Kategoria: Uncategorised

Yliopistomuseon muuttoprojektissa on enää loppurutistus jäljellä! Ruskeasuon hammasklinikan kokoelmien muuton jälkeen olemme siirtäneet esineistöä viimeisistä tyhjennystä vailla olevista kokoelmatiloista Viikin kampukselta. Viikkiin on ollut varastoituna suuri osa kokoelmaan kuuluvista huonekaluista ja muusta suuresta esineistöstä. Tässä blogitekstissä kerrotaan, miten olemme pakanneet tällaisia esineitä, ja millaisia uusia pakkaustapoja on otettu käyttöön muuton aikana. 

Puiset tukirakenteet 

Muuttoprojektin alkuvaiheessa lähes kaikki suurikokoiset esineet kiinnitettiin kuormalavoille seisomaan omalla painollaan. Meillä ei ollut työvälineitä, -tiloja eikä riittäviä puusepäntaitoja puisten tukirakenteiden rakenteluun. Kuitenkin monet esineemme olisivat kaivanneet tukea. Pyörien päällä seisovien esineiden pyörät on usein valmistettu esimerkiksi kumista tai muovista, jotka ikääntyessään muuttuvat hauraiksi. Samoin puisiin pyöriin on jo ajan kuluessa kohdistunut paljon kulutusta ja kymmenien vuosien painon kannattelu alkaa näkyä niissä materiaalin haurastumisena. Tukirakenteita saattavat kaivata myös jaloilla seisovat pöydät, sohvat, tuolit ja hyllyköt. Elokuussa 2020 aloitti uusi taitava museomestari Johannes, jolle järjestyi puusepänverstaan käyttöoikeus Museovirastolla. Esineille alkoikin syntyä hienoja puisia tukikehikoita.  

Lavoille kiinnitys Azoten avulla 

Edellisen muuton ajoilta olimme omaksuneet tavan kiinnittää suurikokoiset esineet kuormalavalle mustalla kiinnitysnauhalla. Kiinnitysnauhat ruuvattiin kuormalavaan kiinni, ja esineen ja nauhan väliin laitettiin pehmusteeksi silkkipaperia tai ohutta Stratocell-polyeteenisolumuovia. Muuton aikana huomattiin kuitenkin, että kiinnitysnauhalla kiinnittäminen ei sovellu kaikille esineille niiden muodon tai kunnon takia. Ruuvin poraaminen kiinnitysnauhan läpi koettiin myös hankalaksi.  

Museoviraston muutosta kopioitiin tapa, jossa esineen kulmien ulkopuolelle kiinnitetään palaset polyeteenisolumuovia. Muovipala kiinnitetään kuormalavaan ruuveilla. Otimme käyttöön Azote-tuotemerkillä myytävää solumuovia, joka on sopivan kiinteää pysymään paikallaan ruuveilla, mutta kuitenkin niin pehmeää, ettei se vahingoita kuljetuksen aikana esineitä. Azote on myös käytössämme olevista solumuoveista pitkäikäisintä, ja toimittaja lupaa sen olevan museolaatuista.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Azote-kiinnityksistä tulikin muuttotiimin uusi suosikki! Työ sujui nopeammin kuin kiinnitysnauhan kanssa. Toki kiinnitysnauhaa tarvittiin vielä osaan esineistä lisäkiinnikkeeksi. Kovin painavia esineitä Azote ei myöskään jaksa pitää paikallaan, vaan niille tarvitaan puisia stoppereita ja nauhakiinnityksiä tilanteen mukaan. 

Tuolien pakkaus 

Yliopistomuseon kokoelmista löytyy noin 200 tuolia: on työtuolia, toimistotuolia, labrajakkaraa, opiskelijaruokalan, kirjaston ja luentosalin tuolia. Yliopistolaisten työ ja opiskelu tapahtuvat kansanterveyden kannalta yleensä harmittavasti istuen, ja yliopiston monisataavuotisen historian aikana onkin ehditty kuluttaa jos jonkinmoista penkkiä ja istuinta. Monet Yliopistomuseon kokoelmiin kuuluvista tuoleista on tiettyyn yliopiston rakennukseen varta vasten suunniteltu, ja osittain niiden merkittävän kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi tuolien pakkaaminen otettiin erityiseksi kehittämiskohteeksi muuton aikana. Tietysti myös tuolien suuren lukumäärän vuoksi pakkausprosessia haluttiin sujuvoittaa. Teollisuusvakoilua kävimme harrastamassa Helsingin kaupunginmuseolla, ja myös Museoviraston käytävillä vilahdelleista tuolilavoista otettiin mallia. 

Suurin osa tuoleista pakattiin suurten pahvilaatikoiden sisälle. Käytössä meillä oli sekä EUR- että FIN-lavan kokoisia aaltopahvisia laatikoita. Kuhunkin laatikkoon mahtui pakkaamaan yleensä neljä tuolia. Laatikoihin laitettiin pahviset tilanjakajat estämään tuolien koliseminen toisiaan vasten kuljetuksen aikana. Tarpeen mukaan tuoleja pehmustettiin vielä silkkipaperilla tai solumuovilla. Samaan tapaan käytettiin myös puisia lavakauluksia, ja niihin hankittuja puisia jakajia pitämään esineitä paikoillaan lavoilla. Kiinnitysnauhojen ja –palojen kiinnittelyn jäätyä pois työ nopeutui huomattavasti, ja kaikki 200 tuolia saatiin pakattua kokoelmakeskukseen siirrettäviksi muutamassa viikossa.  

Museolaatuiset materiaalit? 

Muuton aikana mietimme paljon konservaattoreiden ja museomestarin kesken materiaalien museolaatuisuutta, eli sitä, miten pakkausmateriaalit vanhenevat ja millaisia aineita ne erittävät ympärilleen ikääntyessään. Puisten kuormalavojen, lavakaulusten ja tukirakenteiden tiedetään olevan ongelmallisia, sillä puusta erittyy VOC-yhdisteitä, jotka saattavat kiihdyttää museoesineissä olevien materiaalien ikääntymistä. Pahviset laatikot, joihin tuoleja pakattiin, saattavat sisältää liimoja ja vanhetessaan happamia yhdisteitä, jotka voivat reagoida museoesineiden kanssa ei-toivotulla tavalla. Myös muovisten kiinnitysnauhojen ja polyeteenisolumuovien ikääntyminen huoletti. Osa muoveista saattaa muuttua tahmeaksi tai hauraaksi ajan myötä, ja koska muovien tarkkaa koostumusta ja valmistustapaa on mahdotonta saada selville, on vaikeaa ennustaa myös niiden ikääntymistä.  

Aikataulupaineet ja budjetti antoivat kuitenkin tietyt raamit tekemiselle, ja monessa tapauksessa päädyttiin edullisempaan ja nopeammin saatavilla olevaan ratkaisuun. Ajatuksissa pyöriteltiin esimerkiksi teräslavoja puisten sijaan, mutta teräslavojen 20-kertainen hinta verrattuna puisiin koitui esteeksi. Markkinoilla on myös erilaisia museolaatuisia eristemateriaaleja, joilla kuormalavoja ja muita puisia materiaaleja olisi mahdollista päällystää, mutta päällystämiseen kuluva työmäärä olisi ollut kohtuuton ja mahdotonta toteuttaa projektin puitteissa. Samoin pohdittiin, olisiko tuolilaatikoita voinut valmistaa museolaatuisesta pahvista, mutta hinta olisi ollut näillekin monikymmenkertainen aaltopahvisiin verrattuna.  

Suurikokoisten esineiden säilyttämiseen saatiin kuitenkin hyvä kompromissiratkaisu, ja materiaaleja on mahdollista vaihtaa vähitellen museolaatuisiin, mikäli ne ajan myötä osoittavat ei-toivottuja ikääntymisen merkkejä. 

Anni Tuominen, konservaattori

Lähteitä: 

https://www.getty.edu/publications/resources/virtuallibrary/0892368519.pdf 

Chiantore, O.; Poli, T. Indoor Air Quality in Museum Display Cases: Volatile Emissions, Materials Contributions, Impacts. Atmosphere2021, 12, 364. https://doi.org/10.3390/atmos12030364 

 

Tätä tekstiä kirjoitettaessa Ajattelun voimaa -näyttely on jo rakenteita myöten purettu ja Yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella sijainnut kolmannen kerroksen näyttelytila ammottaa tyhjyyttään. Esineet eivät ole kuitenkaan siirtyneet itsestään laatikoihin, vaan muuttotiimi ahkeroi näyttelynpurun kimpussa kevään aikana. Tässä kirjoituksessa pureudumme näyttelyn purkamisen suunnitteluun, toteutuksen dokumentointiin sekä esillä olleiden haastavien esineiden pakkaamiseen. 

Aiemman, Arppeanum-rakennuksessa esillä olleen perusnäyttelyn manttelinperijä Ajattelun voimaa avattiin maaliskuussa 2015. Helsingin yliopiston johto toivoi Yliopistomuseon kokoavan yliopiston tarinaa kertovan näyttelyn 375-juhlavuoden kunniaksi. Näyttely syntyi museon henkilökunnan yhteistyön tuloksena näyttelypäällikkö Pia Vuorikosken johdolla. Näyttelyarkkitehtuurista vastasi suunnittelutoimisto Amerikka. Näyttely käsitteli Helsingin yliopiston historiaa aina Turun Akatemian ajoista 1640-luvulta 2000-luvulle asti, ja mielenkiintoisten esinevalintojen kautta pyrittiin konkretisoimaan yliopiston toisinaan mutkikasta ja monipolvistakin historiaa. Erityistä painoarvoa annettiin opiskelijoille: opiskelijaelämän eri puolia valotettiin aina nykyaikaan asti. Yliopiston päärakennuksen peruskorjauksen painaessa päälle näyttely oli kuitenkin purettava kevättalvella 2021.  

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty 

Ajattelun voimaa -näyttelyn purun suunnittelusta ja toteutuksen ohjaamisesta vastasi konservaattori Anni Tuominen. Näyttely piti purkaa pois päärakennuksen uuden puolen peruskorjauksen tieltä. Suunnittelu alkoi paluulla näyttelyn pystytykseen ja esinelistoihin, joiden pohjalta jokaiselle objektille mietittiin etukäteen asianmukainen käsittely ja jokainen työvaihe löysi paikkansa projektin aikataulussa. Huolellisen pohjatyön ja yhteenhitsautuneiden työskentelytapojen ansiosta näyttely saatiin purettua hieman yli kuukaudessa. Prosessin pääkohdat Anni on summannut alla olevaan listaukseen.  

Päänäyttelyn purun suunnittelun muistilista: 

• Ennen esineiden liikuttelua: varmista, että näyttely on dokumentoitu valokuvaamalla 
• Kaiva esiin näyttelyn pystytyksen aikaiset esinelistat. Varmista, että kokoelmanhallintajärjestelmässä on ajantasaiset tiedot esineistä ja esinekuvat. 
• Jaottele esineet määränpään mukaan: lainat, arkistoaineisto ja esineet menivät tässä tapauksessa eri paikkoihin. Laadi näyttelyn purkajille lista esineistä, johon kirjataan kaikki esineen siirtoon liittyvät tiedot. Lista toimii työohjeena. 
• Suunnittele, millaisia pakkausmateriaaleja, työpöytiä, työvaloja ja välineitä purkuun tarvitaan. Haali tarvikkeet kasaan ja tilaa niille kuljetukset 
• Ota yhteyttä lainaajiin, ja sovi kuljetusjärjestelyistä. Laadi palautukseen liittyvät palautustodistukset 
• Jaottele esineet materiaalin mukaan: pakastettavat, ei pakastettavat, mahdolliset karanteeniesineet. Osa materiaaleista on pakastettava ötökkäriskin vuoksi ennen Kokoelmakeskukseen siirtämistä.  
• Eihän vitriineihin ole päässyt ötököitä?  Kun otat esineen vitriinistä, tarkista, ettei vitriinin pohjalla tai esineessä ole munia, syömäjätettä tai uusia syömäjälkiä 
• Kartoita näyttelyssä olevat mahdollisesti vaarallisia aineita sisältävät esineet ja suunnittele niiden siirto vaihe vaiheelta työntekijöiden turvallisuus huomioon ottaen 
• Kartoita esinekuljetusten kulkureitit alusta loppuun. Huomioi hissin koko, oviaukkojen koko, mahdolliset kynnykset, ahtaat mutkikkaat kulkureitit, lastausalueen katokset sekö katosten mahdollinen puuttuminen 

Kulissien kulissien takana – päänäyttelyn purun dokumentointia 

Museotyön ja erityisesti Yliopistomuseon kokoelmamuuton dokumentointi on ollut osa muuttotiimin työtä koko projektin ajan. Ahkerointia on dokumentoitu sekä päiväkirjamuotoisilla muistiinpanoilla että ennen kaikkea valokuvaten työvaiheita ja -tiloja enemmän ja vähemmän spontaanisti. Dokumentoinnin avulla on pyritty toki myös säilyttämään projektin mieleenpainuvat hetket tiimiläisten omissa muistojenkirjoissa, mutta myös tallettamaan tietoa projektin etenemisestä ja erilaisista työvaiheista Yliopistomuseon kokoelmiin. Työn käytäntöjen dokumentointi ja tallettaminen voi hyödyttää tulevien kokoelmaprosessien suunnittelua ja antaa museolle mahdollisuuden tarkastella oman toimintansa historiaa. Myös aiheesta kiinnostunut yleisö on haluttu päästää kurkistamaan projektin kulissien taakse jakamalla muuttotiimin tuottamia viestinnällisiä sisältöjä eri kanavissa, joista tärkeimpinä Muuttoblogi  sekä muuttojen oma Instagram-tili. 

Päänäyttelyn purun työvaiheita suunnitellessa dokumentointiin ja purkuprosessin valokuvaamiseen päätettiin kiinnittää aivan erityistä huomiota. Ajattelun voimaa -näyttely on ollut tärkeä ja näkyvä osa museon toimintaa ja sen päättyminen koko museon kannalta merkityksellistä. Tämän johdosta toive huolellisesta purun dokumentoinnista sekä museon viestintään soveltuvasta kuvallisesta sisällöntuotannosta tehtiin myös museon johtoportaasta. Meille muuttotiimiläisille annettiin dokumentoinnin toteutuksessa varsin vapaat kädet, kunhan sisältöä saataisiin monipuolisesti niin pakattavista esineistä, työtään tekevistä purkajista kuin tyhjenevistä näyttelytiloista. 

  Työvaiheet talteen 

Dokumentointia lähdettiin toteuttamaan päänäyttelyn kohdalla, kuten musssakin työkohteissa: sekä spontaanisti että suunnitelmallisesti. Kiinnitimme varsinkin huomiota siihen, että Annin purkusuunnitelmassa olevat työvaiheet, kuten näyttelyyn pystytetyt asianmukaiset työpisteet, esineiden jaottelut ja kullekin sopivat pakkausmateriaalit sekä esinekuljetuksen vaiheet, tulivat dokumentoinnissa esille. Erityisen kiinnostavien, valokuvauksellisten ja haastavien esineiden ollessa käsittelyvuorossa joku meistä kaivoi niin ikään kameran esiin. Esimerkiksi kuvasarja yliopiston perustamisasiakirjan hauraan jalustan siirrosta kuvaa huolellisen dokumentoinnin johdosta seikkaperäisesti haastavan esineen vaatimaa asiantuntemusta pakkaustapojen suunnittelussa ja toteutuksessa. Jalusta matkasi paikaltaan näyttelystä pyörien päällä yliopiston päärakennuksen kapeaan hissiin ja siitä edelleen hellyydellä sekä pieteetillä toteutettuun rullakkopakkaukseen Kokoelmakeskukseen siirtämistä varten. 

Myös museomestarimme Johannes Keltto oli mukana ideoimassa ja paikan päällä tekemässä purun dokumentointia. Johannes toteutti museon viestintää varten videotutoriaalin konservaattorin standardeilla tehdystä rutinoituneesta esineen laatikkopakkaamisesta. ”Boxing” -video on nähtävissä esimerkiksi museon Instagram-tilillä. 

Lopulta konservaattorin, museomestarin ja kolmen projektityöntekijän voimin saimme paitsi Ajattelun voimaa -näyttelyn purettua suunnitelmallisesti ja jouhevasti myös runsaan saldon valokuvia purun työvaiheista. Dokumentointia toteuttaessa pysähdyimme myös tarkastelemaan esineitä uusilla tavoilla ja näiden joukosta nousi meille uusia suosikkeja, jotka olivat saattaneet jäädä näyttelyssä aiemmin huomaamatta. Vaikka kaikkia purun aikana syntyneitä valokuvausideoita ei ehdittykään toteuttaa, muodostui päänäyttelyn purusta erityisen hyvin dokumentoitu projektin osa-alue. 

Viimeinen esine vitriinistä ulos 

Museon henkilökunnan rautaisella ammattitaidolla päänäyttely saatiin purettua vähän päälle kuukaudessa. Koko projektin ajan työntekoa leimasi varmuus ja rauha: jokaiselle esineelle oli jo etukäteen mietitty toimintasuunnitelma ja vastaantulleista yllätyksistä selvisimme yhdessä pohtimalla.  Nyt esineet nauttivat Kokoelmakeskuksessa ansaitsemastaan levosta ja osa niistä odottaa pääsyä uuteen päänäyttelyyn.  

 

Anni Tuominen, konservaattori

Marika Tarkiainen, projektityöntekijä

Susanna Paasonen, projektityöntekijä

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Parissa aikaisemmassa bloggauksessamme olemme esitelleet museoesineiden pakkaamista ja siinä tarvittavia välineitä. Muuttourakkamme on edennyt hammaslääketieteen kokoelmien pariin. Vanhoissa potilastuoleissa, röntgenkoneissa ja muissa hammashoidossa käytetyissä laitteissa voi piillä voitelu- tai muuntajaöljyjä. Jos esine kaatuu tai öljysäiliöiden kumitiivisteet haurastuvat vuosien mittaan, öljyä voi päästä vuotamaan. Erilaiset öljyt voivat olla myrkyllisiä, jos niitä joutuu iholle tai höyrystyy hengitysilmaan. Lisäksi vuotava öljy voi tahrata esinettä. Lisäksi röngenkoneiden kaltaiset suuret laitteet ovat raskaita nosteltavia. Tässä bloggauksessa esittelemme tällaisten erityisesineiden pakkaamisessa tarvittavia välineitä.

Ergonomia kuntoon

Pelkin käsivoimin suurten esineiden nostelu voi käydä raskaaksi. Siksi olemme hankkineet avuksi pianoliinoja, joiden avulla muuan muassa alla olevassa kuvassa näkyvä yli 100 vuotta vanha röntgenkone nousee lavalle kepeästi. Visiireillä varustetut kypärät suojaavat päätä ja kasvoja esineen liikkuvien osien mahdolliselta yllättävältä heilahtelulta.

Kaikkein painavimpiin esineisiin pianoliinatkaan eivät riitä. Silloin avuksi voi ottaa pinoamisvaunun eli arkisemmin pinkkarin. Ahtaissa varastoissa pieni käsikäyttöinen pinkkari toimii hyvänä apuna, kun esineitä nostetaan kuormalavoille.

Lavalle kiinnittäminen vaatii usein työskentelyä matalalla lähes lattian tasossa. Jos lavaa esineineen ei voi nostaa hyvälle työskentelykorkeudelle, voi selkään kohdistuvaa painetta helpottaa hankkimalla apujakkaroita istuimiksi.

Öljyntorjuntaa ”makkaroilla”

Vanhat öljyt ovat useimmiten terveydelle haitallisia. Museokokoelmien koneissa voi olla muun muassa PCB-öljyä, joka on huonosti haihtuvaa, mutta tulipalossa muodostaa tappavan myrkyllisiä yhdisteitä. PCB myös pääsee imeytymään ihon läpi. Öljyjen vuotoriskin takia olemme hankkineet kuormalavojen pinnoiksi polyeteenilevyjä ja öljyntorjuntapuomeiksi harmaita ”makkaroita” eli polypropyleenista tehtyjä imeytyspuomeja.

Musta polyeteenilevy kiinnitetään kuormalavaan polyesteristä valmistetulla WG-nauhalla. Nauha kiristetään paikoilleen metallilukoilla ja käsikäyttöisellä vannekiristimellä. Osa nauhoista viedään makkaroiden yli pitämään niitä paikoillaan. Tapauskohtaisesti myös esineen voi kiinnittää esimerkiksi sen omasta jalustasta nauhoilla kiinni levyn ja lavan päälle. Näin ei tarvitse rikkoa öljysuojana olevaa levyä ruuveja poraamalla, mitä tehtäisiin esineiden kiinnityksiin yleensä käytettyjen turvanauhojen kanssa.

Öljymäärät eri esineissä vaihtelevat. Hammaslääkärin potilastuolin nostomekaniikassa käytettyä voiteluöljyä ei ole tuoleissa paljoakaan. Sen sijaan vanhojen sähkömuuntajien tai röntgenkoneiden päiden eli röntgenkuulien sisällä öljyä voi olla jopa muutama litra. Tällaiset öljyiset osat voi pakata polyetyleenistä tehtyihin laatikoihin ja pehmustaa imeytysliinalla. Öljysuojausten ansiosta esineet voi siirtää turvallisesti uusiin tiloihin ja nostella kuormalavahyllyille muiden esineiden tapaan. Asianmukainen pakkaaminen suojaa niin itse esineitä kuin niiden parissa työskenteleviä!

Katariina Pehkonen, museoamanuenssi

Vuonna 1922 tohtori ja professori Christian Sibelius kuoli perniöösiin anemiaan vain 54-vuotiaana. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Lapinlahden tohtorin tytär Riitta Sibelius lahjoitti Lääketieteen historian museolle isänsä kuolinnaamion ja viulun. Esineet päätyivät kalliosuojan säilytystilaan. Keväällä 2020 Yliopistomuseon työntekijät nostivat hyllystä vaalean pahvilaatikon ja puisen viulukotelon, joiden sisältöä ei oltu tarkasteltu pitkään aikaan.

”Soihdunsytyttäjä hän oli ajatuksen yössä.”

teksti Christian Sibeliuksen hautakivessä

Pahvilaatikon ympärille on kiedottu juuttinarua. Kannen alta paljastuu paperia ja paperin keskeltä kipsinen, korkea otsa ja jylhäprofiilinen nenä: Sibelius. Tosin ei tunnettu säveltäjämestari, vaan tämän veli, tohtori ja professori Christian Sibelius. Kipsinen kuolinnaamio oli tehty vainajan kasvoista kuoleman jälkeen, ja sitä säilytettiin muistona kuolleesta. Naamioita käytettiin myös patsaiden malleina, jotta ne vastaisivat esikuviaan. Tapa oli elinvoimainen aina antiikin ajoista 1900-luvun alkupuolelle asti.

Vuonna 1869 Hämeenlinnassa syntynyt Christian Sibelius toimi Lapinlahden keskuslaitoksen johtajana aina vuoteen 1921. Lapinlahden keskuslaitos oli ensimmäinen mielenterveyden hoitoon rakennettu laitos, ja Carl Ludwig Engelin (1778 – 1840) suunnittelema rakennus otti ensimmäiset potilaansa vastaan 1841. Aiemmin mielenterveyspotilaiden hoito oli kuntien vastuulla ja potilaat elivät usein vankilamaisissa oloissa. Sairauksia hoidettiin pakkokeinoilla. Sibeliuksen siirryttyä Lapinlahden johtoon vuonna 1904 pakkokeinoista luovuttiin ja aiempi sellijärjestelmä muuttui osastoihin perustuvaksi systeemiksi. Sairaalasta tuli sijoituspaikan sijaan hoitopaikka, ja Sibeliuksen tavoitteena oli kehittää sekä hoitoa, opetusta että lisätä tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1909 laitoksen johtajuuteen yhdistettiin yliopiston ylimääräinen psykiatrian professuuri, joka muutettiin 1921 vakinaiseksi viraksi.

Sibeliusta pidettiin edistyksellisenä ja humaanina psykiatrina, ja hänen aikanaan Lapinlahden hoitomuodot muuttuivat aiempaa inhimillisemmiksi. Hän oli opiskelijoiden keskuudessa pidetty opettaja ja maineeltaan analyyttinen tiedemies, vaikka tieteelliset julkaisut jäivätkin vähäisiksi. Veljelleen Jeanille Christian oli ”valohahmo”, joka kannatteli säveltäjää vaikeina hetkinä ja oli tukena tarjoten muun muassa turvapaikan Lapinlahdessa sisällissodan aikana 1918. Christian oli myös pitkälle koulutettu muusikko ja lahjakas sellisti, ja hän musisoi sekä veljensä että lääkäreistä koostuvan kamarikvartetin kanssa.

Tutkimusmatka menneisyyteen

Hypätään taas historiasta nykyaikaan. Kaiken pölyn keskellä museon työntekijä avaa mustan kotelon kannen. Sen alta paljastuu kaunis, punaruskeaksi lakattu viulu, jonka eläimen suolesta valmistetut kielet ovat irronneet ja kielenpidin haljennut. Ääniaukon vieressä on pieni halkeama. Huomio kiinnittyy soittimen erikoiseen päähän: tavallinen simpukka onkin muotoiltu leijonan pääksi. Myös viritystapit ovat mielenkiintoiset, sillä ne on valmistettu norsunluusta ja osoittavat alaspäin. Kotelossa olevien papereiden mukaan viulu on kuulunut Sibeliukselle, ja sen on tunnistanut lahjoituksen tehnyt tytär Riitta. Viulunrakentaja Carlo Bergmanin mukaan soitin on 1900-luvun alusta, tehdasvalmisteinen, saksalainen ja ”kertaustyylinen”. Museon diaarikirjoista viulusta ei kuitenkaan löydy merkintää, vaikka kuolinnaamion vastaanottopäivä täsmää mukana olevien papereihin merkittyyn päivään. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tajuaa, että esineessä on kauneuden lisäksi jotain erityistä.

Toisinaan yksittäiset esineet laittavat liikkeelle tutkimuksen pyörän, joka vie yhä syvemmälle arkistoihin – ja kirjoittajan ajatuksiin. Sibeliuksen viulu ja kuolinnaamio kuljettivat kirjoittajan museon kirjastoon, arkistoon, elämäkertojen äärelle sekä internetin ihmemaailmaan. Museoammattilaisen silmin tarkasteltuna esineen matka alkuperäiseltä omistajaltaan siihen, missä se nykyisin on, on monitahoinen, mielenkiintoinen ja aukkojen täyttämä. Vaikka Christian Sibeliuksen elämästä ja työstä Lapinlahdessa tiedetään jonkin verran ja tehdystä lahjoituksesta on olemassa arkistotietoa, jotain jää aina pimentoon. Kuka kuolinnaamion valmisti? Oliko viulu Sibeliuksen vai jonkun muun, ja ketkä kaikki ovat sitä soittaneet? Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan lopullisia vastauksia, mutta mielikuvitusta ja mielenkiintoa ne kuitenkin ruokkivat. Esineet eivät liity vain entisen omistajansa henkilöhistoriaan, vaan ne kertovat myös tarinaa vallinneesta ajasta ja muista ihmisistä.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Lähteet:

Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3629

Jean Sibeliuksen elämäkerta

Achté, Kalle: Lapinlahden sairaalan historia 1841­ – 1991. Gummerus, Jyväskylä 1991.

Achté, Kalle: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841-1971. Otava,   Keuruu 1974.

Lääketieteen historian museon lahjoitusluettelo 1973 – 1978.

HYKS:n psykiatrian klinikan tiedotuslehti, 130 –vuotisjuhlanumero. 25.8.1971

Helsingin yliopistomuseon kuvakokoelmat

Covid 19 -virus, tuttujen kesken koronavirus, mullisti työnteon kertaheitolla maaliskuussa. Myös Yliopistomuseon muuttoprojekti joutui uuden eteen: miten tehdä turvallisesti mutta tehokkaasti työtä, jota tehdään pääosin lähityönä ja muiden kanssa? Hallitus ja Helsingin yliopiston johto reagoivat nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen, ja suuri osa yliopiston henkilökunnasta siirtyi etätöihin. Kokoelmamuutto kuitenkin jatkui myös lähityönä yliopiston suosituksesta. Todettiin, että projektia ei voi mm. määräaikaisen rahoituksen ja tilapaineiden vuoksi keskeyttää, mutta työntekijöiden terveydellä ei leikitä.

Esineet eivät liiku itsestään. Muuttotiimin ja esimiesten kesken ryhdyttiin pian pohtimaan turvallisia tapoja tehdä työtä. Pohdintojen päätteeksi osa tiimistä jäi etätöihin ja osa jatkoi työskentelyä työpaikalla, mutta pienemmillä tiimeillä ja erityistä huolellisuutta hygieniassa noudattaen. Käytännössä tämä on tarkoittanut työskentelyä pareittain tai maksimissaan kolmistaan, ja sitä, ettei työpisteiden välillä ole vaihtuvuutta. Samat ihmiset työskentelevät siis aina samoissa tiloissa. Näin pystyisimme katkaisemaan sairastumisketjun, jos joku työntekijöistä kaatuisi yllättäen sairasvuoteelle.

Kalliosuojassa poikkeusaikana

Yksi tämän hetken kiireellisimmistä työskentelykohteista on kalliosuoja, jonka inventointi saatiin käynnistettyä alkuvuodesta. Kalliosuojassa henkilösuojaimien ja suojavarusteiden kanssa työskennellessä olemme varmasti paremmassa turvassa viruksilta kuin missään muualla epidemian aikana. Töihin olemme liikkuneet pääasiassa omilla autoilla tai pyörällä. Inventointikuvaus on edennyt mainiota tahtia koronasta huolimatta!

 

Kuvaamisen jälkeen jokaisesta esineestä täytyy tehdä poisto- tai säästämispäätös. Poistolistalle joutuvat esimerkiksi esineet, jotka ovat hyvin huonokuntoisia, jotka ovat altistuneet homeelle tai joita vastaavia on jo kokoelmissa. Päätökset täytyy tehdä huolella, sillä jokainen säästetty esine tarvitsee säilytystilan ja kuluttaa museon resursseja. Toisaalta taas poistettua esinettä ei saa takaisin, mikä lisää painetta tehdä hyvin punnittuja päätöksiä. Osasta aineistoa löytyy tietoa vanhoista esinekortistoista tai diaarioista, jotka on muuton aikana digitoitu. Esineiden tunnistaminen on aikaa vievää puuhaa. Kalliosuojan esineiden taustatietoja on esiselvitetty etätöissä, jotta esineet voidaan paikan päällä joko pakata laatikoihin ja kiinnittää lavoille poiskuljetusta varten tai päästää esineiden taivaaseen.

Keskustakampuksen kokoelmatila

Eräs muuttokohteemme on keskustakampuksella sijaitseva kokoelmatila, jossa olemme pakanneet esineitä jo jonkin aikaa. Nyt kokoelmatilassa työskentelee kolme työntekijää, joiden työpisteet on sijoitettu turvallisen etäisyyden päähän toisistaan. Aluksi uudet järjestelyt hidastuttivat pakkaamista, mikä aiheutti hieman paineita niin kokoelmatiloissa paikallaolijoille kuin etätyöläisille. Pakkausvauhti on kuitenkin nopeutunut omiin pisteisiin keskittymisen myötä, ja hyllyt tyhjenevät hyvää vauhtia.

Kokoelmakeskuksen kuulumiset

Uudessa kokoelmakeskuksessa työt ovat jatkuneet, mutta rakennuksessa on otettu käyttöön Museoviraston antamia suosituksia. Ihmisten määrää on rajoitettu niin, ettei samassa tilassa työskentele kerrallaan yli 10 työntekijää, ja paikalle tulevat henkilöt on ilmoitettava etukäteen rakennuksen vahtimestarille. Kahvitaukoja pidetään useammassa tilassa kuin aikaisemmin riittävien turvavälien säilymiseksi, ja kokoelmakeskuksen aukioloaikoja on rajoitettu. Yliopistomuseon muuttotiimiläisiä on työskennellyt kokoelmakeskuksessa vain pari henkilöä kerrallaan, joten etäisyyssuosituksista on ollut helppo pitää kiinni suurissa kokoelmahalleissa.

Muuttoprojektin etätyöt koronaepidemian aikana

Museoesineiden muutossa tehdään paljon muutakin kuin pelkkää laatikoihin pakkaamista, joten valmistelevaa työtä on kosolti. Yliopistomuseolla on paljon luetteloimatonta esineistöä, jotka pitää numeroida, mitata, ja kuvata, minkä jälkeen ne vasta voidaan luetteloida sähköiseen kokoelmanhallintajärjestelmään Akseliin. Aloitimme maaliskuussa kiireen vilkkaa massakuvaamaan esineitä etäluettelointia varten erikoistilanteen mukanaan tuomia rajoitteita ennakoiden.

Kokoelmakeskukseen esineiden tie käy joko pakastimen tai karanteenin kautta, jotta vältytään tuhohyönteisten tuomiselta kokoelmatiloihin. Esinelaatikoista on tehty etukäteen laatikkolistat, joista ilmenee laatikoiden tunnus sekä siinä olevien esineiden numerot. Listoja on voitu etätöissä läpikäydä pakastusjaottelua varten, kiitos sähköisen kokoelmanhallintajärjestelmän, pilvipalveluiden ja verkkolevyjen.

Yksi aikaa vievä, mutta työturvallisuuden kannalta tärkeä osa muuttoprojektia on niin kutsuttu myrkkysavotta. Yliopistomuseon kokoelmia on aikaisempina vuosina muuton yhteydessä käyty läpi, ja paljon terveydelle haitallisia lääkeaineita ja kemikaaleja sisältäviä esineitä on kartoitettu ja osin poistettu kokoelmista. Tästä huolimatta yllätyksiä tulee yhä vastaan. Kokoelmanhallintajärjestelmästä löytyviä vaarallisia aineita voi myös listata etätöissä. Myrkkylistan pohjalta kokoelmatiloissa tiedetään, mitkä laatikot tulisi käsitellä vetokaapissa tai pukeutuneena raskaampiin suojatamineisiin. Esineistä, joista aiheutuu vakava riski työntekijöille tai muille esineille, voidaan tehdä poistopäätöksiä.

Etätöitä kevyimmästä päästä ovat olleet blogin päivitys ja Instagram-tilin juttujen jakaminen. Työpäiviin ovat kuuluneet myös mm. muuttotiimin ja koko museon säännölliset kokoukset, jotka on melko sutjakkaasti hoidettu Teamsissa tai Zoomissa. Työhyvinvointia on pidetty yllä virtuaalisessa kahvihuoneessa ja Helsingin Yliopiston Tiedekulman Huolettomat hartiat -taukojumpalla. Työkavereita ja fyysistä työskentelyä esineiden parissa on tullut silti ikävä useaan otteeseen!

 

Jenni Jormalainen, projektityöntekijä

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Riina Uosukainen, konservaattori