Pakastaa, ei pakasta…

Näin loppukesän aikaan on hyvä alkaa miettiä jo hyytävämpiä asioita, kuten esimerkiksi museoesineiden pakastamista. Voi kuulostaa oudolta, että museoesineitä pakastetaan. Esineiden pakastus mahdollisten tuhohyönteisten varalta on verrattain helppo ja edullinen tapa varmistaa, että kokoelmatiloihin ei vahingossa viedä mitään elävää, kuten esineitä nakertavaa ötökkäyhdyskuntaa. Tuhohyönteiset pääsevät helposti leviämään tilasta toiseen esineiden kautta, jolloin mahdolliset vahingot eivät mahdollisesti jää enää vain oman museon säilytystiloihin, kun tuhohyönteiset pääsevät myös muiden samassa kiinteistössä toimivien organisaatioiden tiloihin. Kaikki orgaaninen materiaali pakastetaan – esimerkiksi tekstiilit, puiset huonekalut, paperi ja erilaiset eläinperäiset materiaalit, kuten nahka, turkikset, luu ja hampaat. Joitakin materiaaleja kuten metallia voi pakastaa, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä metalli ei ole kummoinenkaan kiinnostuksen kohde ötököille. Tuhohyönteiset etsivät syötävää ja paikkaa, johon munia.    

Kuvassa museokuoriainen, Anthrenus museorum. Lähde: Wikimedia Commons. 

Tuhohyönteisiä voi torjua monin eri tavoin, mutta pakastaminen on yleisin museoissa käytössä oleva menetelmä. Pakastamisen etuna on myrkyttömyys, sillä siitä ei jää ihmiselle tai esineille haitallisia yhdisteitä esineisiin kuten tuholaistorjunta-aineista. Happikatoon perustuvat eli anoksiset menetelmät, kuten typpikaasun käyttö, taas vaativat erityiset tilat tai mahdollisuuden pakata esineet kuumasaumattuihin pusseihin. Typpikaasun käyttö kulttuuriperintöalalla kiellettiin vuonna 2017 EU:n biosidivalmisteasetuksella (EU528/2012). Typpikaasun etu pakastukseen nähden oli voimakkaiden lämpötilavaihteluiden välttäminen. 

Monia materiaaleja ja esinetyyppejä ei suositella pakastettavaksi, sillä kosteuden ja lämpötilan suuri vaihtelu saattaa vaurioittaa niitä. Tällaisia materiaaleja ovat esimerkiksi lasi, keramiikka, kipsi, audiovisuaaliset tallennusformaatit ja erilaiset muovit. Myöskään hyvin hauraita tai vaikkapa nesteitä sisältäviä esineitä ei yleensä voi laittaa pakkaskäsittelyyn. Pakastamisen suhteen päätökset tulee tehdä aina tapauskohtaisesti. Esineet, joita ei voi pakastaa, pakataan muovilaatikoissa tai tiiviissä muovipusseissa karanteeniin, jossa ne viettävät kaksi vuotta seurannassa.   

Yliopistomuseon muuttoprojektissa olemme valinneet melko tiukan linjan esineiden pakastamiseen. Myös materiaaleja, joita ei normaalisti suositella pakastettavaksi vaurioitumisriskin vuoksi, on pakastettu. Muutettavia esineitä on valtavasti, eikä kaikkia ehditä tarkastamaan tuhohyönteisten varalta riittävän tarkasti. Myös käytössä olevaa karanteenitilaa on rajoitetusti. Tähän mennessä olemme projektin aikana pakastaneet mm. lasia, kipsiä, keramiikkaa, erilaisia muoveja ja lakattuja huonekaluja. Lähes kaikki esineet ovat selvinneet käsittelystä ilman silmämääräisessä tarkastelussa havaittuja vaurioita.  

Tarkkaa esineiden mikroskooppitutkimista ei meillä muuttoprojektin aikana ole mahdollista tehdä, joten kaikkia vaurioita ei välttämättä havaita. Hyönteisten leviämisen riski on kuitenkin useiden esineiden kohdalla arvioitu vakavammaksi kuin riski mikrovaurioista, joten esineet on pakastettu. Olemme tehneet pakastuslinjauksia yhdessä Museovirastossa työskentelevän konservaattorikollegan kanssa. Hänellä on tekeillä opinnäytetyö, joka käsittelee erilaisten materiaalien pakkasenkestoa. Työn on määrä valmistua viimeistään alkuvuodesta 2021.  

Yliopistomuseolla on Museoviraston Kokoelmakeskuksella käytössään valtava pakastuskontti, jossa on noin 69 kuutiota tilaa. Pakastettavat esineet pakataan muoviin, ja kuorma peitetään pressulla pakastuksen ajaksi. Näin estetään vesihöyryn tiivistyminen vedeksi esineiden pintoihin eli kondensaatio. Olemme useiden pakastuskertojen jälkeen todenneet, että kondensaatiota ei synny muoviin pakattuihin esineisiin olosuhteiden pysyessä hallittuina. 

Pakastuskonttiin mahtuu noin 18 esinelavaa. Tekstiilejä sisältävät rullakot mahtuivat juuri ja juuri kontin päätyyn, ja ovet saatiin vielä turvallisesti lukittua. Kuva: Riina Uosukainen, Helsingin yliopistomuseo. 

Museoilla on erilaisia pakastuskäytäntöjä tuhohyönteisten torjumiseen. Usein pienissä museoissa on käytössä kotikäytöstä tuttuja arkkupakastimia, jotka eivät yleensä kylmene -20°C:ta kylmemmäksi, mutta pakastusaikaa pidennettäessä ne toimivat melko hyvin. Hyönteisten kasvu, lisääntyminen, syöminen vähenevät huomattavasti jo lämpötilan laskiessa alle +15°C:n ja nollassa asteessa ne vaipuvat horrokseen. 

Jotta suurin osa tuhohyönteisistä, niiden toukista ja munista saataisiin hengiltä yhdellä pakastuskerralla, vaaditaan -35°C lämpötila. Tässä lämpötilassa esineet viettävät viisi päivää, minkä jälkeen pakastin sammutetaan. Lämpötila saa alkaa nousta hitaasti, ennen kuin esineitä aletaan purkaa pakastimesta. Pakastimen olosuhteita seurataan lämpötilaa ja kosteutta mittaavalla pienellä laitteella, dataloggerilla, joka lähettää tietonsa vastaanottavalle tietokoneelle. män rutiinin mukaan pakastin tyhjennetään ja täytetään aina kerran viikossa. Joissain museoissa pakastamisessa on käytössä menetelmä, joissa yhden kuorman käsittelyyn menee kolme viikkoa. Tällöin pakastin sammutetaan välissä, ja esineet pakastetaan vielä toisen kerran, jolloin kuolevat myös sellaisten tuhohyönteisten munat, joissa on niin kutsuttua pakkasnestettä. Pakkasnestettä sisältävät munat selviävät toisinaan pakastamisesta. Yliopistomuseolla on kuitenkin katsottu, että ns. yhden viikon taktiikka yhdessä kokoelmien säilytystilojen tehokkaan hyönteistarkkailun kanssa riittää tuholaisten torjuntaan. 

Kaavio esittää millä lämpötilalla ja pakastusajalla tuhohyönteiset kuolevat. Lähde: CCI Notes 3/3.  

 

Anni Tuominen, konservaattori

Riina Uosukainen, konservaattori


Lähteet:  

 CCI Notes 3/3, Canadian Conservation Institute. 1997. Controlling Insect Pests with Low Temperature. https://www.canada.ca/en/conservation-institute/services/conservation-preservation-publications/canadian-conservation-institute-notes/controlling-insects-low-temperature.html   

 Museumpests.net: Solutions – Low Temperature Treatment. https://museumpests.net/solutions-low-temperature-treatment/   

 Western Australian Museum: Freezing Objects. https://manual.museum.wa.gov.au/freezing-objects   

 Conserve O Gram, number 3/6. 1994. An Insect Pest Control Procedure: The Freezing Process. https://www.nps.gov/museum/publications/conserveogram/03-06.pdf   

 Konservaattori-lehti. 1/2020. Puheenjohtajan terveiset. 

Danger ahead! – vaarojen väistelyä kalliosuojassa

Edellisessä blogipostauksessa raotettiin hieman kokoelmien säilytystilana toimivan kalliosuojan historiaa, haasteita ja muuttotiimin tunnelmia. Tällä kertaa perehdymme kalliosuojan vaaroihin ja haitta-aineisiin. 

Asbesti, pöly, mikrobit ja vaaralliset esineet  

Kalliosuojasta teetettiin riskiarviointi 2011, jonka suoritti Konservointipalvelu Heidi Wirilander. Otetuista mikrobinäytteistä ilmeni tilassa olevan mm. terveydelle haitallista Streptomyces sp. sädesientä sekä ns. kosteusvaurioindikaattorihometta Alternaria alternataa. Kalliosuojassa onkin ollut useita vesivaurioita, ja alakerrassa sijaitseva suuri lauhdutusallas saattaa myös vaikuttaa tilan kosteuteen ja mikrobikantaan. Ilmanvaihdon toimivuutta ei pystytty toteamaan, mutta aistivaraisesti ilmanvaihto oli kehno ja tiloissa maakellarin tuoksu, joka osittain johtuu sädesienen muodostamista kaasuista. Wirilander teki useita huomioita tilojen riskeistä museokokoelmille. Tässä vaiheessa Kalliosuojan aikajanaa pääpaino on ollut riskien arvioimisessa kokoelmien suhteen, mutta myöhemmin huomio on yhä enemmän siirtynyt museotyöntekijöiden turvalliseen työskentelyyn 

Vuoden 2019 joulukuussa Yliopistomuseolle selvisi, että kalliosuojan kiinteistön omistava Yliopistokiinteistöt oli tilannut Delete Finland Oy:n tekemään kalliosuojaan selvityksen ja mittauksia tiloissa olevista asbestirakenteista ja mikrobeista. Kalliosuojan osalta muuttoprojekti siis seisahtui, kunnes tiedettäisiin, miten riskialtista museotyöntekijöille tiloissa työskentely olisi. Jo ennen asbestiyllätystä tiedettiin toki, että tila ja kokoelmaesineet ovat eläinjätösten, homeen ja paksun pölykerroksen kuorruttamia, eikä kalliosuojaan ole ollut asiaa ilman asianmukaisia henkilökohtaisia suojaimia. Pelastusinventointisuunnitelmaan kuuluu säilytettävien esineiden imurointi pölystä ja tarvittaessa mahdollisuuksien mukaan nihkeällä pyyhkiminen.  

Hengitysvyöhykemittareiden asennusta ennen inventointityötä. Kuva: Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo 

Asbestimittaukset antoivat kuitenkin huojentavan tuloksen – kolmesta eri kohdasta otettu ilmanäyte osoitti asbestikuitujen jäävän alle ns. puhtaan tilan raja-arvon (<0,01cm3). Tilaan tehtiin kuitenkin Deleten toimesta alipaineistus ja ajatuksena oli puhdistaa esineet asbestista ennen siirtoa Kalliosuojasta. Kokoelmatilojen inventointia voitiin siis jatkaa. Inventoinnin ollessa käynnissä amanuenssi Henna Sinisalo teki yhdessä Työterveyslaitoksen asiantuntijan kanssa lisää mittauksia liittyen museotyöntekijän altistumiseen terveydelle haitallisille ja vaarallisille aineille. Tutkimus on osa Sinisalon väitöskirjaprojektia Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Koekaniineina käytettiin muuttoprojektin suostuvaisia museoammattilaisia, mutta varsinaisesta ihmiskokeesta ei onneksi voida puhua: emme todellisuudessa altistuneet tutkittaville aineille, sillä olimmehan suojautuneet Tyvek-kokovartalohaalariin suojahupulla, moottoroituun P3-suodattimen sisältävään hengityssuojaimeen sekä nitriilikäsinein. Hengitysvyöhykemittauksessa tutkittiin tilassa leijailevia pölyjä ja metalleja IOM-keräimellä ja pumpulla, jotka kiinnitettiin suojapukuun. Lisäksi kerättiin mikrobeja samalla tavalla päällä pidettävällä keräimellä ja pumpulla, sekä kiinteässä pisteessä olevalla keräimellä pölyjä, metalleja, asbestia, mikrobeja sekä VOC-yhdisteitä (Volatile organic compounds). Sinisalon ja TTL:n tutkimuksiin sisältyi myös pyyhintänäytteitä esineistä 

Asbestimainio materiaali ehjänä! 

Useimmiten ihmiset kavahtavat, kun kyse on asbestista. Suurin osa varmasti tietääkin, että kyseessä on terveydelle vaarallinen materiaali. Asbesti on ykköstyypin karsinogeeni, kuitumainen silikaattimineraali, joka hengitettäessä kulkeutuu keuhkoihin ja aiheuttaa mm. mesotelioomaa eli keuhkopussin syöpää, asbestoosia ja keuhkopussin paksuuntumia. Hankaluus asbestin suhteen on, että sitä leijailee vähäisiä määriä periaatteessa kaikkialla ympäristössä, ja pienintä ihmiselle haitallista altistusta on vaikea määritellä. Asbestia on käytetty ihmiskunnan historiassa pitkään sen loistavan lämmönkestävyyden vuoksi, ja jo 4600-luvulta eaa. on sitä on sekoitettu ruoka-astioissa käytetyn saven joukkoon. Aina 1980-luvulle asti asbesti oli runsaasti käytetty rakennusmateriaali, mutta sitä oli myös kaikenlaisissa tuotteissa, joiden täytyi olla palonkestäviä tai jotka tehtiin huonosti syttyviksi, eli näin ollen turvallisiksi. Miltä kuulostaa asbestikankaasta tehty lapsen potkupuku, asbestitiivisteitä sisältävä hiustenkuivaaja, asbestisekotteinen vauvantalkki tai joulukuusen kruunaava asbestitekolumi 

Rikkoutunut, korroosiosta kärsivä ja asbestia sisältävä esine. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo. 

Asbestin terveyshaitoista ei pitkään tiedetty, sillä ne voivat ilmaantua vasta 1550 vuoden viiveellä. 1980-luvulla tuli ensin purkurajoitteita rakennuksiin ja 90-luvun alussa asbestin käyttö kiellettiin. 1994 astui voimaan lakimuutos, joka velvoittaa tutkimaan ennen 1990-lukua rakennettujen talojen mahdollisesti sisältämät asbestirakenteet, ja purkutöissä on suojauduttava asianmukaisesti. Vuoden 2020 alusta työntekijöiden syöpävaarallisille aineille altistumista seurataan entistä laajemmin. Uuden asetuksen mukaan 22 syöpävaaralliselle aineelle määritellään sitovat raja-arvot. Asbestipölyn pitoisuus ilmoitetaan vähintään viiden mikrometrin mittaisten kuitujen määränä kuutiosenttimetrissä ilmaa (k/cm3). Museoesineissä asbestimäärät ovat yleensä vähäisiä – tässäkin mielessä suurin riski ovat vanhojen rakennusten asbestirakenteet, ja nekin lähinnä rikkoutuneina tai kun niitä puretaan. Ehjä asbestia sisältävä esine ei liene siis kummoinenkaan riski terveydelle, mutta sen käsittelyssä on otettava huomioon kuitujen mahdollinen irtoaminen iholle ja hengitysteihin.  

Lyhyesti pölystä ja mikrobeista 

Sisäilma ja huonepöly sisältävät epäorgaanisia ja orgaanisia hiukkasia. Epäorgaanisia, kuitumaisia hiukkasia voivat olla esim. asbesti ja mineraalivillakuidut. Orgaanisiin hiukkasiin lukeutuvat esimerkiksi bakteerit ja homeitiöt. Huonepöly sisältää leijuvaa ja laskeutuvaa pölyä, joita poistetaan sisäilmasta ilmanvaihdon ja pintojen pyyhkimisen avulla. Leijuva pöly jaetaan hienoon ja karkeaan pölyyn. Hieno pöly (<1 mikrometri) sisältää noki-, öljy– ja raskasmetallihiukkasia – ne ovat lähtöisin erilaisista palamisprosesseista; liikenteen ja teollisuuden päästöistä, ja sisältävät esim. syöpää aiheuttavia PAH-yhdisteitä. Karkea pöly (>1 mikrometri) on ihmisen tuottamaa ja peräisin ulkoilmasta. Pöly on aina vähintään mekaaninen rasite keuhkoille. Keuhkoihin pääsevät kulkeutumaan kaikki alle 5 µm kokoiset hiukkaset.  

Pölyisiä esineitä ahtaasti sijoiteltuna krokidoliittiasbestia sisältävän putken läheisyydessä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo. 

Mikrobi-nimitystä käytetään kaikista mikroskooppisen pienistä eliöistä, mutta tavallisimmin mikrobeista puhuttaessa tarkoitetaan hometta, bakteereita, hiivoja tai viruksia. Kalliosuojan tapauksessa lukuisat vesivahingot ja eläintenjätökset tarkoittavat, että hengitysilmassa todennäköisesti on homemikrobeja ja bakteereita. Otollisen kasvualustan homeille antavat ympäristöolosuhteet, joissa suhteellinen kosteus (RH) on yli 65 % ja lämpötila +20°45°C. Homeiden kasvualustaksi kelpaavat miltei mitkä tahansa materiaalit: betoni, lastulevy, kipsilevy, muovi, lattiapäällysteet, tapetit ja niin edelleen. Homelajikkeiden tuottamat aineenvaihdunta-aineet eli mykotoksiinit sairastuttavat, samoin kuin bakteeritoksiinit. Oireina voi olla esimerkiksi hengitystieärsytystä, toistuvia hengitystieinfektioita, ja kuumetta. Lisäksi mikrobit voivat aiheuttaa astman puhkeamisen, allergioita ja jopa syövän tai hermostovauriota. 

Vaaralliset esineet  

Mahdollisesti ilmiselvin vaara Kalliosuojan aineistojen suhteen ovat päällekkäin pinotut suuret ja hankalasti käsiteltävät esineet, jotka esinekasoja purettaessa voivat kaatua päälle tai rikkoontua niitä siirrettäessä. Muuttotiimi on suojautunut henkilösuojainten ja suojapuvun lisäksi turvakengin, mutta parhaimman turvan antaa hyvin suunniteltu purkuoperaatio ja kommunikointi työparin kanssa, mikä sekin on joskus haastavaa hengityssuojaimen moottorin huristessa ja suojahupun vaimentaessa ääniä. Myös terävät esineet ovat selkeä riski, ja erilaisia instrumenttejahan lääketieteellisessä kokoelmassa riittää. Terävien esineiden kuten veitsien, neulojen ja piikkien käsittelyä varten puemme viiltosuojahanskat nitriilikäsineiden alle 

Elohopeaa sisältävä mittari. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo. 

Arvaamattomin riskiryhmä ovat vaarallisia aineita sisältävät esineet, joita niitäkin on ikävä kyllä aineistossa paljon. Esimerkiksi monet laitteet ja mittarit sisältävät elohopeaa, PCB-öljyä tai muita myrkyllisiä kemikaaleja, joiden koostumus ikääntyessä saattaa muuttua. Silloin ne voivat reagoida liikuteltaessa tai hapen vaikutuksesta arvaamattomasti. Esineitä siirtäessä onkin hyvä ensin tarkastella, millainen esine on kyseessä, onko se rikkoutunut, ja kannattaako sitä siirtää ilman lisäselvityksiä. Käytännössä lisäselvitys voi olla esineen kuvaaminen ja lisätiedon hankkiminen kollegoilta, tietokannoista tai internetistä. Usein vaarallisia aineita esineissä on pieniä määriä, tai ne ovat vuosien aikana haihtuneet. Elohopeaa varten on hankittu erityisiä elohopeakeräimiä, joskin ne ovat lähinnä pienelle määrälle tarkoitettuja. Mikäli pahin tapahtuisi, ja esim. ison määrän jotakin vaarallista haihtuvaa ainetta sisältävä esine rikkoontuisi, turvallisinta olisi perääntyä ja evakuoida koko tiimi pois Kalliosuojasta. Onneksi muuttotiimi on selvinnyt tähän asti vahingoitta! 

Kokoelmatilojen nurkassa lymyilevä pullo on puolillaan ilmeisesti lyijyvettä, etiketistä päätellen. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo. 

Radioaktiiviset ja säteilevät esineet ovat oma potentiaalisesti vaarallisten esineiden ryhmänsä, ja siihen liittyviä toimenpiteitä on muuttoprojektissa jo alustavasti mietitty. Asiasta lisää seuraavien Kalliossuoja-bloggausten yhteydessä! 

 

Riina Uosukainen, konservaattori 

Mai Joutselainen, projektityöntekijä 

 

Lähteet: 

Sinisalo, Henna 2020: Technical description: Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Julkaisematon

https://www.ttl.fi/kemikaalit-ja-tyo/asbesti/ Työterveyslaitos, kemikaalit ja työt, asbesti.

https://yle.fi/uutiset/3-11131584 Ammattisyöpäriskeihin puututaan pian tiukemmin – listalla 22 uutta vaaratekijää.

http://akp.nba.fi/artikkelit;kronologia Arkeologisen kulttuuriperinnön opas, Kronologia.

Konservointipalvelu Wirilanderin riskikartoitus 2011.

https://www.sisailmayhdistys.fi/Terveelliset-tilat/Sisailmasto/Hiukkasmaiset-epapuhtaudet Ominaisuudet, vaikutukset ja raja-/viitearvot.

Tomi Tolppi, Labroc Oy. Konservointityössä huomioitavia haitta-aineita – esitelmä 2018.

Kai Salmi, SAP ry. Työturvallisuutta ja haitta-aineita; tarua vai totta – esitelmä 2018.

Kun nimi ei ole enne: tapaus kalliosuoja

Kuten jo aiemmissa blogipostauksissa on tullut ilmi, museoiden säilytystilat eivät aina ole esineystävällisiä. Vanha väestönsuoja, joka tunnetaan museolaisten keskuudessa kalliosuojana, ei nykyisellään ole kovin turvallinen ihmisillekään. Tässä kirjoituksessa paneudumme kokoelmamuuttoprojektimme seuraavaan vaiheeseen, kalliosuojan inventointiin ja tyhjentämiseen. Samalla tarkastelemme sitä, kuinka hyväkin kokoelmatila voi vuosien saatossa muuttua erilaisten tapahtumien kautta epämuseaaliseksi — ja jopa vaaralliseksi. Kalliosuojassa tehdyt haitta-ainemittaukset ja vaaralliset aineet ansaitsevat oman julkaisunsa, jonka saamme eetteriin lähiaikoina.

Vanha väestönsuoja valmistui vuonna 1969. Osa Lääketieteen historian museon kokoelmista sijoitettiin tilaan jo 1979. Museon kokoelmia oli tuolloin sijoiteltu eri puolelle Helsinkiä. Esineille varattu noin 50 m2 tila täyttyi nopeasti, ja kalliosuojaan tuotiin myös muiden museoiden kokoelmia. Kokoelmat levittäytyivät kahteen kerrokseen. Yliopiston eri tieteenalojen erikoismuseot yhdistyivät 2003 Helsingin yliopistomuseoksi, ja tuolloin myös lääketieteen kokoelmat tulivat museon hallintaan. Kokoelmat saivat kokea ilkivaltaa aina 1980-luvulta 2000-luvun alkupuolelle asti, sillä autio tila ja jännittävät esineet todennäköisesti houkuttelivat kutsumattomia vieraita. Pikkuhiljaa muiden vuokralaisten tavaroista tyhjentynyt tila koki useamman vesivahingon ja olosuhteet muuttuivat epäedullisiksi.

Kuvassa punaisella jalustalla kyltti, jossa kehotetaan käyttämään hengityssuojaimia.

Kyltti Kalliosuojan sisäänkäynnillä. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Esinekasoja ja punttien tutinaa

Työskentely Kalliosuojassa aloitettiin tutustumiskäynnillä marraskuussa 2019. Muuttotiimin jäsenet tiesivät jo ennakkoon tilan ongelmista, sillä museon muu henkilökunta oli pitkään ollut tietoinen erilaisista vesivahingoista ja ilkivallasta, jotka tilaa olivat kohdanneet. Henkilösuojaimet  vastasivat Tallissa käytettyjä  moottoroituine hengityssuojaimineen. Säilytystilaan varastoidut esineet olivat resurssien puutteessa olleet lähes oman onnensa nojassa jo pitkään: vaikka museoammattilainen on ahkera ja sinnikäs eliö, ei aika, raha ja jaksaminen yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Muuttoprojektin yhteydessä päästään siis toteuttamaan myös pitkään haaveissa ollut kalliosuojan esineiden inventointi, puhdistus sekä muutto uusiin tiloihin kokoelmakeskukseen.

Suoja-asuissa olevia ihmisiä täyteenahdetun kananverkkokopin edessä.

Yliopistomuseon henkilökuntaa tutustumiskäynnillä Kalliosuojassa. Kuva: Marika Tarkiainen / Helsingin yliopistomuseo.

Muuttotiimiläisten tunnekokemukset Kalliosuojasta vaihtelivat paljon. Tallin jälkeen osa oli tyytyväinen lämpimiin sisätiloihin siirtymiseen, osa taas maalaili silmiensä eteen kauhukuvia koko muuttotiimin mystisestä katoamisesta sokkeloisen väestönsuojan syövereihin. Paksujen, valkoiseksi rapattujen kallioseinien vuoksi esimerkiksi kännykät eivät toimineet tilassa lainkaan, mikä ei varsinaisesti lisännyt turvallisuuden tunnetta. Tehdyn riskikartoituksen mukaan esimerkiksi hapertuneet sähköjohdot aiheuttivat omat vaaransa jo muutenkin elämää nähneeseen työskentely-ympäristöön. Myös esineiden määrä ja laatu huolestutti: pääasiassa lääketieteen kokoelmia sisältävät, äärimmilleen täyteen ahdetut yläkerran kananverkkokopit olivat jo itsessään riski, muista riskeistä puhumattakaan. Tilassa oli erilaisten mittausten mukaan havaittu homeita ja sisäilmaongelmaa. Aktiivisemman työskentelyn alkaessa teettiin uudet mittaukset, joissa löydettiin abestia.  Työt päätettiin keskeyttää ja konsultoida asbestiasiantuntijoita, jotta saataisiin kunnollinen kokonaiskuva sekä työntekijöiden että esineiden turvallisuuden suhteen. Mittaustuloksista ilmeni, että tila oli turvallinen työskennellä ja inventointia saatettiin jatkaa.

Valkoisessa suoja-asussa ja moottoroidun hengityssuojaimen kanssa työskentelevä museotyöntekijä ahtaassa tilassa.

Museoammattilainen ahtaalla. Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Turvallista työskentelyä, sykähdyttäviä löytöjä

Inventointi Kalliosuojassa saatiin käynnistymisvaikeuksien jälkeen hyvään vauhtiin. Sopivat henkilösuojaimet takaavat turvallisen työskentelyn, eikä tilakaan tunnu enää niin pelottavalta. Muuttotiimiläiset käyvät esineistöä läpi ja kuvaavat sitä kiertävissä vuoroissa. Museon amanuenssit ja kokoelmapäällikkö tekevät esineistä säilytys -ja poistopäätökset, koostavat ne listoiksi ja toimittavat tiimiläisille. Laajasta esinemassasta löytyy toisinaan pysäyttäviä yksilöitä, jotka saavat muuttotiimin mietteliääksi: millaista Seilin saarella käsityötä tehneen naisen elämä on ollut ja kuinka monta ruumista obduktiopöytä 1800-luvulta onkaan nähnyt?  Jälleen kerran esineiden kokoluokka vaihtelee pienestä neulasta aina massiivisiin laitteisiin. Deleten henkilökunta on palkattu auttamaan painavimpien esineiden nostamisessa sekä tarvittaessa esineiden pintapuhdistuksessa ennen kuljetusta.

Museotyöntekijä käy läpi esineitä pöydän ääressä. Hänellä on päällään valkoinen suoja-asu ja kädessä siniset nitriilihanskat.

Esineiden inventointia . Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Sekä museoalalla että muuallakin maailmassa ainoa pysyvä asia vaikuttaa olevan muutos. Koronavirustilanne vaikuttaa Kalliosuojan tilanteeseen, ja tällä hetkellä työ etenee tavallista hitaammin. Töitä on tarkoitus jatkaa normaalilla tahdilla muutaman viikon kuluttua, mikäli tilanne sen sallii. Siihen asti edistämme muuttoprojektin muita osia ja yritämme pysyä terveinä.

 

Riina Uosukainen, konservaattori

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

 

Lähteet:

Helsingin yliopistomuseon selvitys lääketieteen kokoelmien historiasta ja säilytystiloista 1930-luvulta nykypäivään. Julkaisematon

Konservointipalvelu Wirilanderin kalliosuojasta tekemä riskikartoitus 2011. Julkaisematon

Sinisalo, Henna 2020: Technical description: Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Julkaisematon

 

 

Esinepakkauksen ABC: laatikkopakkaaminen

Tässä blogikirjoituksessa keskitytään pienten ja keskikokoisten museoesineiden pakkaamisen saloihin. Suurten esineiden pakkaamisen perusteet käsiteltiin edellisessä kirjoituksessa. Laatikkopakkaaminen soveltuu sekä pitkäaikaissäilyttämiseen että kokoelmien muuttoon.

Esineiden läpikäynti ennen muuttoa
Projektityöntekijä tutkii valmiiksi pakattuja museoesineitä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Yliopistomuseon muuttotiimi käy läpi kaikki esineet, jotka siirtyvät uusiin kokoelmatiloihin. Yksinkertaisimmillaan esineiden valmistelu muuttoa varten tarkoittaa museoesineen pakkaamista tai jo pakatun esineen valmistusmateriaalien ja pakkausolosuhteiden tarkistamista. Haastavampien esineiden pakkaamisen pariin palataan muuttoblogissa tuonnempana.

Yhdessä esineessä voi olla useita materiaaleja. Valaisin sisältää ainakin metallia, lasia, kumia ja nahkaa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Kokoelmaesineitä pakattaessa tulee huomioida muun muassa esineen kunto, koko ja valmistusmateriaalit. Yksi esine saattaa sisältää useita eri materiaaleja, kuten puuta, metallia, lasia ja joskus erilaisia nesteitä tai jopa vaarallisiksi luokiteltuja aineita. Eri materiaaleja sisältävät esineet pyritään pakkaamaan pitkäaikaissäilytyksessä eri laatikoihin.

Luonnonmateriaaleja sisältävät esineet pakastetaan ennen uusiin kokoelmatiloihin siirtämistä, jolloin vältetään mahdollisten tuhohyönteisten leviäminen esineiden mukana. Mikäli esineen eri osissa on useita materiaaleja ja osat vaivattomasti irrotettavissa, pakataan ne eri laatikoihin.

Metallisia ja lasisia esineitä ei yleensä pakasteta. Joskus on vaikea määritellä suoralta kädeltä, miten esineen kanssa tulisi toimia. Haastavia kohteita ovat esimerkiksi erilaiset lääketieteelliset laitteet ja instrumentit, jotka voivat sisältää lasi-, kumi- ja nahkaosia. Muuttoblogin myöhemmissä osissa avataan pakastuskäytäntöjä tarkemmin.

Mitä tarvitaan pakkaamiseen?

Esineet pakataan laatikoihin, joita voi tilata useissa eri kokovaihtoehdoissa ja erilaisilla suojaominaisuuksilla. Laatikoita kannattaakin hankkia useaa eri kokoa ja korkeutta säilytyshyllyjen mitat huomioiden, sillä esineiden kirjo on yleensä laaja. Sopiva laatikko kullekin esineelle löytyy mittanauhan avulla.

Silkkipaperia käytetään esineiden fyllaamiseen eli pehmustamiseen ja tukemiseen laatikoissa. Valkaisematon puuvillanauha soveltuu esineiden vakauttamiseen, mikäli esineessä on heiluvia osia, joita ei saa irti toisistaan. Teippien käyttämistä ei suositella lainkaan. Parafilm-kalvolla voidaan tarvittaessa tiivistää nestettä sisältäviä esineitä. Esineitä käsitellään hanskat kädessä, näin suojataan sekä esinettä että pakkaajaa. Luistamattomat nitriilihansikkaat ovatkin monikäyttöiset erilaisia materiaaleja käsiteltäessä.

Pakkaamisessa tarvitaan hanskat, mittanauha, sakset, lyijykynä ja kumi sekä silkkipaperia ja itse laatikko. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.
Pesänrakennus

Laatikkoon mahtuu tavallisesti useita esineitä. Esineitä ei kääritä silkkipaperiin eikä sijoiteta päällekkäin. Esineet pysyvät näin ehjinä eikä niihin kohdistu painetta tai vääntöä. Laatikon pohja vuorataan ensin silkkipaperilla, jonka jälkeen esineille tehdään pienet pesät, joissa ne lepäävät heilumatta ja koskematta toisiinsa. Silkkipaperin tarkoitus on estää esinettä liikkumasta laatikossa muuton aikana, suojata sitä pakastamisen mahdollisilta haittavaikutuksilta sekä pitää esine tukevasti paikoillaan säilytystiloissa. Pienimmät esineet, kuten vaikkapa ompeluneulat voi pakata silkkipaperitaskuihin.

Museoesineen pesittäminen käynnissä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Pesästä esine on helppo nostaa tarkasteltavaksi ilman, että sitä tarvitsee käännellä tai kääriä esiin. Jotkut esineet kaipaavat sisälleen tukirakenteen, jonka voi myös rakentaa silkkipaperista. Esineen pakkaamisessa kannattaa myös miettiä, onko esineen turvallisempaa olla laatikossa pystyasennossa vai kyljellään.

Nahasta ja metallista valmistetun tukiliivin sisälle on laitettu silkkipaperia, jotta esine pitäisi paremmin muotonsa laatikossa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.
Esineet lepäävät omissa pesissään laatikossa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Kun kaikki esineet on nätisti pesitetty, voi varovasti kokeilla, heiluuko jokin esine vielä pesässään. Jos esineet ovat tukevasti paikoillaan, laitetaan esineiden päälle vielä viikattu kerros silkkipaperia lisäsuojaksi ja laatikon kansi suljetaan. Laatikkoon merkitään sen sisältö ja saako laatikon pakastaa. Valmiin laatikon sijainti kokoelmatiloissa merkitään esineen luettelointitietoihin kokoelmanhallintajärjestelmään. Kun muutto lähestyy, pakataan valmiit esinelaatikot lavoille sen mukaan, mitkä pakastetaan ja mitkä ei.

Läpikäydyt laatikot odottavat siirtoa uusiin kokoelmatiloihin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Marika Tarkiainen, projektityöntekijä