Esinepakkauksen ABC: Huonekalut ja muut suurikokoiset esineet

Yliopistomuseon muuttoprojektissa on enää loppurutistus jäljellä! Ruskeasuon hammasklinikan kokoelmien muuton jälkeen olemme siirtäneet esineistöä viimeisistä tyhjennystä vailla olevista kokoelmatiloista Viikin kampukselta. Viikkiin on ollut varastoituna suuri osa kokoelmaan kuuluvista huonekaluista ja muusta suuresta esineistöstä. Tässä blogitekstissä kerrotaan, miten olemme pakanneet tällaisia esineitä, ja millaisia uusia pakkaustapoja on otettu käyttöön muuton aikana. 

Puiset tukirakenteet 

Muuttoprojektin alkuvaiheessa lähes kaikki suurikokoiset esineet kiinnitettiin kuormalavoille seisomaan omalla painollaan. Meillä ei ollut työvälineitä, -tiloja eikä riittäviä puusepäntaitoja puisten tukirakenteiden rakenteluun. Kuitenkin monet esineemme olisivat kaivanneet tukea. Pyörien päällä seisovien esineiden pyörät on usein valmistettu esimerkiksi kumista tai muovista, jotka ikääntyessään muuttuvat hauraiksi. Samoin puisiin pyöriin on jo ajan kuluessa kohdistunut paljon kulutusta ja kymmenien vuosien painon kannattelu alkaa näkyä niissä materiaalin haurastumisena. Tukirakenteita saattavat kaivata myös jaloilla seisovat pöydät, sohvat, tuolit ja hyllyköt. Elokuussa 2020 aloitti uusi taitava museomestari Johannes, jolle järjestyi puusepänverstaan käyttöoikeus Museovirastolla. Esineille alkoikin syntyä hienoja puisia tukikehikoita.  

Suuri valkoinen ohjauspöytä kuormalavan päälle rakennetun puisen kehikon päällä.pöytä
Pyörillä kulkeva laite puisen tukikehikon päällä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Johannes Keltto

Lavoille kiinnitys Azoten avulla 

Edellisen muuton ajoilta olimme omaksuneet tavan kiinnittää suurikokoiset esineet kuormalavalle mustalla kiinnitysnauhalla. Kiinnitysnauhat ruuvattiin kuormalavaan kiinni, ja esineen ja nauhan väliin laitettiin pehmusteeksi silkkipaperia tai ohutta Stratocell-polyeteenisolumuovia. Muuton aikana huomattiin kuitenkin, että kiinnitysnauhalla kiinnittäminen ei sovellu kaikille esineille niiden muodon tai kunnon takia. Ruuvin poraaminen kiinnitysnauhan läpi koettiin myös hankalaksi.  

Nauhoin kuormalavaan kiinnitetty esine. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Anni Tuominen

Museoviraston muutosta kopioitiin tapa, jossa esineen kulmien ulkopuolelle kiinnitetään palaset polyeteenisolumuovia. Muovipala kiinnitetään kuormalavaan ruuveilla. Otimme käyttöön Azote-tuotemerkillä myytävää solumuovia, joka on sopivan kiinteää pysymään paikallaan ruuveilla, mutta kuitenkin niin pehmeää, ettei se vahingoita kuljetuksen aikana esineitä. Azote on myös käytössämme olevista solumuoveista pitkäikäisintä, ja toimittaja lupaa sen olevan museolaatuista.  

Lähikuva puisen kaapin alanurkasta. Nurkan ympärillä palanen valkoista solumuovia, jonka alareuna on muotoiltu kaapin jalkalistan muotoiseksi. Takana kuormalavalla makaa punainen mattoveitsi.
Azote-paloja voi näppärästi muotoilla esineen muotoihin sopiviksi mattoveitsellä. Kuvassa kaapin jalkalistan mukaan muotoiltu kiinnityspala työn alla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Anni Tuominen
Lähikuva metallisesta pöydänjalasta, jonka vieressä on palanen ruuveilla kuormalavaan kiinnitettyä solumuovia.
Lähikuvassa Azote-pala kiinnitettynä kuormalavaan. Konservaattori ei luottanut maahantuojan lupaamaan museolaatuisuuteen, ja laittoi vielä silkkipaperipalasen esineen ja solumuovin väliin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Anni Tuominen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Azote-kiinnityksistä tulikin muuttotiimin uusi suosikki! Työ sujui nopeammin kuin kiinnitysnauhan kanssa. Toki kiinnitysnauhaa tarvittiin vielä osaan esineistä lisäkiinnikkeeksi. Kovin painavia esineitä Azote ei myöskään jaksa pitää paikallaan, vaan niille tarvitaan puisia stoppereita ja nauhakiinnityksiä tilanteen mukaan. 

Kuvassa röntgenkoneen teline puisen tukirakenteen päällä. Käytössä sekä mustaa kiinnitysnauhaa että Azote-paloja painavan esineen paikoillaan pitämiseksi.
Kaikki keinot käyttöön! Kuvassa röntgenkoneen teline puisen tukirakenteen päällä. Käytössä sekä mustaa kiinnitysnauhaa että Azote-paloja painavan esineen paikoillaan pitämiseksi. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Anni Tuominen
Hybridimalli. Azote-palat ja kuormalavaan ruuvatut pahviset kulmasuojat pitämässä pöydän osaa paikoillaan. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Anni Tuominen

Tuolien pakkaus 

Yliopistomuseon kokoelmista löytyy noin 200 tuolia: on työtuolia, toimistotuolia, labrajakkaraa, opiskelijaruokalan, kirjaston ja luentosalin tuolia. Yliopistolaisten työ ja opiskelu tapahtuvat kansanterveyden kannalta yleensä harmittavasti istuen, ja yliopiston monisataavuotisen historian aikana onkin ehditty kuluttaa jos jonkinmoista penkkiä ja istuinta. Monet Yliopistomuseon kokoelmiin kuuluvista tuoleista on tiettyyn yliopiston rakennukseen varta vasten suunniteltu, ja osittain niiden merkittävän kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi tuolien pakkaaminen otettiin erityiseksi kehittämiskohteeksi muuton aikana. Tietysti myös tuolien suuren lukumäärän vuoksi pakkausprosessia haluttiin sujuvoittaa. Teollisuusvakoilua kävimme harrastamassa Helsingin kaupunginmuseolla, ja myös Museoviraston käytävillä vilahdelleista tuolilavoista otettiin mallia. 

Suurin osa tuoleista pakattiin suurten pahvilaatikoiden sisälle. Käytössä meillä oli sekä EUR- että FIN-lavan kokoisia aaltopahvisia laatikoita. Kuhunkin laatikkoon mahtui pakkaamaan yleensä neljä tuolia. Laatikoihin laitettiin pahviset tilanjakajat estämään tuolien koliseminen toisiaan vasten kuljetuksen aikana. Tarpeen mukaan tuoleja pehmustettiin vielä silkkipaperilla tai solumuovilla. Samaan tapaan käytettiin myös puisia lavakauluksia, ja niihin hankittuja puisia jakajia pitämään esineitä paikoillaan lavoilla. Kiinnitysnauhojen ja –palojen kiinnittelyn jäätyä pois työ nopeutui huomattavasti, ja kaikki 200 tuolia saatiin pakattua kokoelmakeskukseen siirrettäviksi muutamassa viikossa.  

Työntekijä pakkaa valkoisella suojakankaalla peitettyä tuolia suuren pahvilaatikon sisään.
Projektityöntekijä Mai Joutselainen pakkaa tuolia pahvilaatikon sisälle. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Katariina Pehkonen
Kuvassa neljä valkoisella suojakankaalla peitettyä tuolia ruskean pahvilaatikon sisällä. Tuolit on eroteltu toisistaan pahvisella tilanjakajalla.
Tuolit pahvilaatikossa valmiina hyllytettäviksi! Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Anni Tuominen
Lavakaulusten sisään pakattu vitriinikaappi, jonka osien välissä käytetty puisia tilanjakajia. Pehmusteiksi on tulossa Stratocell-merkkistä polyeteenisolumuovia. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Hanna Tanskanen

Museolaatuiset materiaalit? 

Muuton aikana mietimme paljon konservaattoreiden ja museomestarin kesken materiaalien museolaatuisuutta, eli sitä, miten pakkausmateriaalit vanhenevat ja millaisia aineita ne erittävät ympärilleen ikääntyessään. Puisten kuormalavojen, lavakaulusten ja tukirakenteiden tiedetään olevan ongelmallisia, sillä puusta erittyy VOC-yhdisteitä, jotka saattavat kiihdyttää museoesineissä olevien materiaalien ikääntymistä. Pahviset laatikot, joihin tuoleja pakattiin, saattavat sisältää liimoja ja vanhetessaan happamia yhdisteitä, jotka voivat reagoida museoesineiden kanssa ei-toivotulla tavalla. Myös muovisten kiinnitysnauhojen ja polyeteenisolumuovien ikääntyminen huoletti. Osa muoveista saattaa muuttua tahmeaksi tai hauraaksi ajan myötä, ja koska muovien tarkkaa koostumusta ja valmistustapaa on mahdotonta saada selville, on vaikeaa ennustaa myös niiden ikääntymistä.  

Aikataulupaineet ja budjetti antoivat kuitenkin tietyt raamit tekemiselle, ja monessa tapauksessa päädyttiin edullisempaan ja nopeammin saatavilla olevaan ratkaisuun. Ajatuksissa pyöriteltiin esimerkiksi teräslavoja puisten sijaan, mutta teräslavojen 20-kertainen hinta verrattuna puisiin koitui esteeksi. Markkinoilla on myös erilaisia museolaatuisia eristemateriaaleja, joilla kuormalavoja ja muita puisia materiaaleja olisi mahdollista päällystää, mutta päällystämiseen kuluva työmäärä olisi ollut kohtuuton ja mahdotonta toteuttaa projektin puitteissa. Samoin pohdittiin, olisiko tuolilaatikoita voinut valmistaa museolaatuisesta pahvista, mutta hinta olisi ollut näillekin monikymmenkertainen aaltopahvisiin verrattuna.  

Suurikokoisten esineiden säilyttämiseen saatiin kuitenkin hyvä kompromissiratkaisu, ja materiaaleja on mahdollista vaihtaa vähitellen museolaatuisiin, mikäli ne ajan myötä osoittavat ei-toivottuja ikääntymisen merkkejä. 

Anni Tuominen, konservaattori

Lähteitä: 

https://www.getty.edu/publications/resources/virtuallibrary/0892368519.pdf 

Chiantore, O.; Poli, T. Indoor Air Quality in Museum Display Cases: Volatile Emissions, Materials Contributions, Impacts. Atmosphere2021, 12, 364. https://doi.org/10.3390/atmos12030364 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.