Tekijä: Deleted User

Tätä tekstiä kirjoitettaessa Ajattelun voimaa -näyttely on jo rakenteita myöten purettu ja Yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella sijainnut kolmannen kerroksen näyttelytila ammottaa tyhjyyttään. Esineet eivät ole kuitenkaan siirtyneet itsestään laatikoihin, vaan muuttotiimi ahkeroi näyttelynpurun kimpussa kevään aikana. Tässä kirjoituksessa pureudumme näyttelyn purkamisen suunnitteluun, toteutuksen dokumentointiin sekä esillä olleiden haastavien esineiden pakkaamiseen. 

Aiemman, Arppeanum-rakennuksessa esillä olleen perusnäyttelyn manttelinperijä Ajattelun voimaa avattiin maaliskuussa 2015. Helsingin yliopiston johto toivoi Yliopistomuseon kokoavan yliopiston tarinaa kertovan näyttelyn 375-juhlavuoden kunniaksi. Näyttely syntyi museon henkilökunnan yhteistyön tuloksena näyttelypäällikkö Pia Vuorikosken johdolla. Näyttelyarkkitehtuurista vastasi suunnittelutoimisto Amerikka. Näyttely käsitteli Helsingin yliopiston historiaa aina Turun Akatemian ajoista 1640-luvulta 2000-luvulle asti, ja mielenkiintoisten esinevalintojen kautta pyrittiin konkretisoimaan yliopiston toisinaan mutkikasta ja monipolvistakin historiaa. Erityistä painoarvoa annettiin opiskelijoille: opiskelijaelämän eri puolia valotettiin aina nykyaikaan asti. Yliopiston päärakennuksen peruskorjauksen painaessa päälle näyttely oli kuitenkin purettava kevättalvella 2021.  

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty 

Ajattelun voimaa -näyttelyn purun suunnittelusta ja toteutuksen ohjaamisesta vastasi konservaattori Anni Tuominen. Näyttely piti purkaa pois päärakennuksen uuden puolen peruskorjauksen tieltä. Suunnittelu alkoi paluulla näyttelyn pystytykseen ja esinelistoihin, joiden pohjalta jokaiselle objektille mietittiin etukäteen asianmukainen käsittely ja jokainen työvaihe löysi paikkansa projektin aikataulussa. Huolellisen pohjatyön ja yhteenhitsautuneiden työskentelytapojen ansiosta näyttely saatiin purettua hieman yli kuukaudessa. Prosessin pääkohdat Anni on summannut alla olevaan listaukseen.  

Päänäyttelyn purun suunnittelun muistilista: 

• Ennen esineiden liikuttelua: varmista, että näyttely on dokumentoitu valokuvaamalla 
• Kaiva esiin näyttelyn pystytyksen aikaiset esinelistat. Varmista, että kokoelmanhallintajärjestelmässä on ajantasaiset tiedot esineistä ja esinekuvat. 
• Jaottele esineet määränpään mukaan: lainat, arkistoaineisto ja esineet menivät tässä tapauksessa eri paikkoihin. Laadi näyttelyn purkajille lista esineistä, johon kirjataan kaikki esineen siirtoon liittyvät tiedot. Lista toimii työohjeena. 
• Suunnittele, millaisia pakkausmateriaaleja, työpöytiä, työvaloja ja välineitä purkuun tarvitaan. Haali tarvikkeet kasaan ja tilaa niille kuljetukset 
• Ota yhteyttä lainaajiin, ja sovi kuljetusjärjestelyistä. Laadi palautukseen liittyvät palautustodistukset 
• Jaottele esineet materiaalin mukaan: pakastettavat, ei pakastettavat, mahdolliset karanteeniesineet. Osa materiaaleista on pakastettava ötökkäriskin vuoksi ennen Kokoelmakeskukseen siirtämistä.  
• Eihän vitriineihin ole päässyt ötököitä?  Kun otat esineen vitriinistä, tarkista, ettei vitriinin pohjalla tai esineessä ole munia, syömäjätettä tai uusia syömäjälkiä 
• Kartoita näyttelyssä olevat mahdollisesti vaarallisia aineita sisältävät esineet ja suunnittele niiden siirto vaihe vaiheelta työntekijöiden turvallisuus huomioon ottaen 
• Kartoita esinekuljetusten kulkureitit alusta loppuun. Huomioi hissin koko, oviaukkojen koko, mahdolliset kynnykset, ahtaat mutkikkaat kulkureitit, lastausalueen katokset sekö katosten mahdollinen puuttuminen 

Kulissien kulissien takana – päänäyttelyn purun dokumentointia 

Museotyön ja erityisesti Yliopistomuseon kokoelmamuuton dokumentointi on ollut osa muuttotiimin työtä koko projektin ajan. Ahkerointia on dokumentoitu sekä päiväkirjamuotoisilla muistiinpanoilla että ennen kaikkea valokuvaten työvaiheita ja -tiloja enemmän ja vähemmän spontaanisti. Dokumentoinnin avulla on pyritty toki myös säilyttämään projektin mieleenpainuvat hetket tiimiläisten omissa muistojenkirjoissa, mutta myös tallettamaan tietoa projektin etenemisestä ja erilaisista työvaiheista Yliopistomuseon kokoelmiin. Työn käytäntöjen dokumentointi ja tallettaminen voi hyödyttää tulevien kokoelmaprosessien suunnittelua ja antaa museolle mahdollisuuden tarkastella oman toimintansa historiaa. Myös aiheesta kiinnostunut yleisö on haluttu päästää kurkistamaan projektin kulissien taakse jakamalla muuttotiimin tuottamia viestinnällisiä sisältöjä eri kanavissa, joista tärkeimpinä Muuttoblogi  sekä muuttojen oma Instagram-tili. 

Päänäyttelyn purun työvaiheita suunnitellessa dokumentointiin ja purkuprosessin valokuvaamiseen päätettiin kiinnittää aivan erityistä huomiota. Ajattelun voimaa -näyttely on ollut tärkeä ja näkyvä osa museon toimintaa ja sen päättyminen koko museon kannalta merkityksellistä. Tämän johdosta toive huolellisesta purun dokumentoinnista sekä museon viestintään soveltuvasta kuvallisesta sisällöntuotannosta tehtiin myös museon johtoportaasta. Meille muuttotiimiläisille annettiin dokumentoinnin toteutuksessa varsin vapaat kädet, kunhan sisältöä saataisiin monipuolisesti niin pakattavista esineistä, työtään tekevistä purkajista kuin tyhjenevistä näyttelytiloista. 

  Työvaiheet talteen 

Dokumentointia lähdettiin toteuttamaan päänäyttelyn kohdalla, kuten musssakin työkohteissa: sekä spontaanisti että suunnitelmallisesti. Kiinnitimme varsinkin huomiota siihen, että Annin purkusuunnitelmassa olevat työvaiheet, kuten näyttelyyn pystytetyt asianmukaiset työpisteet, esineiden jaottelut ja kullekin sopivat pakkausmateriaalit sekä esinekuljetuksen vaiheet, tulivat dokumentoinnissa esille. Erityisen kiinnostavien, valokuvauksellisten ja haastavien esineiden ollessa käsittelyvuorossa joku meistä kaivoi niin ikään kameran esiin. Esimerkiksi kuvasarja yliopiston perustamisasiakirjan hauraan jalustan siirrosta kuvaa huolellisen dokumentoinnin johdosta seikkaperäisesti haastavan esineen vaatimaa asiantuntemusta pakkaustapojen suunnittelussa ja toteutuksessa. Jalusta matkasi paikaltaan näyttelystä pyörien päällä yliopiston päärakennuksen kapeaan hissiin ja siitä edelleen hellyydellä sekä pieteetillä toteutettuun rullakkopakkaukseen Kokoelmakeskukseen siirtämistä varten. 

Myös museomestarimme Johannes Keltto oli mukana ideoimassa ja paikan päällä tekemässä purun dokumentointia. Johannes toteutti museon viestintää varten videotutoriaalin konservaattorin standardeilla tehdystä rutinoituneesta esineen laatikkopakkaamisesta. ”Boxing” -video on nähtävissä esimerkiksi museon Instagram-tilillä. 

Lopulta konservaattorin, museomestarin ja kolmen projektityöntekijän voimin saimme paitsi Ajattelun voimaa -näyttelyn purettua suunnitelmallisesti ja jouhevasti myös runsaan saldon valokuvia purun työvaiheista. Dokumentointia toteuttaessa pysähdyimme myös tarkastelemaan esineitä uusilla tavoilla ja näiden joukosta nousi meille uusia suosikkeja, jotka olivat saattaneet jäädä näyttelyssä aiemmin huomaamatta. Vaikka kaikkia purun aikana syntyneitä valokuvausideoita ei ehdittykään toteuttaa, muodostui päänäyttelyn purusta erityisen hyvin dokumentoitu projektin osa-alue. 

Viimeinen esine vitriinistä ulos 

Museon henkilökunnan rautaisella ammattitaidolla päänäyttely saatiin purettua vähän päälle kuukaudessa. Koko projektin ajan työntekoa leimasi varmuus ja rauha: jokaiselle esineelle oli jo etukäteen mietitty toimintasuunnitelma ja vastaantulleista yllätyksistä selvisimme yhdessä pohtimalla.  Nyt esineet nauttivat Kokoelmakeskuksessa ansaitsemastaan levosta ja osa niistä odottaa pääsyä uuteen päänäyttelyyn.  

Anni Tuominen, konservaattori

Marika Tarkiainen, projektityöntekijä

Susanna Paasonen, projektityöntekijä

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Vuonna 1922 tohtori ja professori Christian Sibelius kuoli perniöösiin anemiaan vain 54-vuotiaana. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Lapinlahden tohtorin tytär Riitta Sibelius lahjoitti Lääketieteen historian museolle isänsä kuolinnaamion ja viulun. Esineet päätyivät kalliosuojan säilytystilaan. Keväällä 2020 Yliopistomuseon työntekijät nostivat hyllystä vaalean pahvilaatikon ja puisen viulukotelon, joiden sisältöä ei oltu tarkasteltu pitkään aikaan.

”Soihdunsytyttäjä hän oli ajatuksen yössä.”

teksti Christian Sibeliuksen hautakivessä

Pahvilaatikon ympärille on kiedottu juuttinarua. Kannen alta paljastuu paperia ja paperin keskeltä kipsinen, korkea otsa ja jylhäprofiilinen nenä: Sibelius. Tosin ei tunnettu säveltäjämestari, vaan tämän veli, tohtori ja professori Christian Sibelius. Kipsinen kuolinnaamio oli tehty vainajan kasvoista kuoleman jälkeen, ja sitä säilytettiin muistona kuolleesta. Naamioita käytettiin myös patsaiden malleina, jotta ne vastaisivat esikuviaan. Tapa oli elinvoimainen aina antiikin ajoista 1900-luvun alkupuolelle asti.

Vuonna 1869 Hämeenlinnassa syntynyt Christian Sibelius toimi Lapinlahden keskuslaitoksen johtajana aina vuoteen 1921. Lapinlahden keskuslaitos oli ensimmäinen mielenterveyden hoitoon rakennettu laitos, ja Carl Ludwig Engelin (1778 – 1840) suunnittelema rakennus otti ensimmäiset potilaansa vastaan 1841. Aiemmin mielenterveyspotilaiden hoito oli kuntien vastuulla ja potilaat elivät usein vankilamaisissa oloissa. Sairauksia hoidettiin pakkokeinoilla. Sibeliuksen siirryttyä Lapinlahden johtoon vuonna 1904 pakkokeinoista luovuttiin ja aiempi sellijärjestelmä muuttui osastoihin perustuvaksi systeemiksi. Sairaalasta tuli sijoituspaikan sijaan hoitopaikka, ja Sibeliuksen tavoitteena oli kehittää sekä hoitoa, opetusta että lisätä tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1909 laitoksen johtajuuteen yhdistettiin yliopiston ylimääräinen psykiatrian professuuri, joka muutettiin 1921 vakinaiseksi viraksi.

Sibeliusta pidettiin edistyksellisenä ja humaanina psykiatrina, ja hänen aikanaan Lapinlahden hoitomuodot muuttuivat aiempaa inhimillisemmiksi. Hän oli opiskelijoiden keskuudessa pidetty opettaja ja maineeltaan analyyttinen tiedemies, vaikka tieteelliset julkaisut jäivätkin vähäisiksi. Veljelleen Jeanille Christian oli ”valohahmo”, joka kannatteli säveltäjää vaikeina hetkinä ja oli tukena tarjoten muun muassa turvapaikan Lapinlahdessa sisällissodan aikana 1918. Christian oli myös pitkälle koulutettu muusikko ja lahjakas sellisti, ja hän musisoi sekä veljensä että lääkäreistä koostuvan kamarikvartetin kanssa.

Tutkimusmatka menneisyyteen

Hypätään taas historiasta nykyaikaan. Kaiken pölyn keskellä museon työntekijä avaa mustan kotelon kannen. Sen alta paljastuu kaunis, punaruskeaksi lakattu viulu, jonka eläimen suolesta valmistetut kielet ovat irronneet ja kielenpidin haljennut. Ääniaukon vieressä on pieni halkeama. Huomio kiinnittyy soittimen erikoiseen päähän: tavallinen simpukka onkin muotoiltu leijonan pääksi. Myös viritystapit ovat mielenkiintoiset, sillä ne on valmistettu norsunluusta ja osoittavat alaspäin. Kotelossa olevien papereiden mukaan viulu on kuulunut Sibeliukselle, ja sen on tunnistanut lahjoituksen tehnyt tytär Riitta. Viulunrakentaja Carlo Bergmanin mukaan soitin on 1900-luvun alusta, tehdasvalmisteinen, saksalainen ja ”kertaustyylinen”. Museon diaarikirjoista viulusta ei kuitenkaan löydy merkintää, vaikka kuolinnaamion vastaanottopäivä täsmää mukana olevien papereihin merkittyyn päivään. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tajuaa, että esineessä on kauneuden lisäksi jotain erityistä.

Toisinaan yksittäiset esineet laittavat liikkeelle tutkimuksen pyörän, joka vie yhä syvemmälle arkistoihin – ja kirjoittajan ajatuksiin. Sibeliuksen viulu ja kuolinnaamio kuljettivat kirjoittajan museon kirjastoon, arkistoon, elämäkertojen äärelle sekä internetin ihmemaailmaan. Museoammattilaisen silmin tarkasteltuna esineen matka alkuperäiseltä omistajaltaan siihen, missä se nykyisin on, on monitahoinen, mielenkiintoinen ja aukkojen täyttämä. Vaikka Christian Sibeliuksen elämästä ja työstä Lapinlahdessa tiedetään jonkin verran ja tehdystä lahjoituksesta on olemassa arkistotietoa, jotain jää aina pimentoon. Kuka kuolinnaamion valmisti? Oliko viulu Sibeliuksen vai jonkun muun, ja ketkä kaikki ovat sitä soittaneet? Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan lopullisia vastauksia, mutta mielikuvitusta ja mielenkiintoa ne kuitenkin ruokkivat. Esineet eivät liity vain entisen omistajansa henkilöhistoriaan, vaan ne kertovat myös tarinaa vallinneesta ajasta ja muista ihmisistä.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Lähteet:

Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3629

Jean Sibeliuksen elämäkerta

Achté, Kalle: Lapinlahden sairaalan historia 1841­ – 1991. Gummerus, Jyväskylä 1991.

Achté, Kalle: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841-1971. Otava,   Keuruu 1974.

Lääketieteen historian museon lahjoitusluettelo 1973 – 1978.

HYKS:n psykiatrian klinikan tiedotuslehti, 130 –vuotisjuhlanumero. 25.8.1971

Helsingin yliopistomuseon kuvakokoelmat

Mielikuvat museotyöstä saattavat usein olla suhteellisen yksipuolisia: työntekijä istuu näyttelytilassa, opastaa ja kieltää asiakkaita koskemasta esineisiin tai homehtuu rakastamiensa kokoelmien keskelle. Mutta museotyö on myös raavasta varusteurheilua, jossa liikutaan usean kohteen välillä ja nostellaan samaan aikaan hauraita mutta painavia esineitä haastavissakin olosuhteissa. Tämänkertaisessa muuttoblogin tekstissä pohditaan museotyöhön käytettäviä välineitä, kokoelmaesineitä sekä niiden määrää.

Turvallisuus ensin!

Museoiden ytimen muodostavat kokoelmat. Yliopistomuseon tapauksessa kokoelmaesineitä on runsaasti, ne ovat eri ikäisiä ja niiden koko sekä kunto vaihtelevat. Esineistöä on myös monelta eri tieteenalalta. Muuttoprojekti aloitettiin käsittelemällä Yliopistomuseon haltuun päätynyttä Viikin Maatalousmuseon kokoelmaa, jonka kohtalonhetkiä ja siirtymistä maatalousmuseo Sarkaan on saatu seurata jo aiemmin. Työturvallisuus ja vaarallisilta aineilta suojautuminen ei aina ole ollut museoiden tärkeimpiä prioriteetteja, mutta ala kehittyy koko ajan parempaan suuntaan.

Vaikka esineet ovatkin museotyön pääosassa, on tärkeää huomioida myös työntekijöiden turvallisuus. Muuttoprojektissa työskentely-ympäristön asettamat haasteet on huomioitu siten, että työntekijät on varustettu asianmukaisin suoja-asuin. Moottoroiduissa hengityssuojaimissa, muovitetuissa Tyvek-suojapuvuissa ja turvakengissä työtekijät suojaavat itsensä sekä mahdollisilta mikrobivaaroilta että fyysisiltä vahingoilta. Pitkään epämuseaalisissa oloissa säilyttyjen esineiden metalliosat ovat esimerkiksi päässeet ruostumaan, ja aiheuttavat siksi omat haasteensa käsittelylle. Muovisten suoja-asujen lisäksi kerrospukeutuminen on valttia: ulkotiloihin verrattavassa talliympäristössä työskennellessä on huomioitava se, että muovipuvussa hiki lentää, mutta tulee myös helposti kylmä.

Isojen ja hauraiden esineiden käsittely tuo mukanaan myös haasteita: miten pitää omalta osaltaan huolta siitä, että esine säilyy käsittelystä huolimatta samassa kunnossa, mutta saadaan liikutettua turvallisesti ja tehokkaasti paikasta A paikkaan B? Työ vaatii koordinaatiokykyä, lihaksia ja ehkä vähän älliäkin: esineiden kunto, koko ja herkkyys on otettava huomion jokaisessa työvaiheessa.

Varusteet ja välineet

Kaikki esinekäsittelyn työvaiheet eivät vaadi järeitä suojavarusteita, mutta se ei tee työstä yhtään vähemmän välineorientoitunutta. Mittaamiseen mittanauha, esinenumeroiden merkitsemiseen pehmeä lyijykynä ja merkkaustussi, pakkaamiseen happovapaata ja puskuroitua silkkipaperia sekä arkistokelpoiset pakkauslaatikot, käteen nitriilihanskat… Esineet valokuvataan, mitataan, kuvaillaan sekä luetteloidaan kokoelmanhallintajärjestelmään.

Kun esine on puhdistettu ja luetteloitu, se pakataan asianmukaisesti sillä ajatuksella, että se säilyy tulevillekin sukupolville. Kokoelmien säilyttämistä, luettelointia ja käsittelyä ohjaavat museon kokoelmapoliittiset ohjeistukset. Esineiden valmistusmateriaali ja kunto vaikuttavat siihen, miten ja mihin ne pakataan sekä myöhemmin säilytetään: alkoholiin säilötyn kirurgisen ompelulangan säilytyksessä on huomioitava eri asioita kuin täysmetallisen auran. Isommat esineet kääritään puuvillakankaaseen ja pienemmät asuvat silkkipaperiin pesitettyinä pahvilaatikoissa.

Yhdeksi kokoelmatyön kivijalaksi ja tärkeäksi varusteeksi on muodostunut museon oma turvaohje, jossa ohjeistetaan vaarallisten aineiden kanssa toimimiseen. Yllättävän moni vanha esine sisältää raskasmetalleja, DDT:tä, asbestia ja muita terveydelle haitallisia aineita. Kun tietää tarkkaan, mistä esine on valmistettu ja mitä se on syönyt, on helpompi jatkaa omaa työtään turvallisesti ja käsitellä esinettä oikein.

Selvitystyötä ja uuden oppimista

Kokoelmatyö on toisinaan myös selvitystyötä, joka puhuttelee museotyöntekijän sisäistä salapoliisia. Aika ei aina riitä perinpohjaiseen tutkimustyöhön, mutta usein jo esineen käyttötarkoituksen ja nimen selvittäminen auttaa viemään työtä eteen päin. Toisaalta kokoelmatyö saa KonMarituksen piirteitä, kun esinettä tutkiessa huomataankin, että kokoelmissa on jo kolme vastaavaa kappaletta. Silloin esineen poistamista museon kokoelmista voidaan harkita. Vaikka museon tehtävänä on tallentaa ja säilyttää kulttuuriperintöön liittyvää esineistöä, ovat sopivat säilytystilat usein rajalliset.

Vuosia sitten istuessani museologian luennolla en todellakaan ajatellut, että reippailisin muovipuku päällä aurojen parissa ja pohtisin, mitä geologisen laitteen pintaan kristallisoitunut valkoinen jauhe on. Siisti sisätyö on tässä projektissa saanut uuden, hieman ironisenkin merkityksen, mutta museoalan välineurheilullisempi puoli on avannut täysin uusia näkökulmia ja ajatuksia siitä, mitä museossa tehtävä työ oikeastaan voi olla. Muuttoprojektin yhteydessä se on pelastamista, uuden kokeilua ja erityisesti uuden oppimista.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä