Kesä Silmätautien klinikalla

Muuttoprojektin aikana olemme päässeet tarkastelemaan omin silmin mitä erilaisempia työskentelymiljöitä. Osa muuttotiimistä vietti viime kesän sairaalaympäristössä Silmätautien klinikalla, jonka kokoelmia kartoitimme yhdessä HUSin museotoimikunnan kanssa. Tässä tekstissä silmäilemme museaalisen yhteistyön mahdollisuuksia sekä valotamme sitä, millaista asiantuntijatyötä esineiden kokoelmiin ottaminen oikeastaan vaatii.

Katse yhteistyön taustaan: HUSin museotoimikunta ja Yliopistomuseon historiallinen vastuu 

Helsingin yliopiston ja Meilahdessa sijaitsevien sairaaloiden yhteinen historia on mittava. Silmätautien klinikan kokoelmalla on pitkät perinteet: silmätautioppi sai ensimmäisen professorinsa vuonna 1871 ja kokoelman vanhimmat esineet ovat 1800-luvulta.  Useat opetussairaalat ja yksiköt on Silmä-korvasairaalan tavoin perustettu alun perin yliopiston yhteyteen, ja sairaalat yhdistyivät Helsingin yliopistolliseksi keskussairaalaksi vuonna 1958. Vuodesta 2000 lähtien Yliopistollinen keskussairaala on ollut osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä eli HUSia. Kuntayhtymän sairaalat ja yksiköt ovat vuosien saatossa itsenäisesti keränneet museaalisia esineitä, ja näitä kokoelmia kartoittamaan HUS perusti oman museotoimikunnan vuonna 2018. Toimikunnan ja sen kolmen työntekijän tehtävänä on koordinoida, kartoittaa, kehittää ja hoitaa HUSin museokokoelmia. Tämänhetkisen arvion mukaan kokoelmissa on yli 12 000 esinettä ja yli 15 000 valokuvaa.

Helsingin yliopistomuseo ja HUSin museotoimikunta päättivät yhteistyössä kartoittaa Meilahdessa sijaitsevan Silmätautien klinikan museokokoelmat. Osa kokoelmista kuuluu historiallisista syistä Helsingin yliopistolle ja kuuluu siten Yliopistomuseon tallennusvastuualueeseen. Projektiin kohdistui aikataulupaineita, sillä Silmätautien klinikan tilan tulee olla tyhjä vuoden loppuun mennessä. HUSin museotoimikunnan puolelta mukana olivat projektisuunnittelijat Maria Tukia ja Helena Hämäläinen, ja käytännön työtä suunniteltiin yhdessä. Myös työtapojen yhtenäistäminen sujui mutkattomasti, sillä yhteinen tavoite hitsasi molempien tiimien työntekijät saumattomasti yhdessä toimivaksi yksiköksi.

Kuvassa valkoiseen moottorihuppuun sonnustautunut museotyöntekijä työskentelee runsaans esinemäärän keskellä. Esineet levitelty pöydille.
Projektisuunnittelija Maria Tukia inventoinnin tuoksinassa Silmätautien klinikalla. Etualalla inventoituja esineitä. Kuva: Helena Hämäläinen / Helsingin yliopistomuseo.

Pikainen silmäys käytännön työhön 

Mitä Silmätautien klinikalla sitten oikeastaan tehtiin? Jokainen tilassa ollut museoesineeksi tulkittu esine kuvattiin ja sen tiedot kerättiin talteen. Varsinaisen inventointityön arveltiin kestävän noin kuukauden ajan, mutta rupeama venyi oletettua runsaamman esinemäärän vuoksi useaksi kuukaudeksi. Inventoinnin tukena toimivat vuonna 2000 tehty inventointilista, Google sekä laitevalmistajien tietokannat. Kokonaisuudessaan kokoelma hahmotti silmäsairauksiin ja niiden hoitoon liittyvän esineellisen sekä kulttuurisen kehityksen jatkumon aina 1800-luvulta nykypäiviin asti.

Museotyöntekijä imuroi esineitä kellarissa. Isot esineet ovat levällään ympäri huonetta työntekijän molemmilla puolilla.
Projektisuunnittelija Helena Hämäläinen esipuhdistaa imuroimalla Silmätautien klinikan kellaritilassa pölykerroksen peitossa olleita esineitä. Kuva: Mai Joutselainen / Helsingin yliopistomuseo.

Sairaalat on suunniteltu ihmisiä, ei museoesineitä varten. Tämä näkyi myös Silmätautien klinikan esineissä: niitä oli säilytetty pakon edessä epäsuotuisissa oloissa. Esimerkiksi kellaritiloissa säilytetyt esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa, ja tila oli vuosien varrella altistunut kosteudelle ja lämpötilavaihteluille. Esineissä tämä ilmeni muun muassa murentuvana kumina, pölynä ja muoviosien vaurioina. Mahdollisten sisäilmaongelmien ja massiivisen pölymäärän vuoksi työntekijät käyttivät työskennellessään moottoroituja henkilönsuojaimia.

Näkökulmia valintaprosessiin

Jo ennen inventoinnin alkua Yliopistomuseon ja HUSin museotoimikunnan tahoilta oli saavutettu yhteisymmärrys, että osa objekteista päätyy Yliopistomuseon ja osa HUSin museotoimikunnan kokoelmiin. Yliopistomuseon osalta valinnat kokoelmiin otettavista esineistä tekivät amanuenssi Henna Sinisalo ja projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen. Valintoja ohjasi jossain määrin ajallinen jakolinja HYKSin perustamista edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan.

”Ajoitus on ollut meille suuntaa-antavana ohjenuorana, mutta emme antaneet sen sitoa käsiämme. Sovimme HUSin museotoimikunnan kanssa heti aluksi, että voimme neuvotella myös ’väärän’ ikäisistä esineistä keskenämme”, Sinisalo kertoo.

Valintoja tehtäessä jokainen esine arvioitiin huolella ja päätös kokoelmiin otosta tehtiin kunkin kohdalla useiden valintakriteerien perusteella. Säilytystilojen rajallisuuden vuoksi valinnoissa on Sinisalon ja Hakkaraisen mukaan pyrittävä maltillisuuteen. Samalla Silmätautien klinikan esineistö on monella tapaa Yliopistomuseon kokoelmapoliittisten linjausten perusteella museon keskeistä tallennusaluetta. Molemmat asiantuntijat korostavatkin kokoelmapolitiikan merkitystä valintoja tehtäessä. Inventoituja esineitä vertailtiin myös Yliopistomuseon jo olemassa oleviin kokoelmiin päällekkäisyyksien välttämiseksi, mutta samalla harkiten täydentävätkö klinikan esineet jotain jo olemassa olevaa kokonaisuutta.

Oleellinen kriteeri valintoja tehtäessä on esineen museoarvo.

”Museoarvo koostuu fyysisestä objektista itsestään, mutta lisäksi erityisesti objektiin liittyvistä taustatiedoista, esimerkiksi mihin esinettä on käytetty, mistä se on hankittu, kuka sen on omistanut, missä se on ollut ja ketkä ovat käyttäneet sitä, milloin sen käyttö on loppunut ja miksi. Mitä enemmän esineellä on taustatietoja, sen mielenkiintoisempi se on museon kannalta”, Sinisalo avaa monitahoista käsitettä.

Museoarvoa määritellessä esineiden taustoihin liittyvä tutkimustyö korostuu. Silmätautien klinikan kohdalla tärkeänä lähteenä selvitystyölle toimi professori ja Silmätautien klinikalla professori Tero Kivelän aloitteesta vuonna 2000 laadittu luettelo klinikan museokokoelman esineistä.

Suorakaiteen muotoinen, valkoisella ja punaisella kankaalla vuorattu rasia. Rasian sisällä metallisia instrumentteja, joissa osassa valkoiset varret. Rasian vieressä kaksi paperilappua.
Instrumenttirasia kuului Hanna Galetski-Olinille, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Kontekstitiedot voivat tietyissä tapauksissa nostaa varsin tavanomaisen esineen museoarvon uudelle tasolle. Tästä esimerkkinä Hanna Galetski-Olinille (1890–1966) kuulunut instrumenttirasia, jonka Hakkarainen ja Sinisalo nostavat molemmat suosikkiesineittensä joukkoon. Galetski-Olin oli Suomen ensimmäinen silmälääkärinä toiminut nainen. Usein esineen tavanomaisuus itsessään saattaa tosin olla juuri ominaisuus, joka tekee siitä kiinnostavan. Monien käyttämä voi olla kuriositeettia parempi tallenne tietystä ilmiöstä tai tapahtumasta.

”Esinetyypin tavallisuus tai erikoisuus voi ominaisuutena olla tapauksesta riippuen plussaa tai miinusta”, Hakkarainen summaa.

Kokoelmapoliittisten linjausten, museoarvon sekä jo olemassa olemien kokoelmien kanssa käytävän vuoropuhelun ohella Hakkarainen ja Sinisalo ottivat valintoja tehdessä huomioon myös esineiden kunnon sekä niiden mahdollisesti tuottamat haitat ihmisille tai muille esineille.

Näkyvät tulokset

Hakkarainen ja Sinisalo tekivät käytännössä esinevalinnat inventoinnin yhteydessä otettujen kuvien ja luettelon perusteella ja karsinnat toteutettiin pääosin etäyhteyskokouksin. Sitä seuranneiden HUSin museotoimikunnan työntekijöiden kanssa käytyjen neuvottelujen päätteeksi Yliopistomuseon kokoelmiin päätyi Silmätautien klinikalta reilun 2 000 inventoidun kokonaisuuden joukosta yhteensä 140 esinettä, 153 valokuvaa sekä pieni määrä muita arkistomateriaaleja. Sekä Hakkarainen että Sinisalo vaikuttavat tyytyväisiltä työn tuloksiin ja valikoituun otokseen.

”Toisin kuin esimerkiksi tallin ja kalliosuojan kohdalla, tässä kokoelmassa oli nimenomaan valintojen kannalta luksusta se, että koko kokoelma voitiin ensin inventoida ja lopulliset valinnat tehdä vasta kun kokonaisuus oli oikeasti tiedossa”, Hakkarainen kiittelee.

Kaksi monokkelilasia ja yhdet metallisankaiset silmälasit. Esineissä kiinni numerolaput ja niiden vieressä tekstilaput, joissa tekstit: "Arkkiatri Arvo Ylpön monokkelit" ja "Prismalasit".
Arkkiatri Arvo Ylpön monokkelit sai inventoinnissa numeron SKL1889 ja metallisankaiset prismalasit puolestaan numeron SKL1890. Museoarvoltaan merkittävien monokkelien suhteen päädyttiin ratkaisuun, jossa toinen linsseistä tuli osaksi Yliopistomuseon kokoelmaa ja toinen HUSin. Prismalasit päätyivät sen sijaan kokonaisuudessaan osaksi Yliopistomuseon kokoelmaa. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Hyvä yhteistyö HUSin museotoimikunnan kanssa ulottui myös esinejakoon.

”Vaikka tallennusvastuualueemme ovat osin päällekkäiset, ei ole mielekästä, että lähtisimme kilpailemaan esineistä keskenämme. On fiksumpaa tehdä yhteistyötä ja varmistaa, että museaalisesti arvokkaat objektit säilyvät jonkin tahon hoidossa”, Sinisalo tiivistää yhteisymmärrystä.

Mikäli esineistä tulee lisäselvitysten ja luetteloinnin yhteydessä esille uusia kontekstitietoja, on niiden jakamisesta jo sovittu puolin ja toisin. Yhteistyö Silmätautien klinikan tiimoilta tuleekin todennäköisesti jatkumaan, vaikka varsinainen työ on Yliopistomuseon osalta takana päin, ja kokoelmiin valitut esineet ovat jo puhdistettuna ja turvallisesti paikoillaan Kokoelmakeskuksessa.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä.

Susanna Paasonen, projektityöntekijä.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmapoliittinen ohjelma

Pakastaa, ei pakasta…

Näin loppukesän aikaan on hyvä alkaa miettiä jo hyytävämpiä asioita, kuten esimerkiksi museoesineiden pakastamista. Voi kuulostaa oudolta, että museoesineitä pakastetaan. Esineiden pakastus mahdollisten tuhohyönteisten varalta on verrattain helppo ja edullinen tapa varmistaa, että kokoelmatiloihin ei vahingossa viedä mitään elävää, kuten esineitä nakertavaa ötökkäyhdyskuntaa. Tuhohyönteiset pääsevät helposti leviämään tilasta toiseen esineiden kautta, jolloin mahdolliset vahingot eivät mahdollisesti jää enää vain oman museon säilytystiloihin, kun tuhohyönteiset pääsevät myös muiden samassa kiinteistössä toimivien organisaatioiden tiloihin. Kaikki orgaaninen materiaali pakastetaan – esimerkiksi tekstiilit, puiset huonekalut, paperi ja erilaiset eläinperäiset materiaalit, kuten nahka, turkikset, luu ja hampaat. Joitakin materiaaleja kuten metallia voi pakastaa, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä metalli ei ole kummoinenkaan kiinnostuksen kohde ötököille. Tuhohyönteiset etsivät syötävää ja paikkaa, johon munia.    

Kuvassa museokuoriainen, Anthrenus museorum. Lähde: Wikimedia Commons. 

Tuhohyönteisiä voi torjua monin eri tavoin, mutta pakastaminen on yleisin museoissa käytössä oleva menetelmä. Pakastamisen etuna on myrkyttömyys, sillä siitä ei jää ihmiselle tai esineille haitallisia yhdisteitä esineisiin kuten tuholaistorjunta-aineista. Happikatoon perustuvat eli anoksiset menetelmät, kuten typpikaasun käyttö, taas vaativat erityiset tilat tai mahdollisuuden pakata esineet kuumasaumattuihin pusseihin. Typpikaasun käyttö kulttuuriperintöalalla kiellettiin vuonna 2017 EU:n biosidivalmisteasetuksella (EU528/2012). Typpikaasun etu pakastukseen nähden oli voimakkaiden lämpötilavaihteluiden välttäminen. 

Monia materiaaleja ja esinetyyppejä ei suositella pakastettavaksi, sillä kosteuden ja lämpötilan suuri vaihtelu saattaa vaurioittaa niitä. Tällaisia materiaaleja ovat esimerkiksi lasi, keramiikka, kipsi, audiovisuaaliset tallennusformaatit ja erilaiset muovit. Myöskään hyvin hauraita tai vaikkapa nesteitä sisältäviä esineitä ei yleensä voi laittaa pakkaskäsittelyyn. Pakastamisen suhteen päätökset tulee tehdä aina tapauskohtaisesti. Esineet, joita ei voi pakastaa, pakataan muovilaatikoissa tai tiiviissä muovipusseissa karanteeniin, jossa ne viettävät kaksi vuotta seurannassa.   

Yliopistomuseon muuttoprojektissa olemme valinneet melko tiukan linjan esineiden pakastamiseen. Myös materiaaleja, joita ei normaalisti suositella pakastettavaksi vaurioitumisriskin vuoksi, on pakastettu. Muutettavia esineitä on valtavasti, eikä kaikkia ehditä tarkastamaan tuhohyönteisten varalta riittävän tarkasti. Myös käytössä olevaa karanteenitilaa on rajoitetusti. Tähän mennessä olemme projektin aikana pakastaneet mm. lasia, kipsiä, keramiikkaa, erilaisia muoveja ja lakattuja huonekaluja. Lähes kaikki esineet ovat selvinneet käsittelystä ilman silmämääräisessä tarkastelussa havaittuja vaurioita.  

Tarkkaa esineiden mikroskooppitutkimista ei meillä muuttoprojektin aikana ole mahdollista tehdä, joten kaikkia vaurioita ei välttämättä havaita. Hyönteisten leviämisen riski on kuitenkin useiden esineiden kohdalla arvioitu vakavammaksi kuin riski mikrovaurioista, joten esineet on pakastettu. Olemme tehneet pakastuslinjauksia yhdessä Museovirastossa työskentelevän konservaattorikollegan kanssa. Hänellä on tekeillä opinnäytetyö, joka käsittelee erilaisten materiaalien pakkasenkestoa. Työn on määrä valmistua viimeistään alkuvuodesta 2021.  

Yliopistomuseolla on Museoviraston Kokoelmakeskuksella käytössään valtava pakastuskontti, jossa on noin 69 kuutiota tilaa. Pakastettavat esineet pakataan muoviin, ja kuorma peitetään pressulla pakastuksen ajaksi. Näin estetään vesihöyryn tiivistyminen vedeksi esineiden pintoihin eli kondensaatio. Olemme useiden pakastuskertojen jälkeen todenneet, että kondensaatiota ei synny muoviin pakattuihin esineisiin olosuhteiden pysyessä hallittuina. 

Pakastuskonttiin mahtuu noin 18 esinelavaa. Tekstiilejä sisältävät rullakot mahtuivat juuri ja juuri kontin päätyyn, ja ovet saatiin vielä turvallisesti lukittua. Kuva: Riina Uosukainen, Helsingin yliopistomuseo. 

Museoilla on erilaisia pakastuskäytäntöjä tuhohyönteisten torjumiseen. Usein pienissä museoissa on käytössä kotikäytöstä tuttuja arkkupakastimia, jotka eivät yleensä kylmene -20°C:ta kylmemmäksi, mutta pakastusaikaa pidennettäessä ne toimivat melko hyvin. Hyönteisten kasvu, lisääntyminen, syöminen vähenevät huomattavasti jo lämpötilan laskiessa alle +15°C:n ja nollassa asteessa ne vaipuvat horrokseen. 

Jotta suurin osa tuhohyönteisistä, niiden toukista ja munista saataisiin hengiltä yhdellä pakastuskerralla, vaaditaan -35°C lämpötila. Tässä lämpötilassa esineet viettävät viisi päivää, minkä jälkeen pakastin sammutetaan. Lämpötila saa alkaa nousta hitaasti, ennen kuin esineitä aletaan purkaa pakastimesta. Pakastimen olosuhteita seurataan lämpötilaa ja kosteutta mittaavalla pienellä laitteella, dataloggerilla, joka lähettää tietonsa vastaanottavalle tietokoneelle. män rutiinin mukaan pakastin tyhjennetään ja täytetään aina kerran viikossa. Joissain museoissa pakastamisessa on käytössä menetelmä, joissa yhden kuorman käsittelyyn menee kolme viikkoa. Tällöin pakastin sammutetaan välissä, ja esineet pakastetaan vielä toisen kerran, jolloin kuolevat myös sellaisten tuhohyönteisten munat, joissa on niin kutsuttua pakkasnestettä. Pakkasnestettä sisältävät munat selviävät toisinaan pakastamisesta. Yliopistomuseolla on kuitenkin katsottu, että ns. yhden viikon taktiikka yhdessä kokoelmien säilytystilojen tehokkaan hyönteistarkkailun kanssa riittää tuholaisten torjuntaan. 

Kaavio esittää millä lämpötilalla ja pakastusajalla tuhohyönteiset kuolevat. Lähde: CCI Notes 3/3.  

 

Anni Tuominen, konservaattori

Riina Uosukainen, konservaattori


Lähteet:  

 CCI Notes 3/3, Canadian Conservation Institute. 1997. Controlling Insect Pests with Low Temperature. https://www.canada.ca/en/conservation-institute/services/conservation-preservation-publications/canadian-conservation-institute-notes/controlling-insects-low-temperature.html   

 Museumpests.net: Solutions – Low Temperature Treatment. https://museumpests.net/solutions-low-temperature-treatment/   

 Western Australian Museum: Freezing Objects. https://manual.museum.wa.gov.au/freezing-objects   

 Conserve O Gram, number 3/6. 1994. An Insect Pest Control Procedure: The Freezing Process. https://www.nps.gov/museum/publications/conserveogram/03-06.pdf   

 Konservaattori-lehti. 1/2020. Puheenjohtajan terveiset. 

Sibeliuksen viulu ja kuolleen kasvot – pieni tutkimusmatka menneisyyteen

Vuonna 1922 tohtori ja professori Christian Sibelius kuoli perniöösiin anemiaan vain 54-vuotiaana. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Lapinlahden tohtorin tytär Riitta Sibelius lahjoitti Lääketieteen historian museolle isänsä kuolinnaamion ja viulun. Esineet päätyivät kalliosuojan säilytystilaan. Keväällä 2020 Yliopistomuseon työntekijät nostivat hyllystä vaalean pahvilaatikon ja puisen viulukotelon, joiden sisältöä ei oltu tarkasteltu pitkään aikaan.

Mies lääkärintakissa pitelee käsissään instrumenttia. Kuva on mustavalkoinen.
Christian Sibelius 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo

”Soihdunsytyttäjä hän oli ajatuksen yössä.”

teksti Christian Sibeliuksen hautakivessä

Pahvilaatikon ympärille on kiedottu juuttinarua. Kannen alta paljastuu paperia ja paperin keskeltä kipsinen, korkea otsa ja jylhäprofiilinen nenä: Sibelius. Tosin ei tunnettu säveltäjämestari, vaan tämän veli, tohtori ja professori Christian Sibelius. Kipsinen kuolinnaamio oli tehty vainajan kasvoista kuoleman jälkeen, ja sitä säilytettiin muistona kuolleesta. Naamioita käytettiin myös patsaiden malleina, jotta ne vastaisivat esikuviaan. Tapa oli elinvoimainen aina antiikin ajoista 1900-luvun alkupuolelle asti.

Vuonna 1869 Hämeenlinnassa syntynyt Christian Sibelius toimi Lapinlahden keskuslaitoksen johtajana aina vuoteen 1921. Lapinlahden keskuslaitos oli ensimmäinen mielenterveyden hoitoon rakennettu laitos, ja Carl Ludwig Engelin (1778 – 1840) suunnittelema rakennus otti ensimmäiset potilaansa vastaan 1841. Aiemmin mielenterveyspotilaiden hoito oli kuntien vastuulla ja potilaat elivät usein vankilamaisissa oloissa. Sairauksia hoidettiin pakkokeinoilla. Sibeliuksen siirryttyä Lapinlahden johtoon vuonna 1904 pakkokeinoista luovuttiin ja aiempi sellijärjestelmä muuttui osastoihin perustuvaksi systeemiksi. Sairaalasta tuli sijoituspaikan sijaan hoitopaikka, ja Sibeliuksen tavoitteena oli kehittää sekä hoitoa, opetusta että lisätä tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1909 laitoksen johtajuuteen yhdistettiin yliopiston ylimääräinen psykiatrian professuuri, joka muutettiin 1921 vakinaiseksi viraksi.

Kipsinen kuolinnaamio.
Kalliosuojasta löytynyt kuolinnaamio pintapuhdistuksen jälkeen. Kuva: Helsingin yliopistomuso/ Mai Joutselainen

Sibeliusta pidettiin edistyksellisenä ja humaanina psykiatrina, ja hänen aikanaan Lapinlahden hoitomuodot muuttuivat aiempaa inhimillisemmiksi. Hän oli opiskelijoiden keskuudessa pidetty opettaja ja maineeltaan analyyttinen tiedemies, vaikka tieteelliset julkaisut jäivätkin vähäisiksi. Veljelleen Jeanille Christian oli ”valohahmo”, joka kannatteli säveltäjää vaikeina hetkinä ja oli tukena tarjoten muun muassa turvapaikan Lapinlahdessa sisällissodan aikana 1918. Christian oli myös pitkälle koulutettu muusikko ja lahjakas sellisti, ja hän musisoi sekä veljensä että lääkäreistä koostuvan kamarikvartetin kanssa.

Tutkimusmatka menneisyyteen

Hypätään taas historiasta nykyaikaan. Kaiken pölyn keskellä museon työntekijä avaa mustan kotelon kannen. Sen alta paljastuu kaunis, punaruskeaksi lakattu viulu, jonka eläimen suolesta valmistetut kielet ovat irronneet ja kielenpidin haljennut. Ääniaukon vieressä on pieni halkeama. Huomio kiinnittyy soittimen erikoiseen päähän: tavallinen simpukka onkin muotoiltu leijonan pääksi. Myös viritystapit ovat mielenkiintoiset, sillä ne on valmistettu norsunluusta ja osoittavat alaspäin. Kotelossa olevien papereiden mukaan viulu on kuulunut Sibeliukselle, ja sen on tunnistanut lahjoituksen tehnyt tytär Riitta. Viulunrakentaja Carlo Bergmanin mukaan soitin on 1900-luvun alusta, tehdasvalmisteinen, saksalainen ja ”kertaustyylinen”. Museon diaarikirjoista viulusta ei kuitenkaan löydy merkintää, vaikka kuolinnaamion vastaanottopäivä täsmää mukana olevien papereihin merkittyyn päivään. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tajuaa, että esineessä on kauneuden lisäksi jotain erityistä.

Puinen, musta viulukotelo, joka on verhoiltu viheällä sametilla. Kotelossa lepää punaruskea viulu ja kotelon edessä puinen talla ja mustia kielenpitimiä.
Viulu kotelossaan. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Mai Joutselainen
Viulun pää, joka on muotoiltu leijonan pääksi. Metalliset ja norsunluiset viritystapit.
Ykityiskohdat tekevät viulusta osaltaan erityisen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Mai Joutselainen

Toisinaan yksittäiset esineet laittavat liikkeelle tutkimuksen pyörän, joka vie yhä syvemmälle arkistoihin – ja kirjoittajan ajatuksiin. Sibeliuksen viulu ja kuolinnaamio kuljettivat kirjoittajan museon kirjastoon, arkistoon, elämäkertojen äärelle sekä internetin ihmemaailmaan. Museoammattilaisen silmin tarkasteltuna esineen matka alkuperäiseltä omistajaltaan siihen, missä se nykyisin on, on monitahoinen, mielenkiintoinen ja aukkojen täyttämä. Vaikka Christian Sibeliuksen elämästä ja työstä Lapinlahdessa tiedetään jonkin verran ja tehdystä lahjoituksesta on olemassa arkistotietoa, jotain jää aina pimentoon. Kuka kuolinnaamion valmisti? Oliko viulu Sibeliuksen vai jonkun muun, ja ketkä kaikki ovat sitä soittaneet? Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan lopullisia vastauksia, mutta mielikuvitusta ja mielenkiintoa ne kuitenkin ruokkivat. Esineet eivät liity vain entisen omistajansa henkilöhistoriaan, vaan ne kertovat myös tarinaa vallinneesta ajasta ja muista ihmisistä.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Lähteet:

Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3629

Jean Sibeliuksen elämäkerta

Achté, Kalle: Lapinlahden sairaalan historia 1841­ – 1991. Gummerus, Jyväskylä 1991.

Achté, Kalle: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841-1971. Otava,   Keuruu 1974.

Lääketieteen historian museon lahjoitusluettelo 1973 – 1978.

HYKS:n psykiatrian klinikan tiedotuslehti, 130 –vuotisjuhlanumero. 25.8.1971

Helsingin yliopistomuseon kuvakokoelmat

Kalliosuojan aarteita – kaappi vuodelta 1831

Kevään aikana muuttoprojektissamme inventoidusta kalliosuojasta löytyi paljon kiinnostavia esineitä. Osa oli kauniita, osa ehkä pelottaviakin. Joistakin esineistä tiedettiin hyvinkin tarkkaan taustatietoja, toiset jäivät tuntemattomiksi. Entisen Viikin Maatalousmuseon kokoelmaan kuulunut kaappi vuodelta 1831 on yksi kalliosuojasta pelastetuista aarteista.

Kuvassa esittelyssä oleva kaappi.
Noin 180 cm korkea kaappi on koristeltu punaisella, valkoisella ja siniharmaalla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Vuonna 1831 Charles Darwin lähti kiertämään HMS Beagle -aluksella maailman meriä. Matkan aikana hän teki luonnontieteellisiä havaintoja, jotka toimivat pohjana teokselle Lajien synty ja maailmaa mullistaneelle evoluutioteorialle. Samana vuonna myös tuleva farmaseutti ja Coca-Colan keksijä John Pemberton syntyi Yhdysvalloissa, ja Carl von Clausewitz, tunnettu sotateoreetikko, kuoli Preussissa.  Napoleonin kuolemasta oli kulunut jo 10 vuotta. Taidemaalari Eugène Delacroix’n tunnetuin teos Vapaus johtaa kansaa oli valmistunut edellisenä vuonna. Teos oli parhaillaan yleisön ihasteltavana Pariisin Salongissa. Keisari Nikolai I hallitsi Venäjää ja samalla Suomen suuriruhtinaskuntaa. Helsingissä perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS:n sihteerinä toiminut Elias Lönnrot kehitti uuden suomenkielisen sanan, kirjallisuus, juuri sitä varten.

Lähikuvassa oven keskelle maalattu vuosiluku 1831.
Kaapin valmistusvuosi on maalattu keskelle ovea. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Myös esittelyssä oleva puinen kaappi valmistettiin siis tuona samaisena vuotena. Valmistusajasta kertova vuosiluku on maalattu oven keskelle. Yliopistomuseolla ei ole tietoa kaapin tekijästä. Kaappi on peräisin Varsinais-Suomesta, entisestä Karjalan kunnasta, Suutilan kylässä sijainneelta Kivilän lohkotilalta. Olisiko tilan silloinen isäntä ollut taitava puuseppä vai onko kiertävä nikkari valmistanut kaapin? Kaapin ovea ympäröivät punaisella maalatut sivut ja siniset seinien koristetäytteet, peilit. Lisäksi ovi on koristeltu valkoisin kukkasin ja köynnöksin. Oven takaa paljastuu hyllytasoja. Voisiko kyseessä olla häälahja tai kapiokaappi, jossa tilan emäntä olisi säilyttänyt parhaita, nuorena tyttönä tekemiään tekstiilejä?

Lähikuvassa kaapin oven koristeita: nauhoja, kukkia ja köynnöksiä.
Yksityiskohtia kaapin koristeista. Kuvat: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Lähes kahden sadan vuoden ikä näkyy kaappia käsiteltäessä. Kaapin pohja on haurastunut, eikä se seiso yhtä tukevasti jaloillaan kuin kenties joskus ennen. Kaappi on ollut useita vuosia varastossa kalliosuojassa, eivätkä varastotilan ajan myötä kosteiksi ja likaisiksi muuttuneet olosuhteetkaan ole tehneet kaapille hyvää.  Oven lukkoon sopiva avain on kadonnut vuosien saatossa, mutta oven sulkeva säppikin on ollut jo pitkään paikoillaan. Tästä kertoo syvä puoliympyrän muotoinen jälki, jonka säpin terä toistuneiden avaamisten aikana on pikkuhiljaa uurtanut puuhun.

Lähikuvassa vanha säppi ja sen puuhun uurtama jälki.
Säppi pitää oven suljettuna. Putoava terä on uurtanut puuhun jäljen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

Kalliosuojassa inventoitujen maatalousesineiden joukossa oli paljon auroja ja äkeitä, aisoja unohtamatta. Siksi oli mukavaa vaihtelua törmätä johonkin aivan toisenlaiseen esineeseen. Kaappi on kauniin kirjava väriläiskä ja puusepäntaidon työnäyte. Se on myös viittaus sisätiloihin ja kodin lämpöön arkisempien maanmuokkausvälineiden joukossa. Konservaattorin puhdistama kaappi on nyt valmis uusiin seikkailuihin. Kuten valtaosa muistakin Viikin Maatalousmuseon kokoelmaan kuuluneista esineistä, myös tämä kaappi saa uuden kodin Suomen maatalousmuseo Sarasta.

Katariina Pehkonen, museoamanuenssi 

Korona!

Covid 19 -virus, tuttujen kesken koronavirus, mullisti työnteon kertaheitolla maaliskuussa. Myös Yliopistomuseon muuttoprojekti joutui uuden eteen: miten tehdä turvallisesti mutta tehokkaasti työtä, jota tehdään pääosin lähityönä ja muiden kanssa? Hallitus ja Helsingin yliopiston johto reagoivat nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen, ja suuri osa yliopiston henkilökunnasta siirtyi etätöihin. Kokoelmamuutto kuitenkin jatkui myös lähityönä yliopiston suosituksesta. Todettiin, että projektia ei voi mm. määräaikaisen rahoituksen ja tilapaineiden vuoksi keskeyttää, mutta työntekijöiden terveydellä ei leikitä.

Esineet eivät liiku itsestään. Muuttotiimin ja esimiesten kesken ryhdyttiin pian pohtimaan turvallisia tapoja tehdä työtä. Pohdintojen päätteeksi osa tiimistä jäi etätöihin ja osa jatkoi työskentelyä työpaikalla, mutta pienemmillä tiimeillä ja erityistä huolellisuutta hygieniassa noudattaen. Käytännössä tämä on tarkoittanut työskentelyä pareittain tai maksimissaan kolmistaan, ja sitä, ettei työpisteiden välillä ole vaihtuvuutta. Samat ihmiset työskentelevät siis aina samoissa tiloissa. Näin pystyisimme katkaisemaan sairastumisketjun, jos joku työntekijöistä kaatuisi yllättäen sairasvuoteelle.

Kalliosuojassa poikkeusaikana

Yksi tämän hetken kiireellisimmistä työskentelykohteista on kalliosuoja, jonka inventointi saatiin käynnistettyä alkuvuodesta. Kalliosuojassa henkilösuojaimien ja suojavarusteiden kanssa työskennellessä olemme varmasti paremmassa turvassa viruksilta kuin missään muualla epidemian aikana. Töihin olemme liikkuneet pääasiassa omilla autoilla tai pyörällä. Inventointikuvaus on edennyt mainiota tahtia koronasta huolimatta!

 

Kalliosuojan työskentelytila on täynnä pöytiä ja niille inventoitaviksi kannettuja esineitä.
Kalliosuojassa on esineitä huonekaluista kipsiveistoksiin ja lääketieteen laitteista tekstiileihin. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Kuvaamisen jälkeen jokaisesta esineestä täytyy tehdä poisto- tai säästämispäätös. Poistolistalle joutuvat esimerkiksi esineet, jotka ovat hyvin huonokuntoisia, jotka ovat altistuneet homeelle tai joita vastaavia on jo kokoelmissa. Päätökset täytyy tehdä huolella, sillä jokainen säästetty esine tarvitsee säilytystilan ja kuluttaa museon resursseja. Toisaalta taas poistettua esinettä ei saa takaisin, mikä lisää painetta tehdä hyvin punnittuja päätöksiä. Osasta aineistoa löytyy tietoa vanhoista esinekortistoista tai diaarioista, jotka on muuton aikana digitoitu. Esineiden tunnistaminen on aikaa vievää puuhaa. Kalliosuojan esineiden taustatietoja on esiselvitetty etätöissä, jotta esineet voidaan paikan päällä joko pakata laatikoihin ja kiinnittää lavoille poiskuljetusta varten tai päästää esineiden taivaaseen.

Keskustakampuksen kokoelmatila

Eräs muuttokohteemme on keskustakampuksella sijaitseva kokoelmatila, jossa olemme pakanneet esineitä jo jonkin aikaa. Nyt kokoelmatilassa työskentelee kolme työntekijää, joiden työpisteet on sijoitettu turvallisen etäisyyden päähän toisistaan. Aluksi uudet järjestelyt hidastuttivat pakkaamista, mikä aiheutti hieman paineita niin kokoelmatiloissa paikallaolijoille kuin etätyöläisille. Pakkausvauhti on kuitenkin nopeutunut omiin pisteisiin keskittymisen myötä, ja hyllyt tyhjenevät hyvää vauhtia.

Kaksi silmän anatomista mallia lasikupujen alla. Lasikuvuissa lukee: Sinua vahditaan täällä.
Vahasta valmistettuja anatomisia malleja vahtimassa, että koronasuosituksia noudatetaan. Varoitustekstit ovat tosin peräisin jo siltä ajalta, kun mallit valvoivat tiloja entisellä Fysiologian laitoksella. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Kokoelmakeskuksen kuulumiset

Uudessa kokoelmakeskuksessa työt ovat jatkuneet, mutta rakennuksessa on otettu käyttöön Museoviraston antamia suosituksia. Ihmisten määrää on rajoitettu niin, ettei samassa tilassa työskentele kerrallaan yli 10 työntekijää, ja paikalle tulevat henkilöt on ilmoitettava etukäteen rakennuksen vahtimestarille. Kahvitaukoja pidetään useammassa tilassa kuin aikaisemmin riittävien turvavälien säilymiseksi, ja kokoelmakeskuksen aukioloaikoja on rajoitettu. Yliopistomuseon muuttotiimiläisiä on työskennellyt kokoelmakeskuksessa vain pari henkilöä kerrallaan, joten etäisyyssuosituksista on ollut helppo pitää kiinni suurissa kokoelmahalleissa.

Esineitä pöydällä odottamassa nostamista hyllyyn. Etualalla on kipsinen ihmiskasvojen malli sekä metallista valmistettuja tutkimuslaitteita.
Museoesineiden hyllytys jatkuu. Yliopistomuseon kokoelmiin kuuluu vaihteleva kirjo esineitä fysiikan laitteista kipsiveistoksiin. Kuva: Marika Tarkiainen / Helsingin yliopistomuseo.

Muuttoprojektin etätyöt koronaepidemian aikana

Museoesineiden muutossa tehdään paljon muutakin kuin pelkkää laatikoihin pakkaamista, joten valmistelevaa työtä on kosolti. Yliopistomuseolla on paljon luetteloimatonta esineistöä, jotka pitää numeroida, mitata, ja kuvata, minkä jälkeen ne vasta voidaan luetteloida sähköiseen kokoelmanhallintajärjestelmään Akseliin. Aloitimme maaliskuussa kiireen vilkkaa massakuvaamaan esineitä etäluettelointia varten erikoistilanteen mukanaan tuomia rajoitteita ennakoiden.

Kokoelmakeskukseen esineiden tie käy joko pakastimen tai karanteenin kautta, jotta vältytään tuhohyönteisten tuomiselta kokoelmatiloihin. Esinelaatikoista on tehty etukäteen laatikkolistat, joista ilmenee laatikoiden tunnus sekä siinä olevien esineiden numerot. Listoja on voitu etätöissä läpikäydä pakastusjaottelua varten, kiitos sähköisen kokoelmanhallintajärjestelmän, pilvipalveluiden ja verkkolevyjen.

Kuvakaappaus etätyöskentelijän tietokoneen ruudusta. Näytöllä on auki kokoelmanhallintajärjestelmän verkkosivu sekä useita muita välilehtiä.
Luetteloidessa on helposti auki kuusikin selaimen välisivua, Word, kuvankäsittelyohjelma ja useampi tiedostokansio. Välillä nettiyhteys tökkii, kannettava ylikuormittuu ja hiirikäsi kramppaa. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Yksi aikaa vievä, mutta työturvallisuuden kannalta tärkeä osa muuttoprojektia on niin kutsuttu myrkkysavotta. Yliopistomuseon kokoelmia on aikaisempina vuosina muuton yhteydessä käyty läpi, ja paljon terveydelle haitallisia lääkeaineita ja kemikaaleja sisältäviä esineitä on kartoitettu ja osin poistettu kokoelmista. Tästä huolimatta yllätyksiä tulee yhä vastaan. Kokoelmanhallintajärjestelmästä löytyviä vaarallisia aineita voi myös listata etätöissä. Myrkkylistan pohjalta kokoelmatiloissa tiedetään, mitkä laatikot tulisi käsitellä vetokaapissa tai pukeutuneena raskaampiin suojatamineisiin. Esineistä, joista aiheutuu vakava riski työntekijöille tai muille esineille, voidaan tehdä poistopäätöksiä.

Etätöitä kevyimmästä päästä ovat olleet blogin päivitys ja Instagram-tilin juttujen jakaminen. Työpäiviin ovat kuuluneet myös mm. muuttotiimin ja koko museon säännölliset kokoukset, jotka on melko sutjakkaasti hoidettu Teamsissa tai Zoomissa. Työhyvinvointia on pidetty yllä virtuaalisessa kahvihuoneessa ja Helsingin Yliopiston Tiedekulman Huolettomat hartiat -taukojumpalla. Työkavereita ja fyysistä työskentelyä esineiden parissa on tullut silti ikävä useaan otteeseen!

 

Jenni Jormalainen, projektityöntekijä

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Riina Uosukainen, konservaattori

 

Tervetuloa Kokoelmakeskukseen!

Yliopistomuseon kokoelmamuuttoprojekti otti suuren askeleen eteenpäin, kun saimme maaliskuun alussa avaimet uusiin, Museovirastolta vuokrattuihin kokoelmatiloihin.  

Vantaalla sijaitseva Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskus on otettu käyttöön vuonna 2016. Aiemmin rakennus on toiminut elintarvikevarastona. Rakennuksessa säilytetään Kansallismuseon kokoelmia, ja lisäksi säilytystiloja vuokrataan myös muille museoille. Yliopistomuseon vuokraamat tilat sijaitsevat juuri valmistuneessa laajennusosassa. 

Museaaliset vaatimukset täyttävien kokoelmatilojen hankinta tuli Yliopistomuseossa ajankohtaiseksi syksyllä 2017. Tähän saakka museolla on ollut useita säilytystiloja, ja kuten blogistamme on voinut lukea, niiden olosuhteet eivät aina ole olleet kokoelmien kannalta ideaalit. Lisäksi useiden säilytystilojen ylläpito ja tilakustannukset ovat huomattavat, joten toiveena oli keskittää kokoelmat yhteen rakennukseen kulujen vähentämiseksi. Pitkien selvittelyjen ja neuvotteluiden jälkeen sopimus Museoviraston kanssa allekirjoitettiin kesäkuussa 2019. Uusia kokoelmatiloja on odotettu kauan. Kokoelmapäällikkömme Jaana Tegelberg totesikin ensimmäisen esineitä kuljettavan rekan peruuttaessa sisään, tämän olevan hänen 30-vuotisen uransa kohokohta.

Kokoelmakeskuksen tyhjät hyllyt.
Kokoelmatilojen hyllyt odottamassa pian saapuvia esineitä. Kuvat: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Tilat ja esineiden hyllytys 

Muuttoprojektin tässä vaiheessa kokoelmakeskuksessa työskentelee muutamana päivänä viikossa aina vuorotellen pari muuttotiimiläistämme. Yliopistomuseon käytössä on kokoelmatiloissa yhteensä 1 300 neliötä säilytystilaa sekä projektihuone kohdepoistoineen, vetokaappeineen ja valokuvauspisteineen. Haitta-aineita sisältäville esineille on varattu säilytystiloissa oma tilansa. Kahvihammasta kolottaessa tiimiläisemme voivat suunnata Skybartaukotilaan nauttimaan tauosta muiden kokoelmakeskuksen työntekijöiden kanssa. 

Yliopistomuseon uusien tilojen olosuhteet on säädetty orgaaniselle materiaalille soveltuviksi, jolloin lämpötila on +18°C +/2°C ja suhteellinen kosteus 50 % RH +/5%. Museoesineiden säilymisen kannalta on tärkeää, että säilytystilojen olosuhteet pysyvät mahdollisimman vakaina. Suuret heittelyt lämpötilassa voivat vaurioittaa esineitä tai vaikka laukaista hyönteisten lisääntymisen. 

Ennen uusien kokoelmatilojen käyttöönottoa niissä tehtiin suursiivous ja hyönteismyrkytys. Myös työntekijöiden työvaatetuksessa kiinnitetään huomiota puhtauteen. Käytämme vain kokoelmakeskusta varten hankittuja työvaatteita ja sisäkäyttöön tarkoitettuja turvakenkiä, jotta tiloihin ei pääse kenkien mukana kulkeutumaan likaa tai tuhohyönteisiä. 

Ensimmäinen kuorma saapuu kokoelmakeskukseen.
Ensimmäinen esinekuorma matkalla pakastuskonttiin. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Ennen museoesineiden siirtoa kokoelmakeskukseen, muuttotiimi jaottelee ja merkitsee ne pakastettaviin, ei pakastettaviin ja karanteeniin sijoitettaviin. Suurin osa esineistä siirtyy lopullisiin säilytystiloihin kokoelmakeskuksessa olevan pakastuskontin kautta. Orgaanista materiaalia sisältäviä esineitä pakastetaan viikon verran, jotta voidaan estää mahdollisten tuhohyönteisten siirtyminen esineiden mukana uusiin kokoelmatiloihin. Pakastuksesta ja hyönteistorjunnasta on tulossa oma blogipostauksensa myöhemmin.

Pakastimen täyttöä museoesineillä.
Kuorman suojaamiseen liittyviä haasteita. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Ensimmäiset pakastukset on jo tehty ja uutuuttaan hohtavat hyllyt numeroitu. Uudessa kokoelmatilassa on monenlaisia säilytysratkaisuja erilaisille esineille. Suuremmat esineet ja huonekalut sijoitetaan kuormalavoilla tavallisille hyllyille tai läpivirtaushyllyille, pienemmät esineet säilytetään laatikoissa tai lakanakankaalla peitettyinä hyllyillä. Tekstiileille on omat henkari- ja rullatilansa. Esineitä hyllyttäessä merkitään niiden sijaintitiedot ylös kokoelmanhallintajärjestelmä Akseliin, jotta esineet ovat jatkossa helposti löydettävissä. 

Museoesineiden hyllytystä kokoelmakeskuksessa.
Ensimmäisten esineiden hyllytys on jo vauhdissa. Kuvat: Marika Tarkiainen ja Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Trukkikurssi 

Lavojen siirtämistä varten urhea muuttotiimimme suoritti trukkikurssin, jotta pystymme siirtelemään painavia esineitä kuormalavoineen uusien tilojen korkeille hyllyille. Parilla tiimiläisellä oli aiempaa kokemusta trukilla ajosta, mutta suurin osa oli täysin vasta-alkajia. Tilanne varmasti jännitti monia, mutta suoriuduimme kaikki kurssista kunnialla. 

Kurssi koostui teoria- ja ajotestiosuuksista, joiden aikana perehdyimme mm. trukilla ajon riskeihin ja harjoittelimme testiradalla käytännön ajamista sekä lavan siirtoa. Hauraiden museoesineiden siirtäminen on aina haastavaa ja pitää sisällään riskin esineen vaurioitumisesta. Trukkikuskin on oltava hyvähermoinen ja trukin vauhti tulee pitää maltillisena, jotta esineeseen kohdistuu mahdollisimman vähän tärinää. Museomuuttojen ammattilaisina meidän tulee ottaa kaikki tämä huomioon työssämme. 

Kuvassa muuttotiimi kurssin jälkeen trukin ympärillä.
Tuoreet trukkikuskit koolla. Kuva: Jouni Sikanen / Helsingin yliopistomuseo.

Kokoelmakeskus ja koronavirus 

Työt museotiloissa jatkuvat myös koronavirustilanteen aikana. Tilanteen vuoksi keskuksessa on kuitenkin pyritty välttämään kontakteja, huolehtimaan hygieniasta ja työskentelemään mahdollisuuksien mukaan eri tiloissa tai etätöissä viruksen leviämisen estämiseksi.  

Kokoelmakeskuksessa oli tarkoitus järjestää tervetulotilaisuus uusille vuokralaisille huhtikuussa. Koronavirustilanteen vuoksi tilaisuus siirtyi myöhempään ajankohtaan, mutta toivottavasti pääsemme pian yhdessä juhlistamaan uusia kokoelmatilojamme. 

Sitä ennen toivotamme kaikille lukijoillemme aurinkoista vappua! 

 

Jenni Jormalainen, projektityöntekijä 

Hanna Tanskanen, projektityöntekijä 

Danger ahead! – vaarojen väistelyä kalliosuojassa

Edellisessä blogipostauksessa raotettiin hieman kokoelmien säilytystilana toimivan kalliosuojan historiaa, haasteita ja muuttotiimin tunnelmia. Tällä kertaa perehdymme kalliosuojan vaaroihin ja haitta-aineisiin. 

Asbesti, pöly, mikrobit ja vaaralliset esineet  

Kalliosuojasta teetettiin riskiarviointi 2011, jonka suoritti Konservointipalvelu Heidi Wirilander. Otetuista mikrobinäytteistä ilmeni tilassa olevan mm. terveydelle haitallista Streptomyces sp. sädesientä sekä ns. kosteusvaurioindikaattorihometta Alternaria alternataa. Kalliosuojassa onkin ollut useita vesivaurioita, ja alakerrassa sijaitseva suuri lauhdutusallas saattaa myös vaikuttaa tilan kosteuteen ja mikrobikantaan. Ilmanvaihdon toimivuutta ei pystytty toteamaan, mutta aistivaraisesti ilmanvaihto oli kehno ja tiloissa maakellarin tuoksu, joka osittain johtuu sädesienen muodostamista kaasuista. Wirilander teki useita huomioita tilojen riskeistä museokokoelmille. Tässä vaiheessa Kalliosuojan aikajanaa pääpaino on ollut riskien arvioimisessa kokoelmien suhteen, mutta myöhemmin huomio on yhä enemmän siirtynyt museotyöntekijöiden turvalliseen työskentelyyn 

Vuoden 2019 joulukuussa Yliopistomuseolle selvisi, että kalliosuojan kiinteistön omistava Yliopistokiinteistöt oli tilannut Delete Finland Oy:n tekemään kalliosuojaan selvityksen ja mittauksia tiloissa olevista asbestirakenteista ja mikrobeista. Kalliosuojan osalta muuttoprojekti siis seisahtui, kunnes tiedettäisiin, miten riskialtista museotyöntekijöille tiloissa työskentely olisi. Jo ennen asbestiyllätystä tiedettiin toki, että tila ja kokoelmaesineet ovat eläinjätösten, homeen ja paksun pölykerroksen kuorruttamia, eikä kalliosuojaan ole ollut asiaa ilman asianmukaisia henkilökohtaisia suojaimia. Pelastusinventointisuunnitelmaan kuuluu säilytettävien esineiden imurointi pölystä ja tarvittaessa mahdollisuuksien mukaan nihkeällä pyyhkiminen.  

Hengitysvyöhykemittareiden asennusta ennen inventointityötä. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo 

Asbestimittaukset antoivat kuitenkin huojentavan tuloksen – kolmesta eri kohdasta otettu ilmanäyte osoitti asbestikuitujen jäävän alle ns. puhtaan tilan raja-arvon (<0,01cm3). Tilaan tehtiin kuitenkin Deleten toimesta alipaineistus ja ajatuksena oli puhdistaa esineet asbestista ennen siirtoa Kalliosuojasta. Kokoelmatilojen inventointia voitiin siis jatkaa. Inventoinnin ollessa käynnissä amanuenssi Henna Sinisalo teki yhdessä Työterveyslaitoksen asiantuntijan kanssa lisää mittauksia liittyen museotyöntekijän altistumiseen terveydelle haitallisille ja vaarallisille aineille. Tutkimus on osa Sinisalon väitöskirjaprojektia Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Koekaniineina käytettiin muuttoprojektin suostuvaisia museoammattilaisia, mutta varsinaisesta ihmiskokeesta ei onneksi voida puhua: emme todellisuudessa altistuneet tutkittaville aineille, sillä olimmehan suojautuneet Tyvek-kokovartalohaalariin suojahupulla, moottoroituun P3-suodattimen sisältävään hengityssuojaimeen sekä nitriilikäsinein. Hengitysvyöhykemittauksessa tutkittiin tilassa leijailevia pölyjä ja metalleja IOM-keräimellä ja pumpulla, jotka kiinnitettiin suojapukuun. Lisäksi kerättiin mikrobeja samalla tavalla päällä pidettävällä keräimellä ja pumpulla, sekä kiinteässä pisteessä olevalla keräimellä pölyjä, metalleja, asbestia, mikrobeja sekä VOC-yhdisteitä (Volatile organic compounds). Sinisalon ja TTL:n tutkimuksiin sisältyi myös pyyhintänäytteitä esineistä 

Asbestimainio materiaali ehjänä! 

Useimmiten ihmiset kavahtavat, kun kyse on asbestista. Suurin osa varmasti tietääkin, että kyseessä on terveydelle vaarallinen materiaali. Asbesti on ykköstyypin karsinogeeni, kuitumainen silikaattimineraali, joka hengitettäessä kulkeutuu keuhkoihin ja aiheuttaa mm. mesotelioomaa eli keuhkopussin syöpää, asbestoosia ja keuhkopussin paksuuntumia. Hankaluus asbestin suhteen on, että sitä leijailee vähäisiä määriä periaatteessa kaikkialla ympäristössä, ja pienintä ihmiselle haitallista altistusta on vaikea määritellä. Asbestia on käytetty ihmiskunnan historiassa pitkään sen loistavan lämmönkestävyyden vuoksi, ja jo 4600-luvulta eaa. on sitä on sekoitettu ruoka-astioissa käytetyn saven joukkoon. Aina 1980-luvulle asti asbesti oli runsaasti käytetty rakennusmateriaali, mutta sitä oli myös kaikenlaisissa tuotteissa, joiden täytyi olla palonkestäviä tai jotka tehtiin huonosti syttyviksi, eli näin ollen turvallisiksi. Miltä kuulostaa asbestikankaasta tehty lapsen potkupuku, asbestitiivisteitä sisältävä hiustenkuivaaja, asbestisekotteinen vauvantalkki tai joulukuusen kruunaava asbestitekolumi 

Rikkoutunut, korroosiosta kärsivä ja asbestia sisältävä esine. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo. 

Asbestin terveyshaitoista ei pitkään tiedetty, sillä ne voivat ilmaantua vasta 1550 vuoden viiveellä. 1980-luvulla tuli ensin purkurajoitteita rakennuksiin ja 90-luvun alussa asbestin käyttö kiellettiin. 1994 astui voimaan lakimuutos, joka velvoittaa tutkimaan ennen 1990-lukua rakennettujen talojen mahdollisesti sisältämät asbestirakenteet, ja purkutöissä on suojauduttava asianmukaisesti. Vuoden 2020 alusta työntekijöiden syöpävaarallisille aineille altistumista seurataan entistä laajemmin. Uuden asetuksen mukaan 22 syöpävaaralliselle aineelle määritellään sitovat raja-arvot. Asbestipölyn pitoisuus ilmoitetaan vähintään viiden mikrometrin mittaisten kuitujen määränä kuutiosenttimetrissä ilmaa (k/cm3). Museoesineissä asbestimäärät ovat yleensä vähäisiä – tässäkin mielessä suurin riski ovat vanhojen rakennusten asbestirakenteet, ja nekin lähinnä rikkoutuneina tai kun niitä puretaan. Ehjä asbestia sisältävä esine ei liene siis kummoinenkaan riski terveydelle, mutta sen käsittelyssä on otettava huomioon kuitujen mahdollinen irtoaminen iholle ja hengitysteihin.  

Lyhyesti pölystä ja mikrobeista 

Sisäilma ja huonepöly sisältävät epäorgaanisia ja orgaanisia hiukkasia. Epäorgaanisia, kuitumaisia hiukkasia voivat olla esim. asbesti ja mineraalivillakuidut. Orgaanisiin hiukkasiin lukeutuvat esimerkiksi bakteerit ja homeitiöt. Huonepöly sisältää leijuvaa ja laskeutuvaa pölyä, joita poistetaan sisäilmasta ilmanvaihdon ja pintojen pyyhkimisen avulla. Leijuva pöly jaetaan hienoon ja karkeaan pölyyn. Hieno pöly (<1 mikrometri) sisältää noki-, öljy– ja raskasmetallihiukkasia – ne ovat lähtöisin erilaisista palamisprosesseista; liikenteen ja teollisuuden päästöistä, ja sisältävät esim. syöpää aiheuttavia PAH-yhdisteitä. Karkea pöly (>1 mikrometri) on ihmisen tuottamaa ja peräisin ulkoilmasta. Pöly on aina vähintään mekaaninen rasite keuhkoille. Keuhkoihin pääsevät kulkeutumaan kaikki alle 5 µm kokoiset hiukkaset.  

Pölyisiä esineitä ahtaasti sijoiteltuna krokidoliittiasbestia sisältävän putken läheisyydessä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo. 

Mikrobi-nimitystä käytetään kaikista mikroskooppisen pienistä eliöistä, mutta tavallisimmin mikrobeista puhuttaessa tarkoitetaan hometta, bakteereita, hiivoja tai viruksia. Kalliosuojan tapauksessa lukuisat vesivahingot ja eläintenjätökset tarkoittavat, että hengitysilmassa todennäköisesti on homemikrobeja ja bakteereita. Otollisen kasvualustan homeille antavat ympäristöolosuhteet, joissa suhteellinen kosteus (RH) on yli 65 % ja lämpötila +20°45°C. Homeiden kasvualustaksi kelpaavat miltei mitkä tahansa materiaalit: betoni, lastulevy, kipsilevy, muovi, lattiapäällysteet, tapetit ja niin edelleen. Homelajikkeiden tuottamat aineenvaihdunta-aineet eli mykotoksiinit sairastuttavat, samoin kuin bakteeritoksiinit. Oireina voi olla esimerkiksi hengitystieärsytystä, toistuvia hengitystieinfektioita, ja kuumetta. Lisäksi mikrobit voivat aiheuttaa astman puhkeamisen, allergioita ja jopa syövän tai hermostovauriota. 

Vaaralliset esineet  

Mahdollisesti ilmiselvin vaara Kalliosuojan aineistojen suhteen ovat päällekkäin pinotut suuret ja hankalasti käsiteltävät esineet, jotka esinekasoja purettaessa voivat kaatua päälle tai rikkoontua niitä siirrettäessä. Muuttotiimi on suojautunut henkilösuojainten ja suojapuvun lisäksi turvakengin, mutta parhaimman turvan antaa hyvin suunniteltu purkuoperaatio ja kommunikointi työparin kanssa, mikä sekin on joskus haastavaa hengityssuojaimen moottorin huristessa ja suojahupun vaimentaessa ääniä. Myös terävät esineet ovat selkeä riski, ja erilaisia instrumenttejahan lääketieteellisessä kokoelmassa riittää. Terävien esineiden kuten veitsien, neulojen ja piikkien käsittelyä varten puemme viiltosuojahanskat nitriilikäsineiden alle 

Elohopeaa sisältävä mittari. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo. 

Arvaamattomin riskiryhmä ovat vaarallisia aineita sisältävät esineet, joita niitäkin on ikävä kyllä aineistossa paljon. Esimerkiksi monet laitteet ja mittarit sisältävät elohopeaa, PCB-öljyä tai muita myrkyllisiä kemikaaleja, joiden koostumus ikääntyessä saattaa muuttua. Silloin ne voivat reagoida liikuteltaessa tai hapen vaikutuksesta arvaamattomasti. Esineitä siirtäessä onkin hyvä ensin tarkastella, millainen esine on kyseessä, onko se rikkoutunut, ja kannattaako sitä siirtää ilman lisäselvityksiä. Käytännössä lisäselvitys voi olla esineen kuvaaminen ja lisätiedon hankkiminen kollegoilta, tietokannoista tai internetistä. Usein vaarallisia aineita esineissä on pieniä määriä, tai ne ovat vuosien aikana haihtuneet. Elohopeaa varten on hankittu erityisiä elohopeakeräimiä, joskin ne ovat lähinnä pienelle määrälle tarkoitettuja. Mikäli pahin tapahtuisi, ja esim. ison määrän jotakin vaarallista haihtuvaa ainetta sisältävä esine rikkoontuisi, turvallisinta olisi perääntyä ja evakuoida koko tiimi pois Kalliosuojasta. Onneksi muuttotiimi on selvinnyt tähän asti vahingoitta! 

Kokoelmatilojen nurkassa lymyilevä pullo on puolillaan ilmeisesti lyijyvettä, etiketistä päätellen. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo. 

Radioaktiiviset ja säteilevät esineet ovat oma potentiaalisesti vaarallisten esineiden ryhmänsä, ja siihen liittyviä toimenpiteitä on muuttoprojektissa jo alustavasti mietitty. Asiasta lisää seuraavien Kalliossuoja-bloggausten yhteydessä! 

 

Riina Uosukainen, konservaattori 

Mai Joutselainen, projektityöntekijä 

 

Lähteet: 

Sinisalo, Henna 2020: Technical description: Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Julkaisematon

https://www.ttl.fi/kemikaalit-ja-tyo/asbesti/ Työterveyslaitos, kemikaalit ja työt, asbesti.

https://yle.fi/uutiset/3-11131584 Ammattisyöpäriskeihin puututaan pian tiukemmin – listalla 22 uutta vaaratekijää.

http://akp.nba.fi/artikkelit;kronologia Arkeologisen kulttuuriperinnön opas, Kronologia.

Konservointipalvelu Wirilanderin riskikartoitus 2011.

https://www.sisailmayhdistys.fi/Terveelliset-tilat/Sisailmasto/Hiukkasmaiset-epapuhtaudet Ominaisuudet, vaikutukset ja raja-/viitearvot.

Tomi Tolppi, Labroc Oy. Konservointityössä huomioitavia haitta-aineita – esitelmä 2018.

Kai Salmi, SAP ry. Työturvallisuutta ja haitta-aineita; tarua vai totta – esitelmä 2018.

Kun nimi ei ole enne: tapaus kalliosuoja

Kuten jo aiemmissa blogipostauksissa on tullut ilmi, museoiden säilytystilat eivät aina ole esineystävällisiä. Vanha väestönsuoja, joka tunnetaan museolaisten keskuudessa kalliosuojana, ei nykyisellään ole kovin turvallinen ihmisillekään. Tässä kirjoituksessa paneudumme kokoelmamuuttoprojektimme seuraavaan vaiheeseen, kalliosuojan inventointiin ja tyhjentämiseen. Samalla tarkastelemme sitä, kuinka hyväkin kokoelmatila voi vuosien saatossa muuttua erilaisten tapahtumien kautta epämuseaaliseksi — ja jopa vaaralliseksi. Kalliosuojassa tehdyt haitta-ainemittaukset ja vaaralliset aineet ansaitsevat oman julkaisunsa, jonka saamme eetteriin lähiaikoina.

Vanha väestönsuoja valmistui vuonna 1969. Osa Lääketieteen historian museon kokoelmista sijoitettiin tilaan jo 1979. Museon kokoelmia oli tuolloin sijoiteltu eri puolelle Helsinkiä. Esineille varattu noin 50 m2 tila täyttyi nopeasti, ja kalliosuojaan tuotiin myös muiden museoiden kokoelmia. Kokoelmat levittäytyivät kahteen kerrokseen. Yliopiston eri tieteenalojen erikoismuseot yhdistyivät 2003 Helsingin yliopistomuseoksi, ja tuolloin myös lääketieteen kokoelmat tulivat museon hallintaan. Kokoelmat saivat kokea ilkivaltaa aina 1980-luvulta 2000-luvun alkupuolelle asti, sillä autio tila ja jännittävät esineet todennäköisesti houkuttelivat kutsumattomia vieraita. Pikkuhiljaa muiden vuokralaisten tavaroista tyhjentynyt tila koki useamman vesivahingon ja olosuhteet muuttuivat epäedullisiksi.

Kuvassa punaisella jalustalla kyltti, jossa kehotetaan käyttämään hengityssuojaimia.

Kyltti Kalliosuojan sisäänkäynnillä. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Esinekasoja ja punttien tutinaa

Työskentely Kalliosuojassa aloitettiin tutustumiskäynnillä marraskuussa 2019. Muuttotiimin jäsenet tiesivät jo ennakkoon tilan ongelmista, sillä museon muu henkilökunta oli pitkään ollut tietoinen erilaisista vesivahingoista ja ilkivallasta, jotka tilaa olivat kohdanneet. Henkilösuojaimet  vastasivat Tallissa käytettyjä  moottoroituine hengityssuojaimineen. Säilytystilaan varastoidut esineet olivat resurssien puutteessa olleet lähes oman onnensa nojassa jo pitkään: vaikka museoammattilainen on ahkera ja sinnikäs eliö, ei aika, raha ja jaksaminen yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Muuttoprojektin yhteydessä päästään siis toteuttamaan myös pitkään haaveissa ollut kalliosuojan esineiden inventointi, puhdistus sekä muutto uusiin tiloihin kokoelmakeskukseen.

Suoja-asuissa olevia ihmisiä täyteenahdetun kananverkkokopin edessä.

Yliopistomuseon henkilökuntaa tutustumiskäynnillä Kalliosuojassa. Kuva: Marika Tarkiainen / Helsingin yliopistomuseo.

Muuttotiimiläisten tunnekokemukset Kalliosuojasta vaihtelivat paljon. Tallin jälkeen osa oli tyytyväinen lämpimiin sisätiloihin siirtymiseen, osa taas maalaili silmiensä eteen kauhukuvia koko muuttotiimin mystisestä katoamisesta sokkeloisen väestönsuojan syövereihin. Paksujen, valkoiseksi rapattujen kallioseinien vuoksi esimerkiksi kännykät eivät toimineet tilassa lainkaan, mikä ei varsinaisesti lisännyt turvallisuuden tunnetta. Tehdyn riskikartoituksen mukaan esimerkiksi hapertuneet sähköjohdot aiheuttivat omat vaaransa jo muutenkin elämää nähneeseen työskentely-ympäristöön. Myös esineiden määrä ja laatu huolestutti: pääasiassa lääketieteen kokoelmia sisältävät, äärimmilleen täyteen ahdetut yläkerran kananverkkokopit olivat jo itsessään riski, muista riskeistä puhumattakaan. Tilassa oli erilaisten mittausten mukaan havaittu homeita ja sisäilmaongelmaa. Aktiivisemman työskentelyn alkaessa teettiin uudet mittaukset, joissa löydettiin abestia.  Työt päätettiin keskeyttää ja konsultoida asbestiasiantuntijoita, jotta saataisiin kunnollinen kokonaiskuva sekä työntekijöiden että esineiden turvallisuuden suhteen. Mittaustuloksista ilmeni, että tila oli turvallinen työskennellä ja inventointia saatettiin jatkaa.

Valkoisessa suoja-asussa ja moottoroidun hengityssuojaimen kanssa työskentelevä museotyöntekijä ahtaassa tilassa.

Museoammattilainen ahtaalla. Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Turvallista työskentelyä, sykähdyttäviä löytöjä

Inventointi Kalliosuojassa saatiin käynnistymisvaikeuksien jälkeen hyvään vauhtiin. Sopivat henkilösuojaimet takaavat turvallisen työskentelyn, eikä tilakaan tunnu enää niin pelottavalta. Muuttotiimiläiset käyvät esineistöä läpi ja kuvaavat sitä kiertävissä vuoroissa. Museon amanuenssit ja kokoelmapäällikkö tekevät esineistä säilytys -ja poistopäätökset, koostavat ne listoiksi ja toimittavat tiimiläisille. Laajasta esinemassasta löytyy toisinaan pysäyttäviä yksilöitä, jotka saavat muuttotiimin mietteliääksi: millaista Seilin saarella käsityötä tehneen naisen elämä on ollut ja kuinka monta ruumista obduktiopöytä 1800-luvulta onkaan nähnyt?  Jälleen kerran esineiden kokoluokka vaihtelee pienestä neulasta aina massiivisiin laitteisiin. Deleten henkilökunta on palkattu auttamaan painavimpien esineiden nostamisessa sekä tarvittaessa esineiden pintapuhdistuksessa ennen kuljetusta.

Museotyöntekijä käy läpi esineitä pöydän ääressä. Hänellä on päällään valkoinen suoja-asu ja kädessä siniset nitriilihanskat.

Esineiden inventointia . Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Sekä museoalalla että muuallakin maailmassa ainoa pysyvä asia vaikuttaa olevan muutos. Koronavirustilanne vaikuttaa Kalliosuojan tilanteeseen, ja tällä hetkellä työ etenee tavallista hitaammin. Töitä on tarkoitus jatkaa normaalilla tahdilla muutaman viikon kuluttua, mikäli tilanne sen sallii. Siihen asti edistämme muuttoprojektin muita osia ja yritämme pysyä terveinä.

 

Riina Uosukainen, konservaattori

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

 

Lähteet:

Helsingin yliopistomuseon selvitys lääketieteen kokoelmien historiasta ja säilytystiloista 1930-luvulta nykypäivään. Julkaisematon

Konservointipalvelu Wirilanderin kalliosuojasta tekemä riskikartoitus 2011. Julkaisematon

Sinisalo, Henna 2020: Technical description: Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Julkaisematon

 

 

Uusia työntekijöitä ja jännittäviä aikoja projektissa

Elämme jännittäviä aikoja muuttoprojektissa. Projektipäällikkö Katariinan puhelin pirisee tauotta, sillä Museoviraston kokoelmakeskuksesta vuokratut upeat, uudet tilat alkavat olla muuttovalmiit, ja pian alkaa uusi, aiempaa intensiivisempi vaihe projektissa. Maaliskuun alussa lähtevät nimittäin ensimmäiset esinekuljetukset Yliopistomuseon vanhoista kokoelmatiloista kokoelmakeskuksen uusiin tiloihin.

Muuttotiimi on saanut myös vahvistusta. Helmikuun alussa projektissa aloitti kolme uutta työntekijää, jotka kaikki uhkuvat jo intoa päästä tositoimiin. Konservaattorit Hanna, Jenni ja Riina on helmikuun aikana huolellisesti perehdytetty, työvälineet hankittu, ja muuttotiimiläisten arki on lähtenyt rullaamaan tasaista, mutta moneen suuntaan polveilevaa polkuaan. Uudet tiimiläiset kertovat, että tunnelma on innostunut, vaikka pää onkin vielä pyörällä. Pää saattaa mennäkin helposti pyörälle: muutettavia kokoelmatiloja Yliopistomuseolla kun on lukuisia, ja muutettavia objekteja kymmeniä tuhansia. Aivan noviiseja uudet tiimiläiset eivät muuttohommissa kuitenkaan ole. Hanna on aiemmin työskennellyt Kansallismuseon kokoelmien siirroissa, ja Jenni Haminan kaupungin museoiden esinemuutossa. Näissä projekteissa kartutetut opit tulevat varmasti käyttöön Yliopistomuseon muutossa.

Projektipäällikkö Katariina perehdyttää projektityöntekijöistä Jenniä ja Hannaa väliaikaisten puhdistustilojen käytäntöihin. Kuva: Riina Uosukainen

Tiimiläiset odottavat projektilta eniten uuden oppimista, tavoitteiden saavuttamista ja erilaisten kokemusten kartuttamista. Uudet tiimiläiset odottavat innolla myös vaarallisten aineiden parissa työskentelystä aiheutuvia haasteita ja turvallisten ratkaisujen löytämistä. Kuten aiemmissa blogikirjoituksissa on jo mainittu, Yliopistomuseon kokoelmat sisältävät erityisen paljon työntekijöille mahdollisesti vaaraa aiheuttavia aineita. Näihin perehdymme myöhemmissä bloggauksissa tarkemmin, mutta uudet tiimiläiset ovat jo Yliopistomuseon perehdytysmateriaaliin sisältyvästä vaarallisten aineiden oppaasta lukeneet, millaisia vaaroja museoesineissä saattaa piillä. Konservaattori Riina on myös aktiivisesti mukana Pohjoismaisen Konservaattoriliiton Suomen osaston Asbesti- ja haitta-aineryhmän toiminnassa. Jenni mainitsee kokoelmakeskuksen pakastuskäytännöt kiinnostavana mahdollisuutena oppia lisää. Suuri osa esineistä pakastetaan ennen uusiin kokoelmatiloihin siirtämistä. Tästäkin bloggaamme kevään aikana lisää!

Projektityöntekijä Jenni pakkaa pienoismalleja muuttokuljetusta varten. Kuva: Anni Tuominen

Uusilla tiimiläisillä on jo visio, että uusissa kokoelmatiloissa kaikki esineet tulevat olemaan hyvässä järjestyksessä. ”Uusiin tiloihin muutossa miellyttävintä on se, että siellä odottaa tyhjät hyllyt, joita päästään täyttämään”, pohtii Riina. Hyvällä esineiden sijoittelun suunnittelulla tyhjät hyllyt saadaan täytettyä viimeistä kuutiosenttiä myöden, ja näin tilankäyttö optimoitua.

Museoammatillisia muuttomiehiä on nyt uusien vahvistusten myötä tiimissä 8 ja jokainen käsipari tulee tarpeeseen!

Anni Tuominen, konservaattori

Tallin esineiden puhdistaminen osana muuttoprojektia

Syksyllä 2019 osana muuttoprojektia alettiin rakentaa Vantaan Hakkilassa sijaitsevaan varastorakennukseen puhdistustilaa, jossa perusteellisemman puhdistamisen tarpeessa olevat muutettavat museoesineet oli tarkoitus puhdistaa. Teollisuushalliin rakennettu puhdistustila käsitti neljä erillistä esineiden käsittelytilaa, joiden avulla pyrittiin varmistamaan, etteivät esineissä olevat epäpuhtaudet kulkeudu hallitilassa puhdistuksen jälkeen esineiden luettelointi- ja pakkaustilaan. Esineet oli tarkoitus siirtää luettelointi- ja pakkaustilasta suoraan museoiden kokoelmatiloihin.

Museon puhdistustilan pohjapiirros.
Museon käyttöön rakennetun puhdistustilan pohjapiirrossuunnitelma. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Omat tilat esineiden käsittelyyn

Hakkilan puhdistustilan ensimmäinen alue oli varattu puhdistamattomien esineiden säilyttämiseen ja toinen tila esineiden mekaaniseen ja liuottimilla tehtävään puhdistamiseen. Puhdistustilaan rakennettiin oma alipaineistettu ilmanvaihtonsa epäpuhtauksien leviämisen estämiseksi. Kolmas tiloista oli varattu puhdistettujen esineiden mahdolliseen vetyperoksidisavutukseen. Myös kolmanteen tilaan rakennettiin oma ilmanvaihtojärjestelmänsä. Puhdistushallin neljäs tila oli varattu puhdistettujen ja desinfioitujen esineiden luettelointiin ja pakkaamiseen. Myös tällä tilalla oli oma ilmanvaihtojärjestelmänsä.

Joitakin viikkoja sen jälkeen, kun Viikin tallirakennuksen tyhjentäminen museoesineistä oli laajamittaisemmin käynnistynyt, alkoi syyskuussa 2019 tallin säilytettävien esineiden puhdistaminen Hakkilassa. Olin mukana suunnittelemassa aluksi esineiden puhdistamistilaa sekä suunnittelin ja toteutin käytännössä tallin säilytettävien esineiden puhdistamisen. Ensimmäiset museon tiimiläisten huolellisesti pakkaamat esinelavat saapuivat Hakkilan puhdistustilaan lokakuun puolenvälin tienoilla. Koska esineet oli pakattu kuljetuslavoille, niitä oli helppoa siirrellä pumppukärryillä tilasta toiseen puhdistushallin sisällä.

Konservaattori puhdistaa esineitä.
Konservaattori Heidi Wirilander suojavarusteissa puhdistamassa likaisia esineitä. Helsingin yliopistomuseo.

Likaa ja jyrsijöitä

Kuten Susanna Paasonen joulukuun 2019 blogikirjoituksessaan kertoi, olivat maapohjaisen ja lämmittämättömän tallin esineet altistuneet monenlaisille haitallisille tekijöille vuosien varrella. Tämä asetti omat haasteensa esineiden puhdistamiselle. Puhdistukseen tulleista esineistä saatettiin havaita paksun tomukerroksen ja irtoroskien lisäksi mm. maalipintojen lohkeilua ja hilseilyä, metalliosien korroosiota, lintujen jätöksiä ja höyheniä, muumioituneita jyrsijöitä sekä merkkejä puutuholaisten toiminnasta.  Sen sijaan selviä silmin havaittavia merkkejä homeen aktiivisesta kasvusta ei tallin esineissä näkynyt.

Tallista puhdistukseen tuotiin yhteensä noin 110 esinettä. Esineiden mekaaninen puhdistaminen eli pintapuhdistaminen tehtiin imuroimalla. Imuroinnissa apuna käytettiin pehmeitä pensseleitä ja harjoja. Esineiden muoto ja rakenne teki toisinaan imurilla ja pensselillä tehtävän puhdistamisen vaikeaksi. Tällöin pölyn ja lian poistamisessa käytettiin apuna paineilmalaitteistoa, jonka avulla pölyä ja likaa pyrittiin puhaltamaan esineiden vaikeasti puhdistettavilta alueilta pois.

Puhdistettavien esineiden suuri koko kysyi toisinaan voimia. Jos esineen rakenne ja kunto sen salli, saatettiin esinettä puhdistuksen aikana käännellä eri asentoihin, jotta kaikki lika ja pöly olisi saatu puhdistettua esineestä. Maapohjaisen tallirakennuksen esineet todellakin olivat kauttaaltaan pölyn ja lian peitossa, ja siksi esineiden puhdistaminen kaikilta pinnoiltaan oli usein tarpeellista. Puhdistettavana oli kuitenkin myös sellaisia suurikokoisia esineitä, joiden käänteleminen tai kallistaminen ei ollut mahdollista puhdistamisen aikana. Etenkin näiden esineiden puhdistamisessa paineilmalaitteisto oli tarpeellinen.

Puinen tynnyri, jonka kyljessä on pyöreä reikä.
”Yhdeksän hiiren tynnyri” eli vanha kaljatiinu, jonka sisältä löytyi puhdistuksessa 9 jyrsijän raatoa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Liuotin ja vetyperoksidi avuksi puhdistukseen

Koska tallista puhdistukseen tuodut esineet olivat lähtökohtaisesti hyvin likaisia ja suuressa osassa niistä oli lintujen jätöksiä, esineiden pinnat pyrittiin perusteellisemmin puhdistamaan 70 % etanolilla kostea- tai nihkeäpyyhkimällä. Pyyhinnässä käytettiin kertakäyttöisiä kuitukangasliinoja. Esineiden pintakäsittely ja materiaali ratkaisivat, kuinka paljon kosteutta pystyttiin käyttämään esineiden liuotinpuhdistamisessa.

Koska tallin esineissä havaitut merkit jyrsijöistä ja linnuista saattoivat aikaansaada tartuntatautiriskin, jota ei välttämättä täysin pystytty poistamaan esineiden mekaanisella ja liuottimella (70 % etanoli) tehtävällä puhdistamisella, tallin puhdistetut esineet päätettiin vetyperoksidisavuttaa. Vetyperoksidisavutus tehtiin hallitilassa kolme, johon puhdistetut esineet siirrettiin.

Danotecin työntekijä suihkuttaa vetyperoksidia hyllyillä olevien esineiden päälle.
Esineiden käsittelyä vetyperoksidilla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Hallitilaan kolme oli pystytetty yhteen riviin useita kaksitasoisia hyllyjä, jotka oli rakennettu rakennustelineistä ja mellakka-aitojen verkkorakenteesta. Hyllyt oli varattu pienempien esineiden vetyperoksidisavuttamista varten, jotta vetyperoksidi olisi saatu vaikuttamaan esineen kaikkiin pintoihin. Suuremmat puhdistetut esineet sijoitettiin hyllyrivistöjen sivuilla oleville käytäville kuljetuslavoilla. Ennen vetyperoksidisavutusta esineiden likaiset kuljetuslavat vaihdettiin puhtaisiin ja likaiset kuljetuslavat siirrettiin hallitilaan yksi odottamaan siirtoa uudelleen käytettäväksi tallin esineiden pakkaamisessa. Esineiden vetyperoksidisavutuksen teki helsinkiläinen Danotec Oy. Vetyperoksidisavutuksen jälkeen tallin esineet siirrettiin neljänteen hallitilaan inventoitaviksi ja pakattavaksi. Puhdistuksen jälkeen tallin esineet saivat uuden elämän osana Suomen Maatalousmuseo Saran kokoelmaa.

Kolmion muotoinen, punaiseksi maalattu sekoitusäes kuormalavalla.
Puhdistettu sekoitusäes odottamassa pakkausta ja siirtoa eteenpäin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Heidi Wirilander, Konservointipalvelu Heidi Wirilander