Muuttoprojektin aikana olemme päässeet tarkastelemaan omin silmin mitä erilaisempia työskentelymiljöitä. Osa muuttotiimistä vietti viime kesän sairaalaympäristössä Silmätautien klinikalla, jonka kokoelmia kartoitimme yhdessä HUSin museotoimikunnan kanssa. Tässä tekstissä silmäilemme museaalisen yhteistyön mahdollisuuksia sekä valotamme sitä, millaista asiantuntijatyötä esineiden kokoelmiin ottaminen oikeastaan vaatii.
Katse yhteistyön taustaan: HUSin museotoimikunta ja Yliopistomuseon historiallinen vastuu
Helsingin yliopiston ja Meilahdessa sijaitsevien sairaaloiden yhteinen historia on mittava. Silmätautien klinikan kokoelmalla on pitkät perinteet: silmätautioppi sai ensimmäisen professorinsa vuonna 1871 ja kokoelman vanhimmat esineet ovat 1800-luvulta. Useat opetussairaalat ja yksiköt on Silmä-korvasairaalan tavoin perustettu alun perin yliopiston yhteyteen, ja sairaalat yhdistyivät Helsingin yliopistolliseksi keskussairaalaksi vuonna 1958. Vuodesta 2000 lähtien Yliopistollinen keskussairaala on ollut osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä eli HUSia. Kuntayhtymän sairaalat ja yksiköt ovat vuosien saatossa itsenäisesti keränneet museaalisia esineitä, ja näitä kokoelmia kartoittamaan HUS perusti oman museotoimikunnan vuonna 2018. Toimikunnan ja sen kolmen työntekijän tehtävänä on koordinoida, kartoittaa, kehittää ja hoitaa HUSin museokokoelmia. Tämänhetkisen arvion mukaan kokoelmissa on yli 12 000 esinettä ja yli 15 000 valokuvaa.
Helsingin yliopistomuseo ja HUSin museotoimikunta päättivät yhteistyössä kartoittaa Meilahdessa sijaitsevan Silmätautien klinikan museokokoelmat. Osa kokoelmista kuuluu historiallisista syistä Helsingin yliopistolle ja kuuluu siten Yliopistomuseon tallennusvastuualueeseen. Projektiin kohdistui aikataulupaineita, sillä Silmätautien klinikan tilan tulee olla tyhjä vuoden loppuun mennessä. HUSin museotoimikunnan puolelta mukana olivat projektisuunnittelijat Maria Tukia ja Helena Hämäläinen, ja käytännön työtä suunniteltiin yhdessä. Myös työtapojen yhtenäistäminen sujui mutkattomasti, sillä yhteinen tavoite hitsasi molempien tiimien työntekijät saumattomasti yhdessä toimivaksi yksiköksi.
Pikainen silmäys käytännön työhön
Mitä Silmätautien klinikalla sitten oikeastaan tehtiin? Jokainen tilassa ollut museoesineeksi tulkittu esine kuvattiin ja sen tiedot kerättiin talteen. Varsinaisen inventointityön arveltiin kestävän noin kuukauden ajan, mutta rupeama venyi oletettua runsaamman esinemäärän vuoksi useaksi kuukaudeksi. Inventoinnin tukena toimivat vuonna 2000 tehty inventointilista, Google sekä laitevalmistajien tietokannat. Kokonaisuudessaan kokoelma hahmotti silmäsairauksiin ja niiden hoitoon liittyvän esineellisen sekä kulttuurisen kehityksen jatkumon aina 1800-luvulta nykypäiviin asti.
Sairaalat on suunniteltu ihmisiä, ei museoesineitä varten. Tämä näkyi myös Silmätautien klinikan esineissä: niitä oli säilytetty pakon edessä epäsuotuisissa oloissa. Esimerkiksi kellaritiloissa säilytetyt esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa, ja tila oli vuosien varrella altistunut kosteudelle ja lämpötilavaihteluille. Esineissä tämä ilmeni muun muassa murentuvana kumina, pölynä ja muoviosien vaurioina. Mahdollisten sisäilmaongelmien ja massiivisen pölymäärän vuoksi työntekijät käyttivät työskennellessään moottoroituja henkilönsuojaimia.
Näkökulmia valintaprosessiin
Jo ennen inventoinnin alkua Yliopistomuseon ja HUSin museotoimikunnan tahoilta oli saavutettu yhteisymmärrys, että osa objekteista päätyy Yliopistomuseon ja osa HUSin museotoimikunnan kokoelmiin. Yliopistomuseon osalta valinnat kokoelmiin otettavista esineistä tekivät amanuenssi Henna Sinisalo ja projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen. Valintoja ohjasi jossain määrin ajallinen jakolinja HYKSin perustamista edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan.
”Ajoitus on ollut meille suuntaa-antavana ohjenuorana, mutta emme antaneet sen sitoa käsiämme. Sovimme HUSin museotoimikunnan kanssa heti aluksi, että voimme neuvotella myös ’väärän’ ikäisistä esineistä keskenämme”, Sinisalo kertoo.
Valintoja tehtäessä jokainen esine arvioitiin huolella ja päätös kokoelmiin otosta tehtiin kunkin kohdalla useiden valintakriteerien perusteella. Säilytystilojen rajallisuuden vuoksi valinnoissa on Sinisalon ja Hakkaraisen mukaan pyrittävä maltillisuuteen. Samalla Silmätautien klinikan esineistö on monella tapaa Yliopistomuseon kokoelmapoliittisten linjausten perusteella museon keskeistä tallennusaluetta. Molemmat asiantuntijat korostavatkin kokoelmapolitiikan merkitystä valintoja tehtäessä. Inventoituja esineitä vertailtiin myös Yliopistomuseon jo olemassa oleviin kokoelmiin päällekkäisyyksien välttämiseksi, mutta samalla harkiten täydentävätkö klinikan esineet jotain jo olemassa olevaa kokonaisuutta.
Oleellinen kriteeri valintoja tehtäessä on esineen museoarvo.
”Museoarvo koostuu fyysisestä objektista itsestään, mutta lisäksi erityisesti objektiin liittyvistä taustatiedoista, esimerkiksi mihin esinettä on käytetty, mistä se on hankittu, kuka sen on omistanut, missä se on ollut ja ketkä ovat käyttäneet sitä, milloin sen käyttö on loppunut ja miksi. Mitä enemmän esineellä on taustatietoja, sen mielenkiintoisempi se on museon kannalta”, Sinisalo avaa monitahoista käsitettä.
Museoarvoa määritellessä esineiden taustoihin liittyvä tutkimustyö korostuu. Silmätautien klinikan kohdalla tärkeänä lähteenä selvitystyölle toimi professori ja Silmätautien klinikalla professori Tero Kivelän aloitteesta vuonna 2000 laadittu luettelo klinikan museokokoelman esineistä.
Kontekstitiedot voivat tietyissä tapauksissa nostaa varsin tavanomaisen esineen museoarvon uudelle tasolle. Tästä esimerkkinä Hanna Galetski-Olinille (1890–1966) kuulunut instrumenttirasia, jonka Hakkarainen ja Sinisalo nostavat molemmat suosikkiesineittensä joukkoon. Galetski-Olin oli Suomen ensimmäinen silmälääkärinä toiminut nainen. Usein esineen tavanomaisuus itsessään saattaa tosin olla juuri ominaisuus, joka tekee siitä kiinnostavan. Monien käyttämä voi olla kuriositeettia parempi tallenne tietystä ilmiöstä tai tapahtumasta.
”Esinetyypin tavallisuus tai erikoisuus voi ominaisuutena olla tapauksesta riippuen plussaa tai miinusta”, Hakkarainen summaa.
Kokoelmapoliittisten linjausten, museoarvon sekä jo olemassa olemien kokoelmien kanssa käytävän vuoropuhelun ohella Hakkarainen ja Sinisalo ottivat valintoja tehdessä huomioon myös esineiden kunnon sekä niiden mahdollisesti tuottamat haitat ihmisille tai muille esineille.
Näkyvät tulokset
Hakkarainen ja Sinisalo tekivät käytännössä esinevalinnat inventoinnin yhteydessä otettujen kuvien ja luettelon perusteella ja karsinnat toteutettiin pääosin etäyhteyskokouksin. Sitä seuranneiden HUSin museotoimikunnan työntekijöiden kanssa käytyjen neuvottelujen päätteeksi Yliopistomuseon kokoelmiin päätyi Silmätautien klinikalta reilun 2 000 inventoidun kokonaisuuden joukosta yhteensä 140 esinettä, 153 valokuvaa sekä pieni määrä muita arkistomateriaaleja. Sekä Hakkarainen että Sinisalo vaikuttavat tyytyväisiltä työn tuloksiin ja valikoituun otokseen.
”Toisin kuin esimerkiksi tallin ja kalliosuojan kohdalla, tässä kokoelmassa oli nimenomaan valintojen kannalta luksusta se, että koko kokoelma voitiin ensin inventoida ja lopulliset valinnat tehdä vasta kun kokonaisuus oli oikeasti tiedossa”, Hakkarainen kiittelee.
Hyvä yhteistyö HUSin museotoimikunnan kanssa ulottui myös esinejakoon.
”Vaikka tallennusvastuualueemme ovat osin päällekkäiset, ei ole mielekästä, että lähtisimme kilpailemaan esineistä keskenämme. On fiksumpaa tehdä yhteistyötä ja varmistaa, että museaalisesti arvokkaat objektit säilyvät jonkin tahon hoidossa”, Sinisalo tiivistää yhteisymmärrystä.
Mikäli esineistä tulee lisäselvitysten ja luetteloinnin yhteydessä esille uusia kontekstitietoja, on niiden jakamisesta jo sovittu puolin ja toisin. Yhteistyö Silmätautien klinikan tiimoilta tuleekin todennäköisesti jatkumaan, vaikka varsinainen työ on Yliopistomuseon osalta takana päin, ja kokoelmiin valitut esineet ovat jo puhdistettuna ja turvallisesti paikoillaan Kokoelmakeskuksessa.
Mai Joutselainen, projektityöntekijä.
Susanna Paasonen, projektityöntekijä.