Tällä kertaa kuukauden esineenämme on virvoitusjuomapullo. Se ei ole kuitenkaan koskaan sisältänyt juomaa, vaan siinä on säilytetty ja kuljetettu verta verensiirtoa varten. Esineeseen kuuluu patenttikorkillisen pullon lisäksi pullon sisään asetettava metallikanyyli, josta haarautuu kaksi kumiputkea, palloruisku ja neula. Ikävä kyllä, kuten usein vanhoissa esineissä, kumiosat ovat haurastuneet ja siksi varsin huonossa kunnossa.
Verensiirtokokeiluja eläinten verellä
Veren tärkeys on ymmärretty jo silloin kun sen varsinaiset vaikutukset elimistöön ja verenkierron koko olemassaolo olivat tuntemattomia. Veren uskottiin olevan yksi ihmisen neljästä perusnesteestä antiikin humoraali- eli nelinesteopissa. Sen sijaan että sairaalle tai vahingoittuneelle ihmiselle olisi annettu verensiirto, niin kutsuttua pahaa verta pyrittiin usein poistamaan esimerkiksi suoneniskennällä.
Vasta 1600-luvun aikana alettiin eri puolilla Eurooppaa tehdä kokeiluja, joissa verta poistamisen sijaan siirrettiin ihmiseen tai eläimeen. Alkusysäyksen antoivat englantilaisen lääkärin, William Harveyn (1578–1657) tutkimukset, joiden avulla hän osoitti verenkierron ja sydämen toimintaperiaatteet. Verensiirtojen onnistumiseen pelkkä verenkierron teoria ei kuitenkaan riittänyt, vaan lisäksi piti kehittää ruiskuja. Ensimmäiset suonensisäisiin pistoksiin soveltuvat ruiskut kehitettiin joitain vuosia Harveyn havaintojen jälkeen.
Verta ruiskujen avulla siirrettäessä ongelma oli, että veri hyytyy hyvin nopeasti. Onkin mahdollista, että kokeista seurasi vähemmän haittavaikutuksia, koska siirretyn veren määrä usein oli melko vähäinen. Pian alettiin tehdä niin kutsuttuja suoria verensiirtoja, joissa ruiskun käyttämisen sijaan veri siirrettiin putken avulla luovuttajan valtimosta vastaanottajan laskimoon. Näin verta saatiin siirrettyä suurempia määriä. Tällöin kuitenkin sairastumiset ja selittämättömät kuolemantapaukset lisääntyivät.
Ensimmäiset verensiirtokokeilut kuulostavat nykyihmisen korvaan hurjilta. Ihmisille saatettiin antaa esimerkiksi koiran tai lampaan verta. Eläimille tehtiin vieläkin oudompia kokeita, veren sijaan saatettiin siirtää muita aineita kuten viiniä tai olutta.
Hidasta edistystä
Verensiirrot ihmisestä toiseen alkoivat vähitellen lisääntyä 1800-luvulla. Tuohon aikaan toimenpiteitä alkoivat enenevässä määrin tehdä välskärien sijaan koulutetut lääkärit. Veren nopea hyytyminen oli yhä ongelma, johon koitettiin etsiä ratkaisuja. Jonkin verran auttoi veren defibrinoiminen eli hyytymistä aiheuttavan valkuaisaineen vispaaminen pois. Tämä oli kuitenkin hankala ja pitkällinen prosessi. Vuosisadan lopulla keksittiin, että natriumsitraatin lisääminen vereen sitoo veren kalsiumin ja estää siten hyytymisreaktion. Myöhemmin vereen alettiin lisätä myös glukoosia, joka parantaa punasolujen säilymistä siirron jälkeen.
Vaikka verensiirrot eläimistä ihmisiin oli lopetettu ja siirtotekniikka monella tapaa parantunut, sattui verensiirtojen seurauksena yhä selittämättömiltä tuntuvia kuolemantapauksia. Monet lääkärit uskoivat, että lähisukulaisten veri oli verensiirtoihin sopivinta. Teoria sai vahvistuksen ja kuolemantapaukset selityksen 1900-luvulle tultaessa, kun selvisi, että ihmisillä on useita eri veriryhmiä. Verenluovuttajan ja vastaanottajan veriryhmien selvittäminen ja yhteensopivuus tekivät verensiirroista merkittävästi turvallisempia.
Myös suoraa verensiirtoa ihmiseltä ihmiselle käytettiin 1900-luvun alussa. Tämä oli teknisesti haastavaa, ja lisäksi sekä verenluovuttajan että –saajan oli oltava läsnä luovutustilanteessa. Suomessa ensimmäisen suoran verensiirron ihmiseltä toiselle antoi maineikas kirurgi Richard Faltin vuonna 1913.
Veripalvelutoiminnan alku Suomessa
Maailmalla oli jo ensimmäisen maailmansodan aikaan saatu hyviä kokemuksia veripankkijärjestelmistä, mutta Suomessa kehitys oli melko hidasta. Useimmiten verta luovuttivat tarvittaessa lääketieteen kandidaatit tai potilaiden omaiset, eikä verta juuri koitettu säilyttää.
Partiolaisten Veriliitto perustettiin vuonna 1935, ja sen toimintaa valvoi Suomen Punainen Risti. Jäseniä liitossa oli joitain satoja. He olivat vanhempia partiolaisia, jotka luovuttivat verta eri sairaaloissa suorina verensiirtoina.
Talvisodan puhjettua veren tarve luonnollisesti kasvoi. Siksi perustettiin Puolustusvoimain veripalvelu. Pian sodan syttymisen jälkeen alettiin kuukauden esineen kaltaisia virvoitusjuomapulloja käyttää sitraattiveren keräämiseen ja kuljettamiseen. Pelkkä pullo ei kuitenkaan riittänyt, vaan tarvittiin myös kylmäkaappeja ja lämpöeristettyjä kuljetuslaatikoita. Veri tuli nimittäin säilyttää jääkaappilämpötilassa ja lämmittää varovasti ennen käyttöä. Tietysti tarvittiin myös suuri määrä verenluovuttajia.
Verenottokeskukset toimivat suurten sairaaloiden yhteydessä. Yhteensä keskuksia oli noin 20, ja niitä hoitivat sairaanhoitajat ja hammaslääkärit. Vapaaehtoisia verenluovuttajia oli kymmeniä tuhansia, ja heistä 80% naisia.
Sotien aikaisten kenttäsairaalojen veripalveluyksiköt koostuivat usein rintamaveripalvelulotasta ja autonkuljettajasta. Veripalvelulotta huolehti, että verta ja plasmaa oli riittävästi saatavilla. Verta kuljetettiin tilauksesta veripalvelukeskuksesta kenttäsairaaloihin. Koska tarvetta oli vaikea etukäteen ennakoida ja veri säilyi käyttökelpoisena vain joitain päiviä, piti yksikön olla jatkuvasti lähtövalmiina.
Vaikka veripullojen säilytys ja kuljettaminen saattoi kenttäoloissa olla hankalaa, pidettiin sitä yleensä kuitenkin suoraa verensiirtoa parempana vaihtoehtona. Talvi- ja jatkosodan aikana verta luovutettiin noin 190 000 pulloa, kun taas suoria verensiirtoja suoritettiin vain noin 1 700.
Yliopistomuseon verensiirtolaite
Nykyisin verensiirtoihin käytetään veripusseja, jotka ovat lasipulloja kevyempiä kuljettaa ja vähemmän herkkiä hajoamaan. Omana aikanaan patenttikorkkisesta lasipullosta tehdyn verensiirtolaitteen käyttö oli kuitenkin merkittävä parannus, ja se helpotti suuresti verenluovutusta ja –siirtoa vaikeissakin oloissa.
Kuukauden esineemme on alun perin lahjoitettu museokokoelmiin 1960-luvulla. Hauraat kumiosat ovat katkeilleet, mutta aikanaan pullosta on haarautunut kaksi kumiputkea, joista toisen päässä on ollut neula, toisen päässä kuminen palloruisku. Sitä painelemalla on saatu aikaan painetta, joka on pumpannut pullossa olleen sitraattiveren putken ja neulan kautta potilaan suoneen.
Yliopistomuseon verensiirtolaitteella on tehty verensiirto Tornion yleisessä sairaalassa. Sitä, kuka verensiirron on antanut tai kenelle se on annettu, emme tiedä. Mutta hyvin mahdollista on, että tälläkin pullolla ja sen sisältämällä elämän nesteellä on pelastettu jonkun elämä.
Susanna Hakkarainen, projektisuunnittelija
Lähteitä:
Klemola, J. K. 1971: Kenttäsairaalan lääkäri. Hämeenlinna.
Lääkintävälinekuvasto. Instrumentarium. Helsinki 1948.
Rosén, Gunnar 1977: Sata sodan ja rauhan vuotta. Suomen Punainen Risti 1877-1977. Helsinki.
Suomen sotien 1939-1945 lääkintähuolto kuvina. Sotilaslääkinnän Tuki Oy. Hämeenlinna 1990.
Vartiainen, Terttu 1988: Kenttäsairaala jatkosodassa. Helsinki.
Arno Forsiuksen kotisivut: https://phtutkimusseura.fi/a-forsius/index.html