenkin vaikeaa tehdä Fortumin vaatimaa erittelyä orgaanisiin ja epäorgaanisiin, sillä ne yleensä sisältävät useita yhdisteitä. Jos lääkeaine näyttää sisältävän useita vaarallisia aineita, olemme nämä vaikuttavat aineet selvitettäneet listaan omalle rivilleen, mutta ei harmittomia täyte- ja apuaineita, kuten injektioiden suolaliuosta tai tablettien tärkkelyksiä. Kullanarvoisia lähteitä kemikaalijahtiin ovat esimerkiksi yhdysvaltalaisen National Center for Biotechnolocy Informationin ylläpitämä PubChem-tietokanta ja SigmaAldrich-sivusto, josta voi hakea käyttöturvallisuustiedotteita. Myös Työterveyslaitoksen ylläpitämät OVA-ohjeet eli onnettomuuden vaaraa aiheuttavat aineet turvallisuusohjeet on hyvä tietolähde, joskin ohjeet on tehty vain 133:sta aineesta.  

Myrkkysavotta jatkuu seuraavassa postauksessa, jossa perehdytään tarkemmin Ruskeasuon hammaslääketieteellisen kokoelman kemikaaleihin ja lääkkeisiin.  

Riina Uosukainen, konservaattori

Lähteet:  

Pehkonen Katariina. Myrkkyjä muuttamassa. Konservaattori-lehti 2/2018.

Ei hammaslääkärikammoisille! Hammaslääketieteen museokokoelmia muuttamassa

Helsingin yliopistomuseon kokoelmien muuttoprojektin aikana työntekijät ovat kohdanneet usean eri alan esineistöä tekosilmistä äkeisiin. Yhden mielenkiintoisen lisän tieteenalojen listalle tuo entisen Helsingin yliopiston Hammaslääketieteen museon kokoelma, joka käsittää kaiken mahdollisen luunäytteistä ensimmäisiin hammasröntgenkoneisiin, elohopeaa unohtamatta. Tässä blogitekstissä käydään läpi lyhyesti Hammaslääketieteen museon historiaa ja sen kokoelman muuttoa.

Kuvassa on erilaisia hammasproteeseja.
Erilaisia hammasmuotteja ja -proteeseja laatikossa ennen inventointia. Kuva: Marika Tarkiainen / Helsingin yliopistomuseo.

Hammaslääketieteen museon historiaa

Helsingin yliopistomuseon hammaslääketieteen museokokoelmasta ei voi oikeastaan puhua ilman alan pioneeria Matti Äyräpäätä (1852–1928). Hammaslääkintä oli ennen Äyräpään ajamaa yliopistollista koulutusta lähinnä huonokuntoisten hampaiden poistoa ja paikkausta, vaikka Suomessa joitakin ulkomailta tulleita hammaslääkäreitä työskentelikin. Äyräpään vaikutuksen myötä Suomessa aloitettiin akateeminen hammaslääkärikoulutus vuonna 1892 Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa.

Kuvassa keskellä musta siluettikuva professori Matti Äyräpäästä. Siluettie kiertää köynnösmäinen kuvio.
Yksityiskohta Matti Äyräpään exlibriksestä. Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Yliopistomuseon kokoelmien tapaan hammaslääketieteen opetus on saanut muuttaa useaan otteeseen. Hammaslääkärikoulutusta järjestettiin alun perin Ullanlinnassa Kirurgisessa sairaalassa, mutta tilanahtauden vuoksi Matti Äyräpää muutti omistamansa niin sanotun Lampan talon Pohjoisesplanadilla opetuskäyttöön. Ajan myötä myös nämä tilat kävivät ahtaiksi ja klinikka siirtyi Siltasaarenkadulle. Pysyvämmät hammaslääketieteen opetusta varten suunnitellut tilat rakentuivat Fabianinkadulle vuonna 1931.

Kuvassa vanhan klinikkarakennuksen julkisivu.
Fabianinkadun entinen klinikkarakennus kuvattuna 1980-luvulla. Kuva: Kari Hakli / Helsingin yliopistomuseo.

Monikerroksinen rakennus oli ahdas jo heti valmistuttuaan, sillä opiskelijamäärät olivat kasvaneet ennakoitua enemmän. Lopulta vuonna 1979 hammaslääketieteen opetus siirtyi Ruskeasuolle Mannerheimintien loppupäähän, missä edelleen järjestetään osa opetuksesta sekä potilastyöstä. Hammaslääketieteen laitoksen toiminta siirtyy vuoden 2021 aikana kokonaisuudessaan moderneihin tiloihin Meilahteen.

Ruskeasuon hammasklinikka mäen päällä.
Hammasklinikka muutti vuonna 1979 Ruskeasuolle. Rakennus on kuvattu Kytösuontien suunnasta. Kuva: Kari Hakli / Helsingin yliopistomuseo.

Ajatus hammaslääketieteen museon perustamisesta kyti jo 1940-luvulla. Vapaaehtoisvoimin toiminut museo perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1979 hammaslääketieteen laitoksen muuton yhteydessä, jolloin Fabianinkadun klinikalla ollut historiallinen esineistö siirrettiin Hammaslääketieteen museon hallintaan. Museotoimikuntaan kuuluivat alussa museon esimies, erikoishammaslääkäri ja hammaslääketieteen tohtori Jouko Tuomaala ja museota eläkkeelläkin luotsannut hammashoitaja Kirsti Tamminen. Myöhemmin mukaan liittyivät professori Jukka H. Meurman ja hammashoitaja Auri Hakkarainen sekä muita hammaslääketieteen professoreita ja dosentteja. Erityisesti Kirsti Tamminen ja Auri Hakkarainen huolehtivat sitoutuneesti museon toiminnasta vuosien saatossa, ja molempien tiedot ovat auttaneet tarkentamaan esineiden taustoja esimerkiksi haastattelujen avulla aikaisemmissa pienimuotoisemmissa inventoinneissa.

Kuvassa etualalla hammashoitajat Tamminen ja Hakkarainen valkoisissa työtakeissaan. Heidän takanaan hyllyssä on hammaslääketieteen museoesineistöä.
Hammaslääketieteen museon museonhoitajat Kirsti Tamminen ja Auri Hakkarainen ns. museovarastossa Ruskeasuolla vuonna 1996. Heidän takanaan hyllyssä on museon esinekokoelmia ja arkistoaineistoja. Pöydän ääressä on pidetty myös kokouksia. Kuva: Helsingin yliopiston AV-keskus, Ari Aalto / Helsingin yliopistomuseo.

Hammaslääketieteen museon ensimmäinen näyttely avattiin Ruskeasuolla vuonna 1982, ja samana vuonna juhlittiin hammaslääketieteen opetuksen 90-vuotista taivalta. Museon kokoelmasta suuri osa on peräisin yliopiston omalta hammasklinikalta ja osin yksityisiltä praktiikoilta. Vuonna 1986 Oy Dentaldepot Ab lahjoitti oman laajan kokoelmansa museolle. 1990-luvulla museo osallistui näyttelytoiminnalla Suomen Hammaslääkäriseuran 100-vuotisjuhliin sekä Helsingin yliopiston 350-vuotisen taipaleen juhlistamiseen. Hammaslääketieteen museotoimikunta ja nykyistä Yliopistomuseota edeltänyt Helsingin yliopiston museo tekivät yhteistyötä muun muassa esineturvallisuuteen liittyvissä asioissa jo 1990-luvulla. Hammaslääketieteen museo liitettiin osaksi Helsingin yliopistomuseota vuonna 2003.

Hammashoitaja istuu museovarastossa pöydän ääressä.
Kirsti Tamminen läpikäy kokoelmaesineitä hammaslääketieteen 100-vuotisnäyttelyä varten vuonna 1992. Kuvassa keskellä erilaisia kemikaalipulloja. Kuva: Kirsti Tammisen kotialbumi / Helsingin yliopistomuseo.

Kokoelma klinikalla

Syksyllä 2020 aloitimme inventointi- ja muuttoprojektin hammaslääketieteen kokoelman parissa tutustumalla olemassa oleviin tiloihin. Yliopistomuseon parivuotisen kokoelmamuuttoprojektin yhteydessä Hammaslääketieteen museon esineistä valtaosa inventoidaan, kuvataan ja luetteloidaan nyt ensimmäistä kertaa. Osa kokoelmista on ollut esillä 1980-luvulta lähtien Hammasklinikan museohuoneissa.  Interiöörimäisissä huoneissa voi melkein palata ajassa taaksepäin.

Kuvassa näkyy eri-ikäisiä hammasröntgenlaitteita.
Kuvassa eri ikäisiä hampaiden kuvaamiseen tarkoitettuja panoraamaröntgenlaitteita Yrjö V. Paatero -museohuoneesta. Kuva: Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.

Suurten ikkunoiden takana avautuvat näkymät hammaslääketieteen ja samalla museonäyttelyjen historiaan. Ensimmäisessä huoneessa on esillä hampaiden panoraamaröntgenkuvausta kehittäneeseen professori Yrjö Veli Paateroon liittyvää esineistöä sekä muun muassa osa ortopantomografin eli panoraamaröntgenin kehityskaaresta. Toinen huone esittää Fabianinkadun klinikan toimintaa, ja siellä on muun muassa hammaslääkärien hoitoyksiköitä eli unitteja, turbiini- ja jalkaporia sekä vanha röntgenkone. Kolmannen huoneen sisältö koostuu pääasiallisesti Oy Dentaldepot Ab:n museosta lahjoitetuista esineistä, ja tilassa on muun muassa plyysipäällysteinen potilastuoli sekä hammaslääkärien kannettavia hoitoyksiköitä.

Kuvassa on eri-ikäisiä hammaslääkärien työskentely-yksiköitä, muotokuva, vitriinikaappi ja käsienpesualtaita.
Toisessa museohuoneessa on runsaasti eri-ikäistä hammaslääketieteellistä esineistöä. Kuva: Marika Tarkiainen / Helsingin yliopistomuseo
Kuvassa on plyysikankaalla päällystetty potilastuoli, vanha röntgenkone, jalkapora ja vitriinikaappi.
Kolmannessa museohuoneessa on esillä muun muassa Oy Dentaldepot Oy:lta saatuja lahjoituksia. Kuva: Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.

Näyttelytilat eivät ole olleet pitkään aikaan aktiivisessa käytössä vaan lähinnä säilytystiloina, mutta tilauksesta niihin on ollut mahdollista tutustua Yliopistomuseon henkilökunnan opastuksella. Huoneisiin on kuitenkin voinut katsella sisälle käytävältä. Lisäksi erilaisia vitriineitä ja seinäplansseja on asetettu esille eri puolille klinikkaa.

Lasisesen vitriinin ylähyllyllä on pienien kupujen sisällä on erilaisia hampaita. Alemmalla tasolla on kipsivaloksia kasvoista sekä korvaproteeseja.
Ruskeasuon hammashoitolan aulassa olevassa vitriinissä on esillä Matti Äyräpään keräämiä hammasnäytteitä ja hänen tutkimustyöhönsä liittyneitä kipsivaloksia sekä korvaproteeseja. Kuva: Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.

Ruskeasuon kolmen näyttelyhuoneen ja vitriinien lisäksi käymme läpi myös varastoina toimivat tilat, joissa esineitä on sekä vitriineissä että laatikoissa ja hyllyissäkin. Kyseessä on kaksi huonetta, jotka neliöiltään eivät ole kovin suuria, mutta esinemäärältään varsin hengästyttäviä. Hammaslääketieteen kokoelma sisältää viimeisimmän arvion mukaan lähes 20 000 esinettä: instrumentteja, laitteita, lääkepulloja, huonekaluja ja useita hyllymetrejä arkistomateriaalia. Kokoelmaa ei ole aiemmin luetteloitu museaalisesti kokonaisuudessaan, joten tarkkaa määrää on ollut vaikea arvioida. Vaikka osa esineistä on jo aiemmin inventoitu ja niiden tiedot tallessa, vie urakka aikaa.

Toinen museovarasto on ollut myös kokouskäytössä, ja keskellä huonetta olleen suuren pöydän ääressä museotoimikunta on aikoinaan nauttinut kakkukahveja. Huoneen puisissa vitriineissä on pidetty esillä kokoelman merkittäviä esineitä. Museon kokoelmista huolehtineiden hammashoitajien hyvässä järjestyksessä pitämä huone on ajan myötä muuttunut varastomaisemmaksi esinemäärän kasvettua.

Puisissa vitriineissä on erilaisia hammasmuotteja ja kipsivaloksia.
Hyllyissä on esillä erilaisia kipsivaloksia, hammasmalleja sekä muuta kokoelman esineistöä. Kuva: Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.
Museovaraston kaikilla tasoilla on erilaisia hammaslääketieteeseen liittyviä esineitä.
Ensimmäisen museovaraston tila on hyödynnetty lattiasta kattoon. Kuva: Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.

Toinen varasto on kokonaan täynnä suuria laitteita ja koneita ja muuta sekalaista materiaalia. Vaikka museovarastoja on aikaisemmin käytetty kahvitteluun, on niissä nykyisin voimakas haju, joka johtuu mahdollisesti tilassa olevista erilaisista kemikaaleista, pölystä ja homeesta. Esineistöä läpikäydessä onkin suojauduttava asianmukaisesti.

Toinen museovarasto on täynnä erilaisia hammaslääketieteen suuria laitteita, kuten työskentely-yksiköitä, röntgenlaitteita ja vitriineitä.
Toisessa museovarastossa on runsain mitoin inventoitavia laitteita. Kuva: Johannes Keltto / Helsingin yliopistomuseo.

Mitä kokoelmalle tapahtuu jatkossa?

Hammaslääketieteen museon esineiden läpikäyminen muuttoa varten on pitkällinen prosessi, onhan kokoelma Suomen laajin hammaslääketieteen historian kokoelma. Esineiden tunnistus, tietojen kirjaus, kuvaus ja pakkaus vievät aina oman aikansa. Kun kokoelman sisältönä on muun muassa pieniä instrumentteja, luuaineistoa, lääkeaineita, elohopeaa, erilaisia hammasproteeseja, röntgenkoneita ja hammaslääkärien työskentelypisteitä porineen ja sylkialtaineen, on inventointi ja esineiden siirrot tehtävä maltilla ja suunnitelmallisesti. Laajan kokoelman käsittely ja varastotilojen purkaminen inventointikuntoon ahtaissa tiloissa, joissa edelleen työskennellään hammasterveyden parissa, vaatii malttia.

Suojahaalariin pukeutunut työntekijä on polvillaan hyllyjen välissä tutkimassa esineitä.
Konservaattori Riina Uosukainen tarkastelee museovaraston uumenissa suojavarusteissa esineitä. Suojavarusteita kannattaa käyttää, sillä jotkut esineet saattavat sisältää haitallisia kemikaaleja. Kokoelmatyön kemikaalinäkökulmasta kerrotaan lisää seuraavassa blogikirjoituksessa. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.
Kätevyyskokeissa väännettyjä rautalankahahmoja.
Hammaslääketieteen opiskelijat joutuivat vuosina 1963–1973 todistamaan sorminäppäryytensä kätevyyskokeilla. Kuvan hentoja rautalangasta taivutettuja hahmoja on toivottu esille myös klinikan tuleviin tiloihin. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Inventoinnin jälkeen esineet pääsevät asianmukaisiin olosuhteisiin pysyviin säilytystiloihin, joihin ne kuljetetaan joko esinelaatikoihin, kuormalavoille tai karanteenisäilytykseen huolellisesti pakattuina. Lisäksi kokoelman käytettävyys paranee, kun esineet on kuvattu ja tiedot kirjattu ylös kokoelmanhallintajärjestelmään. Projektityö ja museokokoelman tulevaisuus on herättänyt kiinnostusta myös klinikalla työskentelevien keskuudessa. Vuosien saatossa osasta eri kerroksissa esillä olleista museoesineistä on muodostunut henkilökunnan suosikkeja. Esineitä on myös hyödynnetty hammaslääketieteen historian opetuksessa. Palaamme varmasti muuttoblogissa vielä hammaslääketieteen kokoelmien pariin, kunhan inventointi on loppusuoralla

Esineet on pinottu kuormalavojen päälle. Hammashoitajat ovat esineiden vieressä.
Hammaslääketieteen kokoelmien siirtäminen säilytystiloista toiseen oli tuttua myös 1990-luvulla Kirsti Tammiselle ja Auri Hakkaraiselle. Kuormalavoja hyödynnämme tässäkin muutossa isojen esineiden ja huonekalujen kuljetuksessa. Kuva: Kirsti Tammisen kotialbumi, Helsingin yliopistomuseo.

Marika Tarkiainen, projektityöntekijä 

 

Lähteet:

Helsingin yliopiston hammaslääketieteen laitos 1892–1992. Toim. Jari Hanski & Hélène Javén. 2000.

Meurman, Jukka H: Helsingin yliopiston hammaslääketieteen museo. Hippokrates. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja. 13. Vuosikerta. 1996.

Saxén, Leena: Hammaslääkintätaidosta hammaslääketieteeksi. Helsingin yliopistomuseo. Tiedettä, taidetta, historiaa. Toim. Kati Heinämies. 2003.

Tarinoita hammasklinikalta -verkkonäyttely. 2006.  http://www.halvi.helsinki.fi/museo/nayttelyt/tarinoita_hammasklinikalta/hammastarinat.htm

Wolf, Juhani & Tammisalo, Eero & Paatero, Erkki: Yrjö V. Paatero. Panoraamaröntgenkuvauksen keksijä. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates 2002.

 

 

 

Karanteeniin karkotetut museomönkijät

Koronaviruksen myötä karanteeni on tullut kaikille tutuksi, ja se on ollut tehokas keino taudin leviämisen hillitsemisessä. Vaikka Yliopistomuseon muuttotiimin jäsenet ovat pysyneet kuluvan vuoden aikana suhteellisen terveinä, on eristämistä tehty muuttoprojektissa runsaasti. Karanteeniin eivät kuitenkaan ole joutuneet muuttotiimin jäsenet vaan pakastukseen materiaaliensa puolesta kelpaamattomat museoesineet. Museomaailmassa karanteenia eli määräaikaista pakkoeristystä käytetään taudin sijaan tuhohyönteisten pysäyttämiseen, tosin koronaviruskaranteenista poiketen karanteeniaika venyy päivistä vuosiin. 

Olemme jo aikaisemmin saaneet lukea muuttoblogista muutettavien museoesineiden matkasta pakastuksen läpi hyönteisongelman välttämiseksi (Pakastaa, ei pakasta…). Kirjoituksessa käsiteltiin pääasiassa esineitä, joiden materiaalit kestävät pakastuksen. Mutta mitä tehdä esineille, joiden materiaalit eivät kestä suuria lämpötilan ja kosteuden vaihteluita vaurioitumatta?llä kertaa käymme läpi Yliopistomuseon karanteenikäytäntö ja yleisimpiä museoissa tavattavia tuhohyönteisiä. 

Mitä karanteeniin? 

Museoesineitä muutettaessa tulee varmistaa, ettei esineiden mukana siirry tuhohyönteisiä uusiin kokoelmatiloihin. Jos museoesineessä on orgaanisia materiaaleja kuten puuta, tekstiiliä tai paperia tai siinä havaitaan aktiivista hyönteistoimintaa, kulkee se kokoelmakeskukseen ensisijaisesti pakastimen kautta.  

Kaikille materiaaleille pakastaminen ei kuitenkaan sovi. Jos esinettä ei voi siirtää kokoelmakeskukseen ilman pakastusta, laitetaan se karanteeniin. Pakastimeen ei suositella laitettavaksi esimerkiksi lasia, keramiikkaa, kipsiä, audiovisuaalisia tallennusformaatteja tai erilaisia muoveja. Projektin aikana emme ole myöskään pakastaneet hyvin hauraita tai nesteitä sisältäviä esineitä. Esimerkiksi soittimia ja hauraita luuesineitä olemme pakanneet karanteeniin. 

Kuvassa museon kokoelmiin kuuluvia anatomiamalleja.
Kokoelmissa on useita anatomiamalleja, jotka voivat sisältää sekä orgaanisia materiaaleja että herkästi vaurioituvaa vahaa, kipsiä tai irtoavaa maalia. Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Kokoelmissa on paljon monimateriaaliesineitä, jotka sisältävät useita eri materiaaleja. Näiden esineiden kohdalla harkitaan, saako esineen ositettua eli saako esineestä eroteltua ne materiaalit, joille pakastus voi aiheuttaa vaurioita. Jos tämä ei onnistu, laitetaan esine kokonaisuudessaan karanteeniin. Esimerkkinä ovat muun muassa orgaanisia materiaaleja sisältävät sähkölaitteet, joiden kaikkia materiaaleja ei tunneta. Niissä saattaa olla öljyjä ja akkuja, jotka voivat alkaa vuotaa pakastuksen seurauksena. 

Miten karanteeniesineet pakataan? 

Museon uusissa kokoelmatiloissa on varattu huone karanteeniesineille sekä esineille, jotka sisältävät haitta-aineita. Karanteeniesineet pysyvät pakkauksissaan kaksi vuotta, minkä jälkeen esineet tarkistetaan hyönteisten varalta ja säilytyslaatikot vaihdetaan uusiin. Laatikoihin ja lavoihin on hyvä liittää tieto, milloin laatikon saa avata seuraavan kerran. 

 Professori ja hammaslääkäri Matti Äyräpään kipsistä ja paperista koostuvia hammasmalleja karanteenilaatikossa.
Professori ja hammaslääkäri Matti Äyräpään kipsistä ja paperista koostuvia hammasmalleja. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Karanteeniin menevän esineen pakkaustapa riippuu sen koosta ja painosta. Pienet ja kevyet esineet pakataan läpinäkyviin muovilaatikoihin (polypropyleeni), jotka pehmustetaan kuplamuovilla ja silkkipaperilla. On suositeltavaa, että esineen näkee laatikon läpi, jolloin sitä voidaan tarkastella laatikkoa avaamatta. Lopuksi laatikoiden reunat tiivistetään kiristekalvolla, ja laatikoihin merkitään niiden sisältö sekä mahdolliset haitta-aineet ja varoitukset.  

Suuret ja painavat esineet pakataan kuormalavoille. Ne pussitetaan muovin (polyeteeni) sisään, ja pussin reunat tiivistetään ilmatiiviiksi teipillä. Pakkauksen sisälle voidaan laittaa hyönteisansa, jolla voidaan tarkkailla hyönteistilannetta. Esineet kiinnitetään varovasti lavoille liinojen avulla, mikäli mahdollista. Kiinnityksessä tulee varoa, ettei muovi rikkoudu. 

Suurikokoisia karanteenimuoviin pakattuja laitteita kokoelmakeskuksessa.
Suurikokoisia karanteeniin pakattuja laitteita kokoelmakeskuksessa.
Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Museoissa viihtyvät tuholaiset 

Tuhohyönteiset jaetaan yleensä puutuholaisiin ja kokoelmatuholaisiin. Puutuholaiset ovat riski sekä museorakennuksille että puisille museoesineille. Yleisimpiä puuta vaurioittavia hyönteisiä ovat jumit, tupajumit, kuolemankello, papintappaja ja jäärät. Nämä kovakuoriaiset jättävät jälkeensä käytäviä ja lentoreikiä, joiden lähettyvillä on sahajauhoa muistuttavaa toukkien ulostejätettä.  

Hyönteistuhoja vanhan hammasmalleja sisältävän arkun pakkausmateriaaleissa.
Hyönteistuhoja vanhan hammasmalleja sisältävän arkun pakkausmateriaaleissa.
Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Kokoelmatuholaiset aiheuttavat usein ongelmia orgaanisista materiaaleista kuten puusta, tekstiilistä ja nahasta valmistetuille museoesineille. Tekstiilikokoelmille haittaa aiheuttavat esimerkiksi perhoset (koit ja koisat), joista yleisimpiä ovat vaatekoi ja turkiskoi. Kovakuoriaisista yleisimmin museoesineissä pesivät turkiskuoriaiset kuten pilkkuturkiskuoriainen ja vyöturkiskuoriainen. Näiden lisäksi museoissa tavataan museokuoriaisia, ihrakuoriaisia ja riesakuoriaisia. 

Edellä mainittujen hyönteisten toukat syövät muun muassa villatekstiilejä ja turkiksia ja esimerkiksi huonekalujen täytteissä olevia eläinkuituja. Etsiessään ravintoa hyönteiset purevat tekstiileihin reikiä. Kulkureittejä tehdessään ne katkovat lankoja ja voivat samalla aiheuttaa vahinkoja myös keinokuituisiin tekstiileihin. Tekstiileihin jääneiden reikien perusteella voi päätellä, mikä hyönteinen tuhon on aiheuttanut. Turkiskuoriaisen tekemä reikä on yleensä pieni ja pyöreä, kun taas koin toukat jättävät jälkeensä yleensä epäsäännöllisiä ja melko suuria reikiä. 

Lähikuva sokeritoukasta.
Sokeritoukka (Lepisma saccharina) on hieman pienempi ja karvattomampi kuin paperitoukka. Molemmille maistuvat museoesineet, postimerkkikokoelmat, puuvilla- ja pellavakankaat sekä vanhat kirjat. Kuva: Christian Fischer / Wikimedia Commons.

Kolmisukahäntäisiin kuuluvat sokeritoukka ja Suomessa hiljattain tietoisuuteen noussut paperitoukka, joita voidaan tavata kokoelmatiloissa. Molemmat toukat viihtyvät kosteissa paikoissa, mutta paperitoukka selviää hyvin myös kuivissa olosuhteissa. Muita museoissa tavattavia hyönteisiä ovat esimerkiksi jäytiäisiin kuuluva pölytäi eli kirjatäi sekä torakoihin kuuluvat luteet. 

Kaikki museoissa tavattavat hyönteiset eivät välttämättä aiheuta haittaa kokoelmaesineille. Hämähäkit esimerkiksi syövät muita tuholaisia, vaikka niiden seitit voivatkin olla ongelmallisia. Hyönteisten ja mikrobien lisäksi museoissa voivat tehdä tuhoja myös nisäkkäät kuten hiiret ja rotat sekä linnut. 

Hyönteistilanteen tarkkailu ja ansat 

Tuhohyönteistilannetta voidaan tarkkailla esimerkiksi erilaisten hyönteisansojen avulla. Lentäville hyönteisille kuten koille on olemassa korkealle ripustettavia ansoja, joihin voidaan laittaa feromonisyötti hyönteisiä houkuttelemaan. Ryömiville hyönteisille on olemassa lattialle asetettavia ansamalleja. Ansoihin merkitään päivämäärät, jolloin ne on laitettu paikoilleen, ja ansoja tulee tarkkailla säännöllisesti. Perinteisten pahvisten ansojen lisäksi on saatavilla myös sähköllä toimivia uv-valoansoja. Ultraviolettivalo houkuttelee hyönteiset luokseen ja ne tarttuvat kiinni laitteessa olevaan vaihdettavaan tarraan tai osuvat suurjänniteverkkoon. 

Kuvassa ultraviolettivalolla toimiva hyönteisansa.
Kuvassa ultraviolettivalolla toimiva hyönteisansa. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Hyönteiset viihtyvät kosteissa, likaisissa ja lämmittämättömissä tiloissa, joten on tärkeää huolehtia museon tilojen siivouksesta ja rakennusten pitämisestä puhtaina ja kuivina. Parhaiten tuholaisia torjutaan luomalla niille elinolosuhteet, joissa ne eivät selviä.  

 

Jenni Jormalainen, projektityöntekijä 

Hanna Tanskanen, projektityöntekijä 

 

Lähteet: 

Hyönteismaailma.fi: Hyönteiset. https://www.hyonteismaailma.fi/hyonteiset/ 

Museovirasto: Opas paikallismuseon hoitoon. https://www.museovirasto.fi/uploads/Museoalan_kehittaminen/opas-paikallismuseon-hoitamiseen.pdf 

Suomen käsityön museo: Arvotekstiilien säilytys ja huolto. https://www.craftmuseum.fi/palvelut/konservointikeskus/konservointiohjeita-erilaisille-tekstiileille/arvotekstiilien-sailytys 

Kesä Silmätautien klinikalla

Muuttoprojektin aikana olemme päässeet tarkastelemaan omin silmin mitä erilaisempia työskentelymiljöitä. Osa muuttotiimistä vietti viime kesän sairaalaympäristössä Silmätautien klinikalla, jonka kokoelmia kartoitimme yhdessä HUSin museotoimikunnan kanssa. Tässä tekstissä silmäilemme museaalisen yhteistyön mahdollisuuksia sekä valotamme sitä, millaista asiantuntijatyötä esineiden kokoelmiin ottaminen oikeastaan vaatii.

Katse yhteistyön taustaan: HUSin museotoimikunta ja Yliopistomuseon historiallinen vastuu 

Helsingin yliopiston ja Meilahdessa sijaitsevien sairaaloiden yhteinen historia on mittava. Silmätautien klinikan kokoelmalla on pitkät perinteet: silmätautioppi sai ensimmäisen professorinsa vuonna 1871 ja kokoelman vanhimmat esineet ovat 1800-luvulta.  Useat opetussairaalat ja yksiköt on Silmä-korvasairaalan tavoin perustettu alun perin yliopiston yhteyteen, ja sairaalat yhdistyivät Helsingin yliopistolliseksi keskussairaalaksi vuonna 1958. Vuodesta 2000 lähtien Yliopistollinen keskussairaala on ollut osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä eli HUSia. Kuntayhtymän sairaalat ja yksiköt ovat vuosien saatossa itsenäisesti keränneet museaalisia esineitä, ja näitä kokoelmia kartoittamaan HUS perusti oman museotoimikunnan vuonna 2018. Toimikunnan ja sen kolmen työntekijän tehtävänä on koordinoida, kartoittaa, kehittää ja hoitaa HUSin museokokoelmia. Tämänhetkisen arvion mukaan kokoelmissa on yli 12 000 esinettä ja yli 15 000 valokuvaa.

Helsingin yliopistomuseo ja HUSin museotoimikunta päättivät yhteistyössä kartoittaa Meilahdessa sijaitsevan Silmätautien klinikan museokokoelmat. Osa kokoelmista kuuluu historiallisista syistä Helsingin yliopistolle ja kuuluu siten Yliopistomuseon tallennusvastuualueeseen. Projektiin kohdistui aikataulupaineita, sillä Silmätautien klinikan tilan tulee olla tyhjä vuoden loppuun mennessä. HUSin museotoimikunnan puolelta mukana olivat projektisuunnittelijat Maria Tukia ja Helena Hämäläinen, ja käytännön työtä suunniteltiin yhdessä. Myös työtapojen yhtenäistäminen sujui mutkattomasti, sillä yhteinen tavoite hitsasi molempien tiimien työntekijät saumattomasti yhdessä toimivaksi yksiköksi.

Kuvassa valkoiseen moottorihuppuun sonnustautunut museotyöntekijä työskentelee runsaans esinemäärän keskellä. Esineet levitelty pöydille.
Projektisuunnittelija Maria Tukia inventoinnin tuoksinassa Silmätautien klinikalla. Etualalla inventoituja esineitä. Kuva: Helena Hämäläinen / Helsingin yliopistomuseo.

Pikainen silmäys käytännön työhön 

Mitä Silmätautien klinikalla sitten oikeastaan tehtiin? Jokainen tilassa ollut museoesineeksi tulkittu esine kuvattiin ja sen tiedot kerättiin talteen. Varsinaisen inventointityön arveltiin kestävän noin kuukauden ajan, mutta rupeama venyi oletettua runsaamman esinemäärän vuoksi useaksi kuukaudeksi. Inventoinnin tukena toimivat vuonna 2000 tehty inventointilista, Google sekä laitevalmistajien tietokannat. Kokonaisuudessaan kokoelma hahmotti silmäsairauksiin ja niiden hoitoon liittyvän esineellisen sekä kulttuurisen kehityksen jatkumon aina 1800-luvulta nykypäiviin asti.

Museotyöntekijä imuroi esineitä kellarissa. Isot esineet ovat levällään ympäri huonetta työntekijän molemmilla puolilla.
Projektisuunnittelija Helena Hämäläinen esipuhdistaa imuroimalla Silmätautien klinikan kellaritilassa pölykerroksen peitossa olleita esineitä. Kuva: Mai Joutselainen / Helsingin yliopistomuseo.

Sairaalat on suunniteltu ihmisiä, ei museoesineitä varten. Tämä näkyi myös Silmätautien klinikan esineissä: niitä oli säilytetty pakon edessä epäsuotuisissa oloissa. Esimerkiksi kellaritiloissa säilytetyt esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa, ja tila oli vuosien varrella altistunut kosteudelle ja lämpötilavaihteluille. Esineissä tämä ilmeni muun muassa murentuvana kumina, pölynä ja muoviosien vaurioina. Mahdollisten sisäilmaongelmien ja massiivisen pölymäärän vuoksi työntekijät käyttivät työskennellessään moottoroituja henkilönsuojaimia.

Näkökulmia valintaprosessiin

Jo ennen inventoinnin alkua Yliopistomuseon ja HUSin museotoimikunnan tahoilta oli saavutettu yhteisymmärrys, että osa objekteista päätyy Yliopistomuseon ja osa HUSin museotoimikunnan kokoelmiin. Yliopistomuseon osalta valinnat kokoelmiin otettavista esineistä tekivät amanuenssi Henna Sinisalo ja projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen. Valintoja ohjasi jossain määrin ajallinen jakolinja HYKSin perustamista edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan.

”Ajoitus on ollut meille suuntaa-antavana ohjenuorana, mutta emme antaneet sen sitoa käsiämme. Sovimme HUSin museotoimikunnan kanssa heti aluksi, että voimme neuvotella myös ’väärän’ ikäisistä esineistä keskenämme”, Sinisalo kertoo.

Valintoja tehtäessä jokainen esine arvioitiin huolella ja päätös kokoelmiin otosta tehtiin kunkin kohdalla useiden valintakriteerien perusteella. Säilytystilojen rajallisuuden vuoksi valinnoissa on Sinisalon ja Hakkaraisen mukaan pyrittävä maltillisuuteen. Samalla Silmätautien klinikan esineistö on monella tapaa Yliopistomuseon kokoelmapoliittisten linjausten perusteella museon keskeistä tallennusaluetta. Molemmat asiantuntijat korostavatkin kokoelmapolitiikan merkitystä valintoja tehtäessä. Inventoituja esineitä vertailtiin myös Yliopistomuseon jo olemassa oleviin kokoelmiin päällekkäisyyksien välttämiseksi, mutta samalla harkiten täydentävätkö klinikan esineet jotain jo olemassa olevaa kokonaisuutta.

Oleellinen kriteeri valintoja tehtäessä on esineen museoarvo.

”Museoarvo koostuu fyysisestä objektista itsestään, mutta lisäksi erityisesti objektiin liittyvistä taustatiedoista, esimerkiksi mihin esinettä on käytetty, mistä se on hankittu, kuka sen on omistanut, missä se on ollut ja ketkä ovat käyttäneet sitä, milloin sen käyttö on loppunut ja miksi. Mitä enemmän esineellä on taustatietoja, sen mielenkiintoisempi se on museon kannalta”, Sinisalo avaa monitahoista käsitettä.

Museoarvoa määritellessä esineiden taustoihin liittyvä tutkimustyö korostuu. Silmätautien klinikan kohdalla tärkeänä lähteenä selvitystyölle toimi professori ja Silmätautien klinikalla professori Tero Kivelän aloitteesta vuonna 2000 laadittu luettelo klinikan museokokoelman esineistä.

Suorakaiteen muotoinen, valkoisella ja punaisella kankaalla vuorattu rasia. Rasian sisällä metallisia instrumentteja, joissa osassa valkoiset varret. Rasian vieressä kaksi paperilappua.
Instrumenttirasia kuului Hanna Galetski-Olinille, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Kontekstitiedot voivat tietyissä tapauksissa nostaa varsin tavanomaisen esineen museoarvon uudelle tasolle. Tästä esimerkkinä Hanna Galetski-Olinille (1890–1966) kuulunut instrumenttirasia, jonka Hakkarainen ja Sinisalo nostavat molemmat suosikkiesineittensä joukkoon. Galetski-Olin oli Suomen ensimmäinen silmälääkärinä toiminut nainen. Usein esineen tavanomaisuus itsessään saattaa tosin olla juuri ominaisuus, joka tekee siitä kiinnostavan. Monien käyttämä voi olla kuriositeettia parempi tallenne tietystä ilmiöstä tai tapahtumasta.

”Esinetyypin tavallisuus tai erikoisuus voi ominaisuutena olla tapauksesta riippuen plussaa tai miinusta”, Hakkarainen summaa.

Kokoelmapoliittisten linjausten, museoarvon sekä jo olemassa olemien kokoelmien kanssa käytävän vuoropuhelun ohella Hakkarainen ja Sinisalo ottivat valintoja tehdessä huomioon myös esineiden kunnon sekä niiden mahdollisesti tuottamat haitat ihmisille tai muille esineille.

Näkyvät tulokset

Hakkarainen ja Sinisalo tekivät käytännössä esinevalinnat inventoinnin yhteydessä otettujen kuvien ja luettelon perusteella ja karsinnat toteutettiin pääosin etäyhteyskokouksin. Sitä seuranneiden HUSin museotoimikunnan työntekijöiden kanssa käytyjen neuvottelujen päätteeksi Yliopistomuseon kokoelmiin päätyi Silmätautien klinikalta reilun 2 000 inventoidun kokonaisuuden joukosta yhteensä 140 esinettä, 153 valokuvaa sekä pieni määrä muita arkistomateriaaleja. Sekä Hakkarainen että Sinisalo vaikuttavat tyytyväisiltä työn tuloksiin ja valikoituun otokseen.

”Toisin kuin esimerkiksi tallin ja kalliosuojan kohdalla, tässä kokoelmassa oli nimenomaan valintojen kannalta luksusta se, että koko kokoelma voitiin ensin inventoida ja lopulliset valinnat tehdä vasta kun kokonaisuus oli oikeasti tiedossa”, Hakkarainen kiittelee.

Kaksi monokkelilasia ja yhdet metallisankaiset silmälasit. Esineissä kiinni numerolaput ja niiden vieressä tekstilaput, joissa tekstit: "Arkkiatri Arvo Ylpön monokkelit" ja "Prismalasit".
Arkkiatri Arvo Ylpön monokkelit saivat inventoinnissa numeron SKL1889 ja metallisankaiset prismalasit puolestaan numeron SKL1890. Museoarvoltaan merkittävien monokkelien suhteen päädyttiin ratkaisuun, jossa toinen linsseistä tuli osaksi Yliopistomuseon kokoelmaa ja toinen HUSin. Prismalasit päätyivät sen sijaan kokonaisuudessaan osaksi Yliopistomuseon kokoelmaa. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Hyvä yhteistyö HUSin museotoimikunnan kanssa ulottui myös esinejakoon.

”Vaikka tallennusvastuualueemme ovat osin päällekkäiset, ei ole mielekästä, että lähtisimme kilpailemaan esineistä keskenämme. On fiksumpaa tehdä yhteistyötä ja varmistaa, että museaalisesti arvokkaat objektit säilyvät jonkin tahon hoidossa”, Sinisalo tiivistää yhteisymmärrystä.

Mikäli esineistä tulee lisäselvitysten ja luetteloinnin yhteydessä esille uusia kontekstitietoja, on niiden jakamisesta jo sovittu puolin ja toisin. Yhteistyö Silmätautien klinikan tiimoilta tuleekin todennäköisesti jatkumaan, vaikka varsinainen työ on Yliopistomuseon osalta takana päin, ja kokoelmiin valitut esineet ovat jo puhdistettuna ja turvallisesti paikoillaan Kokoelmakeskuksessa.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä.

Susanna Paasonen, projektityöntekijä.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmapoliittinen ohjelma

Pakastaa, ei pakasta…

Näin loppukesän aikaan on hyvä alkaa miettiä jo hyytävämpiä asioita, kuten esimerkiksi museoesineiden pakastamista. Voi kuulostaa oudolta, että museoesineitä pakastetaan. Esineiden pakastus mahdollisten tuhohyönteisten varalta on verrattain helppo ja edullinen tapa varmistaa, että kokoelmatiloihin ei vahingossa viedä mitään elävää, kuten esineitä nakertavaa ötökkäyhdyskuntaa. Tuhohyönteiset pääsevät helposti leviämään tilasta toiseen esineiden kautta, jolloin mahdolliset vahingot eivät mahdollisesti jää enää vain oman museon säilytystiloihin, kun tuhohyönteiset pääsevät myös muiden samassa kiinteistössä toimivien organisaatioiden tiloihin. Kaikki orgaaninen materiaali pakastetaan – esimerkiksi tekstiilit, puiset huonekalut, paperi ja erilaiset eläinperäiset materiaalit, kuten nahka, turkikset, luu ja hampaat. Joitakin materiaaleja kuten metallia voi pakastaa, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä metalli ei ole kummoinenkaan kiinnostuksen kohde ötököille. Tuhohyönteiset etsivät syötävää ja paikkaa, johon munia.    

Kuvassa museokuoriainen, Anthrenus museorum. Lähde: Wikimedia Commons. 

Tuhohyönteisiä voi torjua monin eri tavoin, mutta pakastaminen on yleisin museoissa käytössä oleva menetelmä. Pakastamisen etuna on myrkyttömyys, sillä siitä ei jää ihmiselle tai esineille haitallisia yhdisteitä esineisiin kuten tuholaistorjunta-aineista. Happikatoon perustuvat eli anoksiset menetelmät, kuten typpikaasun käyttö, taas vaativat erityiset tilat tai mahdollisuuden pakata esineet kuumasaumattuihin pusseihin. Typpikaasun käyttö kulttuuriperintöalalla kiellettiin vuonna 2017 EU:n biosidivalmisteasetuksella (EU528/2012). Typpikaasun etu pakastukseen nähden oli voimakkaiden lämpötilavaihteluiden välttäminen. 

Monia materiaaleja ja esinetyyppejä ei suositella pakastettavaksi, sillä kosteuden ja lämpötilan suuri vaihtelu saattaa vaurioittaa niitä. Tällaisia materiaaleja ovat esimerkiksi lasi, keramiikka, kipsi, audiovisuaaliset tallennusformaatit ja erilaiset muovit. Myöskään hyvin hauraita tai vaikkapa nesteitä sisältäviä esineitä ei yleensä voi laittaa pakkaskäsittelyyn. Pakastamisen suhteen päätökset tulee tehdä aina tapauskohtaisesti. Esineet, joita ei voi pakastaa, pakataan muovilaatikoissa tai tiiviissä muovipusseissa karanteeniin, jossa ne viettävät kaksi vuotta seurannassa.   

Yliopistomuseon muuttoprojektissa olemme valinneet melko tiukan linjan esineiden pakastamiseen. Myös materiaaleja, joita ei normaalisti suositella pakastettavaksi vaurioitumisriskin vuoksi, on pakastettu. Muutettavia esineitä on valtavasti, eikä kaikkia ehditä tarkastamaan tuhohyönteisten varalta riittävän tarkasti. Myös käytössä olevaa karanteenitilaa on rajoitetusti. Tähän mennessä olemme projektin aikana pakastaneet mm. lasia, kipsiä, keramiikkaa, erilaisia muoveja ja lakattuja huonekaluja. Lähes kaikki esineet ovat selvinneet käsittelystä ilman silmämääräisessä tarkastelussa havaittuja vaurioita.  

Tarkkaa esineiden mikroskooppitutkimista ei meillä muuttoprojektin aikana ole mahdollista tehdä, joten kaikkia vaurioita ei välttämättä havaita. Hyönteisten leviämisen riski on kuitenkin useiden esineiden kohdalla arvioitu vakavammaksi kuin riski mikrovaurioista, joten esineet on pakastettu. Olemme tehneet pakastuslinjauksia yhdessä Museovirastossa työskentelevän konservaattorikollegan kanssa. Hänellä on tekeillä opinnäytetyö, joka käsittelee erilaisten materiaalien pakkasenkestoa. Työn on määrä valmistua viimeistään alkuvuodesta 2021.  

Yliopistomuseolla on Museoviraston Kokoelmakeskuksella käytössään valtava pakastuskontti, jossa on noin 69 kuutiota tilaa. Pakastettavat esineet pakataan muoviin, ja kuorma peitetään pressulla pakastuksen ajaksi. Näin estetään vesihöyryn tiivistyminen vedeksi esineiden pintoihin eli kondensaatio. Olemme useiden pakastuskertojen jälkeen todenneet, että kondensaatiota ei synny muoviin pakattuihin esineisiin olosuhteiden pysyessä hallittuina. 

Pakastuskonttiin mahtuu noin 18 esinelavaa. Tekstiilejä sisältävät rullakot mahtuivat juuri ja juuri kontin päätyyn, ja ovet saatiin vielä turvallisesti lukittua. Kuva: Riina Uosukainen, Helsingin yliopistomuseo. 

Museoilla on erilaisia pakastuskäytäntöjä tuhohyönteisten torjumiseen. Usein pienissä museoissa on käytössä kotikäytöstä tuttuja arkkupakastimia, jotka eivät yleensä kylmene -20°C:ta kylmemmäksi, mutta pakastusaikaa pidennettäessä ne toimivat melko hyvin. Hyönteisten kasvu, lisääntyminen, syöminen vähenevät huomattavasti jo lämpötilan laskiessa alle +15°C:n ja nollassa asteessa ne vaipuvat horrokseen. 

Jotta suurin osa tuhohyönteisistä, niiden toukista ja munista saataisiin hengiltä yhdellä pakastuskerralla, vaaditaan -35°C lämpötila. Tässä lämpötilassa esineet viettävät viisi päivää, minkä jälkeen pakastin sammutetaan. Lämpötila saa alkaa nousta hitaasti, ennen kuin esineitä aletaan purkaa pakastimesta. Pakastimen olosuhteita seurataan lämpötilaa ja kosteutta mittaavalla pienellä laitteella, dataloggerilla, joka lähettää tietonsa vastaanottavalle tietokoneelle. män rutiinin mukaan pakastin tyhjennetään ja täytetään aina kerran viikossa. Joissain museoissa pakastamisessa on käytössä menetelmä, joissa yhden kuorman käsittelyyn menee kolme viikkoa. Tällöin pakastin sammutetaan välissä, ja esineet pakastetaan vielä toisen kerran, jolloin kuolevat myös sellaisten tuhohyönteisten munat, joissa on niin kutsuttua pakkasnestettä. Pakkasnestettä sisältävät munat selviävät toisinaan pakastamisesta. Yliopistomuseolla on kuitenkin katsottu, että ns. yhden viikon taktiikka yhdessä kokoelmien säilytystilojen tehokkaan hyönteistarkkailun kanssa riittää tuholaisten torjuntaan. 

Kaavio esittää millä lämpötilalla ja pakastusajalla tuhohyönteiset kuolevat. Lähde: CCI Notes 3/3.  

 

Anni Tuominen, konservaattori

Riina Uosukainen, konservaattori


Lähteet:  

 CCI Notes 3/3, Canadian Conservation Institute. 1997. Controlling Insect Pests with Low Temperature. https://www.canada.ca/en/conservation-institute/services/conservation-preservation-publications/canadian-conservation-institute-notes/controlling-insects-low-temperature.html   

 Museumpests.net: Solutions – Low Temperature Treatment. https://museumpests.net/solutions-low-temperature-treatment/   

 Western Australian Museum: Freezing Objects. https://manual.museum.wa.gov.au/freezing-objects   

 Conserve O Gram, number 3/6. 1994. An Insect Pest Control Procedure: The Freezing Process. https://www.nps.gov/museum/publications/conserveogram/03-06.pdf   

 Konservaattori-lehti. 1/2020. Puheenjohtajan terveiset. 

Sibeliuksen viulu ja kuolleen kasvot – pieni tutkimusmatka menneisyyteen

Vuonna 1922 tohtori ja professori Christian Sibelius kuoli perniöösiin anemiaan vain 54-vuotiaana. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Lapinlahden tohtorin tytär Riitta Sibelius lahjoitti Lääketieteen historian museolle isänsä kuolinnaamion ja viulun. Esineet päätyivät kalliosuojan säilytystilaan. Keväällä 2020 Yliopistomuseon työntekijät nostivat hyllystä vaalean pahvilaatikon ja puisen viulukotelon, joiden sisältöä ei oltu tarkasteltu pitkään aikaan.

Mies lääkärintakissa pitelee käsissään instrumenttia. Kuva on mustavalkoinen.
Christian Sibelius 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo

”Soihdunsytyttäjä hän oli ajatuksen yössä.”

teksti Christian Sibeliuksen hautakivessä

Pahvilaatikon ympärille on kiedottu juuttinarua. Kannen alta paljastuu paperia ja paperin keskeltä kipsinen, korkea otsa ja jylhäprofiilinen nenä: Sibelius. Tosin ei tunnettu säveltäjämestari, vaan tämän veli, tohtori ja professori Christian Sibelius. Kipsinen kuolinnaamio oli tehty vainajan kasvoista kuoleman jälkeen, ja sitä säilytettiin muistona kuolleesta. Naamioita käytettiin myös patsaiden malleina, jotta ne vastaisivat esikuviaan. Tapa oli elinvoimainen aina antiikin ajoista 1900-luvun alkupuolelle asti.

Vuonna 1869 Hämeenlinnassa syntynyt Christian Sibelius toimi Lapinlahden keskuslaitoksen johtajana aina vuoteen 1921. Lapinlahden keskuslaitos oli ensimmäinen mielenterveyden hoitoon rakennettu laitos, ja Carl Ludwig Engelin (1778 – 1840) suunnittelema rakennus otti ensimmäiset potilaansa vastaan 1841. Aiemmin mielenterveyspotilaiden hoito oli kuntien vastuulla ja potilaat elivät usein vankilamaisissa oloissa. Sairauksia hoidettiin pakkokeinoilla. Sibeliuksen siirryttyä Lapinlahden johtoon vuonna 1904 pakkokeinoista luovuttiin ja aiempi sellijärjestelmä muuttui osastoihin perustuvaksi systeemiksi. Sairaalasta tuli sijoituspaikan sijaan hoitopaikka, ja Sibeliuksen tavoitteena oli kehittää sekä hoitoa, opetusta että lisätä tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1909 laitoksen johtajuuteen yhdistettiin yliopiston ylimääräinen psykiatrian professuuri, joka muutettiin 1921 vakinaiseksi viraksi.

Kipsinen kuolinnaamio.
Kalliosuojasta löytynyt kuolinnaamio pintapuhdistuksen jälkeen. Kuva: Helsingin yliopistomuso/ Mai Joutselainen

Sibeliusta pidettiin edistyksellisenä ja humaanina psykiatrina, ja hänen aikanaan Lapinlahden hoitomuodot muuttuivat aiempaa inhimillisemmiksi. Hän oli opiskelijoiden keskuudessa pidetty opettaja ja maineeltaan analyyttinen tiedemies, vaikka tieteelliset julkaisut jäivätkin vähäisiksi. Veljelleen Jeanille Christian oli ”valohahmo”, joka kannatteli säveltäjää vaikeina hetkinä ja oli tukena tarjoten muun muassa turvapaikan Lapinlahdessa sisällissodan aikana 1918. Christian oli myös pitkälle koulutettu muusikko ja lahjakas sellisti, ja hän musisoi sekä veljensä että lääkäreistä koostuvan kamarikvartetin kanssa.

Tutkimusmatka menneisyyteen

Hypätään taas historiasta nykyaikaan. Kaiken pölyn keskellä museon työntekijä avaa mustan kotelon kannen. Sen alta paljastuu kaunis, punaruskeaksi lakattu viulu, jonka eläimen suolesta valmistetut kielet ovat irronneet ja kielenpidin haljennut. Ääniaukon vieressä on pieni halkeama. Huomio kiinnittyy soittimen erikoiseen päähän: tavallinen simpukka onkin muotoiltu leijonan pääksi. Myös viritystapit ovat mielenkiintoiset, sillä ne on valmistettu norsunluusta ja osoittavat alaspäin. Kotelossa olevien papereiden mukaan viulu on kuulunut Sibeliukselle, ja sen on tunnistanut lahjoituksen tehnyt tytär Riitta. Viulunrakentaja Carlo Bergmanin mukaan soitin on 1900-luvun alusta, tehdasvalmisteinen, saksalainen ja ”kertaustyylinen”. Museon diaarikirjoista viulusta ei kuitenkaan löydy merkintää, vaikka kuolinnaamion vastaanottopäivä täsmää mukana olevien papereihin merkittyyn päivään. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tajuaa, että esineessä on kauneuden lisäksi jotain erityistä.

Puinen, musta viulukotelo, joka on verhoiltu viheällä sametilla. Kotelossa lepää punaruskea viulu ja kotelon edessä puinen talla ja mustia kielenpitimiä.
Viulu kotelossaan. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Mai Joutselainen
Viulun pää, joka on muotoiltu leijonan pääksi. Metalliset ja norsunluiset viritystapit.
Ykityiskohdat tekevät viulusta osaltaan erityisen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Mai Joutselainen

Toisinaan yksittäiset esineet laittavat liikkeelle tutkimuksen pyörän, joka vie yhä syvemmälle arkistoihin – ja kirjoittajan ajatuksiin. Sibeliuksen viulu ja kuolinnaamio kuljettivat kirjoittajan museon kirjastoon, arkistoon, elämäkertojen äärelle sekä internetin ihmemaailmaan. Museoammattilaisen silmin tarkasteltuna esineen matka alkuperäiseltä omistajaltaan siihen, missä se nykyisin on, on monitahoinen, mielenkiintoinen ja aukkojen täyttämä. Vaikka Christian Sibeliuksen elämästä ja työstä Lapinlahdessa tiedetään jonkin verran ja tehdystä lahjoituksesta on olemassa arkistotietoa, jotain jää aina pimentoon. Kuka kuolinnaamion valmisti? Oliko viulu Sibeliuksen vai jonkun muun, ja ketkä kaikki ovat sitä soittaneet? Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan lopullisia vastauksia, mutta mielikuvitusta ja mielenkiintoa ne kuitenkin ruokkivat. Esineet eivät liity vain entisen omistajansa henkilöhistoriaan, vaan ne kertovat myös tarinaa vallinneesta ajasta ja muista ihmisistä.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Lähteet:

Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3629

Jean Sibeliuksen elämäkerta

Achté, Kalle: Lapinlahden sairaalan historia 1841­ – 1991. Gummerus, Jyväskylä 1991.

Achté, Kalle: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841-1971. Otava,   Keuruu 1974.

Lääketieteen historian museon lahjoitusluettelo 1973 – 1978.

HYKS:n psykiatrian klinikan tiedotuslehti, 130 –vuotisjuhlanumero. 25.8.1971

Helsingin yliopistomuseon kuvakokoelmat

Kalliosuojan aarteita – kaappi vuodelta 1831

Kevään aikana muuttoprojektissamme inventoidusta kalliosuojasta löytyi paljon kiinnostavia esineitä. Osa oli kauniita, osa ehkä pelottaviakin. Joistakin esineistä tiedettiin hyvinkin tarkkaan taustatietoja, toiset jäivät tuntemattomiksi. Entisen Viikin Maatalousmuseon kokoelmaan kuulunut kaappi vuodelta 1831 on yksi kalliosuojasta pelastetuista aarteista.

Kuvassa esittelyssä oleva kaappi.
Noin 180 cm korkea kaappi on koristeltu punaisella, valkoisella ja siniharmaalla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Vuonna 1831 Charles Darwin lähti kiertämään HMS Beagle -aluksella maailman meriä. Matkan aikana hän teki luonnontieteellisiä havaintoja, jotka toimivat pohjana teokselle Lajien synty ja maailmaa mullistaneelle evoluutioteorialle. Samana vuonna myös tuleva farmaseutti ja Coca-Colan keksijä John Pemberton syntyi Yhdysvalloissa, ja Carl von Clausewitz, tunnettu sotateoreetikko, kuoli Preussissa.  Napoleonin kuolemasta oli kulunut jo 10 vuotta. Taidemaalari Eugène Delacroix’n tunnetuin teos Vapaus johtaa kansaa oli valmistunut edellisenä vuonna. Teos oli parhaillaan yleisön ihasteltavana Pariisin Salongissa. Keisari Nikolai I hallitsi Venäjää ja samalla Suomen suuriruhtinaskuntaa. Helsingissä perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS:n sihteerinä toiminut Elias Lönnrot kehitti uuden suomenkielisen sanan, kirjallisuus, juuri sitä varten.

Lähikuvassa oven keskelle maalattu vuosiluku 1831.
Kaapin valmistusvuosi on maalattu keskelle ovea. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Myös esittelyssä oleva puinen kaappi valmistettiin siis tuona samaisena vuotena. Valmistusajasta kertova vuosiluku on maalattu oven keskelle. Yliopistomuseolla ei ole tietoa kaapin tekijästä. Kaappi on peräisin Varsinais-Suomesta, entisestä Karjalan kunnasta, Suutilan kylässä sijainneelta Kivilän lohkotilalta. Olisiko tilan silloinen isäntä ollut taitava puuseppä vai onko kiertävä nikkari valmistanut kaapin? Kaapin ovea ympäröivät punaisella maalatut sivut ja siniset seinien koristetäytteet, peilit. Lisäksi ovi on koristeltu valkoisin kukkasin ja köynnöksin. Oven takaa paljastuu hyllytasoja. Voisiko kyseessä olla häälahja tai kapiokaappi, jossa tilan emäntä olisi säilyttänyt parhaita, nuorena tyttönä tekemiään tekstiilejä?

Lähikuvassa kaapin oven koristeita: nauhoja, kukkia ja köynnöksiä.
Yksityiskohtia kaapin koristeista. Kuvat: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Lähes kahden sadan vuoden ikä näkyy kaappia käsiteltäessä. Kaapin pohja on haurastunut, eikä se seiso yhtä tukevasti jaloillaan kuin kenties joskus ennen. Kaappi on ollut useita vuosia varastossa kalliosuojassa, eivätkä varastotilan ajan myötä kosteiksi ja likaisiksi muuttuneet olosuhteetkaan ole tehneet kaapille hyvää.  Oven lukkoon sopiva avain on kadonnut vuosien saatossa, mutta oven sulkeva säppikin on ollut jo pitkään paikoillaan. Tästä kertoo syvä puoliympyrän muotoinen jälki, jonka säpin terä toistuneiden avaamisten aikana on pikkuhiljaa uurtanut puuhun.

Lähikuvassa vanha säppi ja sen puuhun uurtama jälki.
Säppi pitää oven suljettuna. Putoava terä on uurtanut puuhun jäljen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Kalliosuojassa inventoitujen maatalousesineiden joukossa oli paljon auroja ja äkeitä, aisoja unohtamatta. Siksi oli mukavaa vaihtelua törmätä johonkin aivan toisenlaiseen esineeseen. Kaappi on kauniin kirjava väriläiskä ja puusepäntaidon työnäyte. Se on myös viittaus sisätiloihin ja kodin lämpöön arkisempien maanmuokkausvälineiden joukossa. Konservaattorin puhdistama kaappi on nyt valmis uusiin seikkailuihin. Kuten valtaosa muistakin Viikin Maatalousmuseon kokoelmaan kuuluneista esineistä, myös tämä kaappi saa uuden kodin Suomen maatalousmuseo Sarasta.

Katariina Pehkonen, museoamanuenssi