Kultainen sormus lepää nahkaisessa rasiassa violetilla samettityynyllä. Sormuksen kannan tummansinistä emalitaustaa vasten hohtaa kultainen rakennus, jonka yläpuolella loistaa kultainen lyyra. Rakennus tunnetaan nykyisin Vanhana ylioppilastalona, mutta silloin kun sormus taottiin, oli rakennuskin vastavalmistunut ja uusi, Suomessa ainoa laatuaan – talo isänmaan toivoille!
Muistosormuksia valmistettiin aikanaan useampia. Helsingin yliopistomuseon kokoelmiin kuuluvan sormuksen omisti kanslianeuvos Carl Gustav Borg. Toinen sormus, aikanaan kauppaneuvos Nikolai Kiseleffille kuulunut, on hyvässä tallessa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan arkistossa. Muiden sormusten kohtalosta ei Yliopistomuseolla ole tietoa.
Sormuksen aikaisempi omistaja
Kuka sitten oli Carl Gustaf Borg? Hän syntyi Vihannissa Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 1823 ja valmistui maisteriksi Helsingissä. Hän oli kielentutkija ja kääntäjä, joka suomensi niin satuja kuin lakeja ja asetuksiakin. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa hän toimi ylimääräisenä suomen kielen lehtorina. Luottamustehtäviä Borg hoiti muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja valtiopäivillä. Sormuksenkin hän sai luottamustoimesta: hän kuului Ylioppilastalon viisihenkiseen rakennusjohtokuntaan. Borg oli elämänsä aikana monessa mukana: hän toimi muun muassa Elias Lönnrotin asioiden hoitajana ja järjesti tämän hautajaiset.
Ylioppilaat vuokralla toisten nurkissa
Jo 1850-luvulla Ylioppilaskunta ja tiedekunnat vuokrasivat yhdessä kaupunginkirurgi Fredrik Pihlflycktin kivitalosta kokonaista kerrosta piharakennuksineen. Vuokra oli kuitenkin korkea, ja virisikin ajatus oman ylioppilastalon rakentamisesta. Asia otettiin virallisesti esille vuonna 1858 historiallis-kielitieteellisen ylioppilastiedekunnan kokouksessa. Myöhemmin herätti keskustelua se, kuka asiasta oli ensimmäisenä tehnyt ehdotuksen. Yksi ”ehdokkaista” oli juuri C. G. Borg, joka silloin oli tiedekunnan kuraattori ja suomen kielen ylimääräinen lehtori.
Talohanke etenee laulaen
Ylioppilastalon rakentamiseen tarvittiin rahaa. Konsistorin ja sijaiskanslerin suosituksesta keisari myönsi ylioppilaille luvan järjestää keräyksen varojen hankkimiseksi. Järjestettiin erilaisia huvitilaisuuksia ja näytelmiä, mutta tärkeimmäksi rahanlähteeksi osoittautui ylioppilaslaulu. Perustettiin kolminkertainen kvartetti, kakstoistikko, joka kiersi maata varoja keräten. Tästä juontaa juurensa Ylioppilastalon julkisivun otsikkolaattoihin sittemmin hakattu lause ”Spei suae patria dedit” eli ”Toivoilleen isänmaa antoi”.
Muuttuvia suunnitelmia
Alun perin ylioppilastaloa varten hankittiin tontti paikalta, jossa nykyisin sijaitsee Kansallisarkisto. Erilaisten vaiheiden ja hankaluuksien jälkeen tontti kuitenkin vaihdettiin Aleksanterin- ja Itä-Heikinkadun (nykyisin Mannerheimintie) kulmatonttiin. Myös itse talosta oli erilaisia suunnitelmia. Esitettiin muun muassa ajatuksia kolmi- tai nelikerroksisesta rakennuksesta, johon mahtuisi muita toimijoita, kuten kansallismuseo. Lopulta kuitenkin päädyttiin kaksikerroksiseen taloon.
Ylioppilastalon rakennusjohtokunta ja arkkitehti
Kun lopullinen tontti oli hankittu ja hyvä pesämuna kerätty, päätettiin vuonna 1867 valita vaaleilla rakennusjohtokunta. Sen tehtävänä olisi palkata arkkitehti, tarkastaa piirustukset, huolehtia paalutuksesta, tontin tasoittamisesta ja itse rakennuksen pystytyksestä sekä raportoida työn etenemisestä säännöllisin väliajoin ylioppilaskunnalle. Viisihenkiseen johtokuntaan valittiin myös C. G. Borg, joka jo vuodesta 1863 oli hoitanut talohankkeen rahastoa. Johtokunta valitsi arkkitehdiksi Axel Hampus Dalströmin, joka oli yleisten rakennusten ylihallituksen ensimmäinen arkkitehti (myöhemmin ylijohtaja). Dahlström piirsi suunnitelman uusrenessanssityylisestä rakennuksesta, jonka keskiössä oli juhlasali. Tiloja oli myös ravintolalle, kirjastolle, osakunta- ja tiedekuntakokouksille sekä pienemmälle juhlasalille eli musiikkisalille. Keisari hyväksyi piirustukset 1869, ja rakennus valmistui seuraavana vuonna.
Ylioppilastalon vihkiäisjuhla
Rakennus vihittiin käyttöön marraskuun 26. päivänä 1870. Päivä valikoitui sen muistoksi, että vuonna 1722 samaisena päivänä yliopisto avautui oltuaan suljettuna isonvihan jälkeen. Vihkiäisohjelmaan kuului kaksikielinen aamujuhla, jossa rakennusjohtokunta istui kunniapaikoilla. Tilaisuus alkoi ja päättyi Maamme-lauluun. Muiden vieraiden poistuttua ylioppilaskunta ojensi rakennusjohtokunnan jäsenille kultasormukset. Illalla juhlia jatkettiin tanssiaisilla, ja seuraavana päivänä pidettiin päivälliset, joissa maljoja nostettiin muun muassa kakstoistikoille, arkkitehti Dahlströmille ja rakennusjohtokunnalle.
Julkista ja yksityistä
Koko talohanke oli alusta asti lehdistön ja suuren yleisön huomion kohteena. Lehdistö raportoi innokkaasti rahakeräyksestä, rakennussuunnitelmista ja vihkiäisten kielikysymyksistä. Myös kultasormusten lahjoittamisesta kerrottiin tuoreeltaan. Myöhemminkin ovat Vanha ylioppilastalo ja tapahtumat siellä olleet usein julkisuudessa. Rakennuksen historiaan lukeutuu keisari Aleksanteri III:n vierailu, sortokauden vastaista toimintaa, underground-taiteilijan vankeustuomioon johtanut performanssi sekä rakennuksen valtaus 1960-luvun lopulla. Ylioppilaiden omassa talossa kuitenkin myös luettu, kokoustettu, laulettu ja juhlittu ilman kohua.
Tämä kirjoitus julkaistaan 26.11.2020, Vanhan ylioppilastalon täyttäessä 150 vuotta. Mitä talon tulevaisuus tuokaan tullessaan?
Paljon onnea Vanha, nyt ja jatkossa!
Susanna Hakkarainen, projektisuunnittelija
Lähteitä:
Forsius, Arno: Elias Lönnrotin (1802–1884) hautajaiset 3.4.1884.
Historiallinen sanomalehtikirjasto: https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER
Klinge, Matti 1978: Ylioppilaskunnan historia osa 2. Kansalaismielen synty. Helsinki.
Klinge, Matti 1970: Ylioppilastalo. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan kiinteistöjen vaiheita. Jyväskylä.