Nopeasti, tehokkaasti ja turvallisesti – Siirtolavapakkaamisen ABC

Yliopistomuseon muuttoprojektissa on tähän mennessä pakattu jo lukemattomia esineitä usealla eri tavalla. Projektin edetessä ja tietotaidon lisääntyessä muuttotiimiläiset ovat ideoineet uusia tapoja pakata esineitä turvallisemmin sekä tehokkaammin. Tämän tekstin aikana valotamme teille uusinta pakkausinnovaatiotamme, siirtolavoja. Kädestä pitäen ja kohta kohdalta kuljetamme sinut, lukija, kohti turvallista ja helppoa esinesiirtoa.

Lavat ja niiden kaulukset

Ajatus siirtolavoista sai alkunsa konservaattorin turhautumisesta: miksi pakata hyllyssä olevia isohkoja esineitä muuttolaatikkoon ja siitä taas takaisin hyllyyn, ja tehdä ikään kuin turhaa pakkaustyötä? Yhdessä museomestarin ja muiden muuttotiimiläisten kanssa pidetyn ideariihen tuloksena syntyivät siirtolavat.

Siirtolavoissa puiset lavakaulukset ja kauluksen sisäpuolelle tulevat välilevyt luovat esineille turvalliset olot uusiin sijoituspaikkoihin matkaaville esineille. Lavat pakkausmateriaaleineen voi palauttaa sellaisinaan takaisin vanhoihin kokoelmatiloihin ja pakata niihin tehokkaasti lisää esineitä hyllyistä.

Siirtolavapakkaaminen kohta kohdalta

1) Ensin lavaan niitataan aluspahvi. Tämän jälkeen lavalle laitetaan lavakaulus tai kaksi riippuen siitä, kuinka korkeita siirrettävät esineet ovat. Lavatilaa jakavat välilevyt asetetaan kiinni alimpaan lavakaulukseen.

Kolmiosainen kuvasarja, jossa ensin tyhjä kuormalava, sitten lava lavakaulusten kanssa ja viimeisenä mukaan on lisätty välilevyt ristikkäin lavakauluksen sisään.
Siirtolavan kokoamista. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

2) Esineet erotellaan pakastettaviin ja ei-pakastettaviin. Tämän jälkeen ne asetellaan lavalle esineturvallisesti ja pehmustetaan matkaa varten.

3) Koska esineiden ei ole tarkoitus oleilla pitkään siirtolavojen hellässä huomassa, käytetään niiden matkan pehmustamiseen pääasiassa kuplamuovia ja aaltopahvia. Tarvittaessa silkkipaperi on paikallaan ja huteria matkustajia voi kiinnittää lavan laitoihin esimerkiksi puuvillanauhalla.

Kuplamuovilla pehmustettuja esineitä siirtolavan päällä.
Esineet pehmustetaan ja tuetaan kuplamuovilla matkaa varten. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

4) Lavojen päälle laitetaan sadesuojaksi muovia tavalliseen tapaan ja toimintaohjeet vastaanottavalle taholle lavan purkua varten. Muista myös merkata laatikko- tai esinelistaan lähtevät esineet!

Valmis lava, missä esineet ovat pehmustettuina sadesuojana toimivan muovipeitteen alle.
Kuljetusta odottava siirtolava valmiiksi pakattuna. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Mai Joutselainen.

5) Pölyn varalta suojahuputetut esineet ovat kuljetuksen jälkeen valmiita sijoitettaviksi suoraan lopullisille paikoilleen kokoelmatilan hyllyissä.

Esineitä on purettu lavalta odottaviin hyllyihin. Projektilainen tarkistaa hyllypaikkaa tietokoneelta esinehyllyn äärellä.
Hyllyesineet löytävät lopullisen asuinpaikkansa muuttotiimin toimesta. Projektityöntekijä Hanna Tanskanen kirjaa ylös esineiden hyllypaikkoja. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

6) Esineistä tyhjät lavat voidaan palauttaa sinne, missä niitä tarvitaan ja käyttää uudelleen. Myös puhtaat pakkausmateriaalit kannattaa kierrättää!

Yliopistomuseon muutossa siirtolavat ovat osoittautuneet hyväksi menetelmäksi kuljettaa esineitä turvallisesti ja nopeasti paikasta toiseen. Projektin lopun häämöttäessä aika tuntuu olevan enemmän kuin rahaa, ja siksi tehokkaiden menetelmien kehitteleminen oli ajankohtaista. Kaikkein herkimmille esineille tällainen matkustustapa ei toki sovi, vaan niitä varten on syytä käyttää pehmeämpiä kuljetustapoja. Esimerkiksi herkät kipsiveistokset pakattiin Yliopistomuseolla omiin pehmustettuihin muuttolaatikoihinsa.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Lekyytti, ruodekulho ja amforiskos – Antiikin kokoelmat Helsingin yliopistomuseossa

Antiikin kokoelma on Yliopistomuseon yksi hienoimmista alakokoelmista, ja sisältää noin 400 esinettä lukuisilta eri lahjoittajilta. Kokoelmaan kuuluu myös klassillisen filologian (nykyisen antiikin kielten ja kulttuurien) oppiaineen kokoelma. Antiikin aikakausi sijoittuu noin 800 eaa. – 500 jaa. muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden ajalle, ja sitä pidetään länsimaisen sivistyksen alkuna. 

Vuodesta 2014 yli puolet antiikin kokoelmasta on ollut esillä Metsätalon käytävällä seitsemässä vitriinissä. Helsingin yliopiston klassillisen arkeologian dosentin Leena Pietilä-Castrénin mukaan Metsätalolla oleva kokoelma on maan laajin esillä oleva antiikin kokoelma ja kattaa antiikin keskeisimmät esinetyypit keramiikasta sekä lasi- kivi- ja pronssiesineistä.  

Mustakuviokeraamiset lekyytit pakattuna huolellisesti silkkipaperiin ja museolaatuiseen laatikkoon. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Ennen Metsätaloa antiikin kokoelmat sijaitsivat Arppeanumissa antiikkihuoneessa, mutta kun museon melko lyhytaikaiseksi jäänyt sijainti Arppeanumissa vaihtui yliopiston päärakennukselle, sijoitettiin lähes kaikki esineet klassillisen filologian oppiaineen käytävälle esille 

 

Ei kokoelmaa ilman lahjoittajia

Suomessa ei ole yhtään antikvaariseen esineistöön ja kulttuuriin keskittynyttä museota, ja Metsätalon noin 300 esineen kokoelma on näytteillä pääsiassa yliopiston henkilökunnalle, opiskelijoille, opinnäytteen tekijöille ja tutkijoille. Kokoelma on karttunut ainakin kymmenen eri lahjoittajan vuosikymmenien aikana keräämistä esineistä.  

Esillä on ollut esimerkiksi FM Eila Suolahden (1919–2010) lahjoittamia etruskilaisia buccherokeramiikkavaaseja ja suomalaisissa kokoelmissa harvinaista impastokeramiikkaa. Varhaisimpiin lahjoittajiin kuuluu Christoffer H. Ericsson (1920–2009), meri- ja taidehistorioitsija, professori ja kapteeniluutnantti, joka lahjoitti 1980 Helsingin yliopistolle kokoelmansa. Ericssonin keräily oli alkanut jo lapsuudessa lahjaksi saadusta terrakottapäästä  

Projektityöntekijä suunnittelemassa esinelaatikkoa Suolahden lahjoittamalle impasto-uurnalle. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Esinemääräisesti laajin kokonaisuus on FM Birgitta Lojanderin (1921–2011) niin kutsuttu Välimeren kokoelma, joka sisältää keramiikkaa, roomalaista lasia, terrakottafiguriineja, astioita, veistoksia, öljylamppuja, koruja ja pronssiesineitä. Keräilijät ovat hankkineet esineitä enimmäkseen matkoilta, antiikkimarkkinoilta ja kauppiailta, mutta saaneet niitä myös lahjaksi 

Yleisesti museoissa ja muistiorganisaatioissa vastaavanlaisten kokoelmien alkuperien tutkiminen on alkanut lisääntyä, sillä tällaisiin kokoelmiin liittyy usein eettisiä ongelmia ja epäselvyyttä siitä, miten keräilijät ovat esineet hankkineet. Myöskään Yliopistomuseon kokoelman esineiden taustoista ei olla täysin selvillä.   

 

Turvaan Metsätalon remontin tieltä

Maaliskuussa 2021 antiikin esineet päätettiin siirtää Yliopistomuseon kokoelmatiloihin Vantaan kokoelmakeskukseen pois remontin tieltä. Metsätaloa remontoidaan kesäkuukausina, ja esineet palaavat vitriineihin todennäköisesti vuoden lopulla. Merkittävä osa esineistä on luetteloimattomia. Yliopistomuseon muuttotiimi palaa kauniiden pullojen ja vaasien pariin kesän ja syksyn aikana, jotta esineiden tiedot saadaan talteen myös kokoelmajärjestelmään. 

Antiikin esineiden siirron suunnittelu aloitettiin tutustumiskäynnillä Metsätalolle. Kokoelman hyvin tunteva tohtorikoulutettava Jamie Vesterinen antaa asiantuntija-apua esineiden läpikäymisessä. Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Esineiden kanssa erityistä varovaisuutta tuli noudattaa niiden herkkien maalauspintojen, ajan haurastaman rakenteen ja esimerkiksi merestä nostettujen amforien pintaan takertuneiden kasvustojen säilymiseksi. Pakkaamisessa tuli ottaa huomioon esineiden riittävä tukeminen, mutta toisaalta varottava esineiden liian lujaan puristukseen asettamista.  

Suuret esineet, kuten kuljetusamforat pakattiin kuormalavasta ja lavakauluksista rakennettuun laatikkoon, joka pehmustettiin solumuovilla ja silkkipaperilla. Kuvassa yläosassa Birgitta Lojanderin lahjoittamat kuljetusamforat: vasemmalla rhodoslainen amfora ja oikealla myöhäisantiikkinen egyptiläinen viiniamfora. Alareunassa amforan kaula. Kuva: Jenni Jormalainen / Helsingin yliopistomuseo.

Hauraiden esineiden pakkaaminen saatiin tehtyä kolmen työntekijän voimin reilussa viikossa. Esineet pakattiin erityisen huolellisesti käyttäen silkkipaperin lisäksi museolaatuista solumuovia.  Aluksi kädet taisivat hieman vapista kaikilla silkasta kunnioituksesta jopa tuhansia vuosia vanhoja esineitä kohtaan, mutta lopulta pakkaaminen sujui mukavasti ihastellen ja taiteillen upeille esineille turvallisia pesiä laatikoihin.  

 

Roomalainen lasi

Mielenkiintoisimpia esineitä mielestäni ovat hauraat, kauniin helmiäishohtoiset tai vihreät roomalaiset lasiesineet. Lasitavaraa on löytynyt koko Rooman valtakunnan alueelta, ja sitä on käytetty koko yhteiskunnassa niin kotitalouksissa, teollisuudessa kuin hautamenoissa. Lasin tekemisen tekniikka periytyi hellenistiseltä kaudelta ja oli huipussaan antiikin Roomassa toisen vuosisadan jaa. alussa.  

Aluksi valmistettiin lähinnä muottilasia, mutta ensimmäisellä vuosisadalla jaa. kehitys oli nopeaa ja lasinpuhaltamisen tekniikka keksittiin. Puhaltamalla lasista saatiin hyvin ohutta, ja puhallustekniikka oli nopeampi ja halvempi, kuin muottilasin teko. Lasi tuli laajasti eri yhteiskuntaluokkien jäsenten saataville, ja lasiesineet olivat monimuotoisempia kuin aiemmin.  

Roomalainen lasipullo Arnevi Lassilan testamenttilahjoituksesta, niin kutsutusta etruskikokoelmasta. Pullon kyljessä on käsin kirjoitettu lappu, jossa kerrotaan pullon löytyneen kaivauksilta Lontoosta Oxford Streetilta. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Yksinkertaistetusti lasin reseptiin kuului silikaatti, sooda eli natriumkarbonaatti ja kuumuus. Silikaattia eli kvartsihiekkaa saatiin rantahiekasta, ja sooda saatiin natron suolasta, jota tuotiin Egyptistä. Egyptissä taas muumiot kuivatettiin natronilla. Kuumuus oli lähtöisin uuneista, jotka lasituotannon kasvaessa olivat valtavia.  

Lasia myös kierrätettiin ja hajonneiden lasiastioiden sirpaleet sulatettiin uudelleen lasimassaksi. Kierrätetty lasi on mahdollista tunnistaa sen koostumuksesta, jossa on tiettyjä pigmentteinä käytettyjä metalleja kohonneina pitoisuuksina.  

Roomalaista lasia useilta eri lahjoittajilta. Esinetyyppeinä muun muassa pulloja, ampulleja, amforiskoksia, unguentarium, ja keskellä matala maa-aineksen peittämä ruodekulho. Kuva: Hanna Tanskanen / Helsingin yliopistomuseo.

Lasin tuotannon kasvaessa huippuunsa toisella vuosisadalla jaa. lasiastioissa tapahtui tyylillinen murros, ja esineissä alkoi näkyä alueelliset tyylierot ja eri lasityypit alkoivat eriytyä ja erikoistua. Keisari Konstantinus Suuren (n. 272337 jaa.) käännyttyä kristinuskoon lasiesineiden kuva-aiheet muuttuivat hiljalleen pakanallisista kristillisiksi. Arvellaan, että vaalean värisistä ja läpinäkyvistä lasilaaduista tuli lopulta arvostetuimpia, sillä lasi materiaalina sai itseisarvon. Aiemmin lasiastiat oli pyritty tekemään muun materiaalin, kuten metallin, keramiikan tai jalokivien, kaltaiseksi.  

 

Riina Uosukainen, konservaattori  

 

Lähteet: 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmapolitiikka 2019. https://www2.helsinki.fi/sites/default/files/atoms/files/helsingin_yliopistomuseon_kokoelmapoliittinen_ohjelma.pdf  

Pietilä-Castrén, Leena. Suomalaisista antiikkikokoelmista – keräilijät ja heidän esineensä, Taidehistorian seura 2018. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/314203/THT50_pietila_castren.pdf?sequence=1  

Wilskman, Anna-Maria. Katsahdus peiliin – Helsingin yliopistomuseon kokoelmaan kuuluva etruskilainen pronssipeili, Artefacta 2019. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/326969/Artefacta_Katsahdus_peiliin_Wilskman.pdf?sequence=1  

Wikipedia: Roman glass. https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_glass  

Esinepakkauksen ABC: laatikkopakkaaminen

Tässä blogikirjoituksessa keskitytään pienten ja keskikokoisten museoesineiden pakkaamisen saloihin. Suurten esineiden pakkaamisen perusteet käsiteltiin edellisessä kirjoituksessa. Laatikkopakkaaminen soveltuu sekä pitkäaikaissäilyttämiseen että kokoelmien muuttoon.

Esineiden läpikäynti ennen muuttoa
Projektityöntekijä tutkii valmiiksi pakattuja museoesineitä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Yliopistomuseon muuttotiimi käy läpi kaikki esineet, jotka siirtyvät uusiin kokoelmatiloihin. Yksinkertaisimmillaan esineiden valmistelu muuttoa varten tarkoittaa museoesineen pakkaamista tai jo pakatun esineen valmistusmateriaalien ja pakkausolosuhteiden tarkistamista. Haastavampien esineiden pakkaamisen pariin palataan muuttoblogissa tuonnempana.

Yhdessä esineessä voi olla useita materiaaleja. Valaisin sisältää ainakin metallia, lasia, kumia ja nahkaa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Kokoelmaesineitä pakattaessa tulee huomioida muun muassa esineen kunto, koko ja valmistusmateriaalit. Yksi esine saattaa sisältää useita eri materiaaleja, kuten puuta, metallia, lasia ja joskus erilaisia nesteitä tai jopa vaarallisiksi luokiteltuja aineita. Eri materiaaleja sisältävät esineet pyritään pakkaamaan pitkäaikaissäilytyksessä eri laatikoihin.

Luonnonmateriaaleja sisältävät esineet pakastetaan ennen uusiin kokoelmatiloihin siirtämistä, jolloin vältetään mahdollisten tuhohyönteisten leviäminen esineiden mukana. Mikäli esineen eri osissa on useita materiaaleja ja osat vaivattomasti irrotettavissa, pakataan ne eri laatikoihin.

Metallisia ja lasisia esineitä ei yleensä pakasteta. Joskus on vaikea määritellä suoralta kädeltä, miten esineen kanssa tulisi toimia. Haastavia kohteita ovat esimerkiksi erilaiset lääketieteelliset laitteet ja instrumentit, jotka voivat sisältää lasi-, kumi- ja nahkaosia. Muuttoblogin myöhemmissä osissa avataan pakastuskäytäntöjä tarkemmin.

Mitä tarvitaan pakkaamiseen?

Esineet pakataan laatikoihin, joita voi tilata useissa eri kokovaihtoehdoissa ja erilaisilla suojaominaisuuksilla. Laatikoita kannattaakin hankkia useaa eri kokoa ja korkeutta säilytyshyllyjen mitat huomioiden, sillä esineiden kirjo on yleensä laaja. Sopiva laatikko kullekin esineelle löytyy mittanauhan avulla.

Silkkipaperia käytetään esineiden fyllaamiseen eli pehmustamiseen ja tukemiseen laatikoissa. Valkaisematon puuvillanauha soveltuu esineiden vakauttamiseen, mikäli esineessä on heiluvia osia, joita ei saa irti toisistaan. Teippien käyttämistä ei suositella lainkaan. Parafilm-kalvolla voidaan tarvittaessa tiivistää nestettä sisältäviä esineitä. Esineitä käsitellään hanskat kädessä, näin suojataan sekä esinettä että pakkaajaa. Luistamattomat nitriilihansikkaat ovatkin monikäyttöiset erilaisia materiaaleja käsiteltäessä.

Pakkaamisessa tarvitaan hanskat, mittanauha, sakset, lyijykynä ja kumi sekä silkkipaperia ja itse laatikko. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.
Pesänrakennus

Laatikkoon mahtuu tavallisesti useita esineitä. Esineitä ei kääritä silkkipaperiin eikä sijoiteta päällekkäin. Esineet pysyvät näin ehjinä eikä niihin kohdistu painetta tai vääntöä. Laatikon pohja vuorataan ensin silkkipaperilla, jonka jälkeen esineille tehdään pienet pesät, joissa ne lepäävät heilumatta ja koskematta toisiinsa. Silkkipaperin tarkoitus on estää esinettä liikkumasta laatikossa muuton aikana, suojata sitä pakastamisen mahdollisilta haittavaikutuksilta sekä pitää esine tukevasti paikoillaan säilytystiloissa. Pienimmät esineet, kuten vaikkapa ompeluneulat voi pakata silkkipaperitaskuihin.

Museoesineen pesittäminen käynnissä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Pesästä esine on helppo nostaa tarkasteltavaksi ilman, että sitä tarvitsee käännellä tai kääriä esiin. Jotkut esineet kaipaavat sisälleen tukirakenteen, jonka voi myös rakentaa silkkipaperista. Esineen pakkaamisessa kannattaa myös miettiä, onko esineen turvallisempaa olla laatikossa pystyasennossa vai kyljellään.

Nahasta ja metallista valmistetun tukiliivin sisälle on laitettu silkkipaperia, jotta esine pitäisi paremmin muotonsa laatikossa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.
Esineet lepäävät omissa pesissään laatikossa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Kun kaikki esineet on nätisti pesitetty, voi varovasti kokeilla, heiluuko jokin esine vielä pesässään. Jos esineet ovat tukevasti paikoillaan, laitetaan esineiden päälle vielä viikattu kerros silkkipaperia lisäsuojaksi ja laatikon kansi suljetaan. Laatikkoon merkitään sen sisältö ja saako laatikon pakastaa. Valmiin laatikon sijainti kokoelmatiloissa merkitään esineen luettelointitietoihin kokoelmanhallintajärjestelmään. Kun muutto lähestyy, pakataan valmiit esinelaatikot lavoille sen mukaan, mitkä pakastetaan ja mitkä ei.

Läpikäydyt laatikot odottavat siirtoa uusiin kokoelmatiloihin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Marika Tarkiainen, projektityöntekijä

 

 

Esinepakkauksen ABC: lavapakkaaminen

Mitä kaikkea tarvitaan isokokoisen museoesineen pakkaamiseen muuttokuljetusta varten? Ainakin näitä:

Lava, materiaalisuositus lämpökäsitelty puu. EUR- ja FIN-lavat ovat yleisimmät Yliopistomuseolla käytetyt koot.

Pahviarkki. Ei välttämätön, mutta antaa siistin ja puhtaan pinnan lavalle. Pahvi myös estää esineen kapeita osia putoamasta lavan aukkoihin. Niittipistooli niitteineen auttaa arkin kiinnittämisessä.

Äes ja kirnu odottavat pakkaamista.
Esineitä lavalla odottamassa pakkausta. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Käsineitä. Museoesine on paras nostaa käsineet kädessä lavalle. Esinekohtaisesti voi valita vinyyli- tai nitriilikumisten tai viiltosuojattujen kangashansikkaiden välillä.

Museotyöntekijä esittelee suojahansikkaita.
Suurten esineiden kanssa tukevat hanskat ovat hyvät! Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Silkkipaperia ja tapauskohtaisesti kuplamuovia tai muuta pehmikettä kiinnitysnauhojen hankauskohtiin. Kuplamuovilla voi myös pehmentää törmäysherkkiä kulmia.

Kiinnitysnauhaa, ruuveja ja ruuvinväännin. Nauhan tukemana esine ei pääse heilumaan tai kaatumaan kuljetuksen aikana.

Museotyöntekijä kiinnittää esinettä lavalle.
Esineen tukeminen lavalle työn alla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Suojakangas tai -harso. Valkaisematon pesty puuvillakangas tai perinteinen kasvimaaharso suojaavat esinettä pölyltä myös kokoelmatiloissa kuljetuksen jälkeen.

Hakaneuloja. Kangas tai harso muotoillaan hakaneulojen avulla esineelle hupuksi.

Museotyöntekijä kiinnittää harsoa hakaneulan avulla.
Kokoelmamuutossa kuluu satoja ellei tuhansia hakaneuloja. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Muovia sadesuojaksi kuljetuksen ajaksi. Aina käytössä ei ole katettuja lastauslaitureita.

Mittanauha kankaan, harson ja muovien mittaamiseen.

Sakset sopivien palojen leikkaamiseen.

Varoitusteippiä herkkiin kulmiin törmäysvaaran takia.

Kiristekalvoa. Kalvon avulla suojamuovi pysyy paikoillaan. Myös teippiä voi käyttää, mutta irrotettaessa teippi repii suojaan reikiä ja voi tarttua vahingossa myös esineeseen. Kalvolla kiinnitetyn muovin voi kierrättää uusiin pakkauksiin.

Kiristekalvorulla, paperiteippiä ja varoitusteippiä, sakset, mittanauha ja niittipistooli.
Lavapakkaamisessa välttämättömiä pakkaustarvikkeita. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Lopuksi vielä tietokone, tulostin, paperia ja muovitaskuja. Esine merkitään pakatuksi sähköiseen lavalistaan, lava numeroidaan ja esinettä varten tulostetaan muovitaskuun sujautettava tunnistekortti.

Museotyöntekijä työpöydän ja tietokoneen ääressä.
Väliaikainen pakkauspisteemme. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Lava siirretään pumppukärryillä kuljetusautoon. Muuttomatka uusiin tiloihin voi alkaa!

Valmiiksi pakattuja lavoja rivissä.
Ensimmäinen kuljetus lähtee pian! Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Katariina Pehkonen, museoamanuenssi