Yliopiston kipsiveistoskokoelman historia ja konservointi

Yliopiston päärakennuksen Senaatintorin puoleinen, niin sanottu vanha puoli on vielä peruskorjauksen vuoksi suljettuna, mutta monet yliopistolaiset voinevat palauttaa heti komeat sisätilat mieleensä: juhlasalin, auditoriot ja juhlavan vestibyylin eli porrashallin. Niin, ja tietenkin antiikin esikuviensa mukaan valetut kipsiveistokset, jotka levittäytyvät arvokkaina hahmoina portaikkoon ja käytäville.

Konservointiprojekti

Helsingin yliopistomuseon hoidossa olevat kipsiveistoskokoelman veistokset ovat ilahduttaneet päärakennuksen käyttäjiä jo vuosikymmenet. Kokoelma tunnetaan myös nimellä taidehistorian veistokuvakokoelma, sillä veistoksia käytettiin ja käytetään edelleen taideopetuksessa ja koska taidehistorian oppiaine hallinnoi kokoelmaa ennen sen siirtymistä Yliopistomuseon hallintaan vuonna 2014.

Kulttuurihistoriallisesti arvokas kokoelma jouduttiin siirtämään turvaan vuosien 2019–2021 peruskorjauksen tieltä. Veistosten kuntokartoitus varmisti niiden tarvitsevan kipeästi konservointia. Kokoelma siirrettiin säilytykseen Museoviraston Kokoelma- ja konservointikeskukseen, josta niille vuokrattiin asianmukainen säilytystila, ja konservointia ryhdyttiin järjestelemään.

Marraskuussa 2019 toteutettiin konservointimenetelmien kokeilujakso, jotta saataisiin tarkempaa tietoa kipsiveistosten pinnoituksista ja aiemmista korjauksista tulevaa konservointiprojektia varten.

”Materiaalitutkimuksissa varmistui, että veistosten pinnalla oli patinointia eli sävytystä maapigmenteillä eikä vain likaa”, kertovat koekonservoinnin tehneet konservaattorit Anna Lehtinen ja Sari Pouta Konservointipalvelu Löydöstä.

Projektipäällikkö Anna Luhtala Helsingin yliopistomuseolta. Taustalla konservointitila ja konservaattori Marja-Liisa Halonen työssään. Veistokset on purettu osiin konservointia varten. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Osa esillä olleista veistoksista, kaikkiaan 21 kpl, tulee palaamaan päärakennukseen, kun peruskorjaus valmistuu. Konservointityötä tekee parhaillaan Yliopistomuseon ohjauksessa kaksi yritystä: Konservointipalvelu Löytö sekä Konservointiliike Patina.

Reilu puolet konservoinneista valmistuu kevääksi 2021, jolloin veistokset siirretään takaisin päärakennukseen, ilahduttamaan toukokuussa promootioitaan viettäviä. Loppujen veistosten konservoinnit valmistuvat toisessa erässä, ja palaavat päärakennukseen näillä näkymin vuoden 2023 alkuun mennessä. Konservointi on tarkkuutta ja huolellista paneutumista vaativaa työtä, jota vain alan erityisammattilaiset osaavat tehdä.

”Kipsi on materiaalina samaan aikaan hauras ja vahva”, kuvailee Patinan konservaattori Ekaterina Oksanen. Tämä tekee veistosten konservoinnista haastavaa.

”Kokoelman veistokset ovat lisäksi kukin erilaisia niin rakenteen kuin pinnan osalta,” konservaattori Polina Semenova kertoo.

”Jopa kipsilaadut eroavat toisistaan eri veistoksissa,” konservaattori Marja-Liisa Halonen lisää.

Pinnalla ja pinnan alla

Kipsiveistosten tulisi olla hohtavan valkoisia ja sileäpintaisia kuten alkuperäisten antiikin veistosten. Vai oliko se sittenkään näin…? Itse asiassa vallalla on yleinen virhekäsitys, että antiikin Kreikan ja Rooman marmoriset veistokset ja temppelit olivat valkoisia, jollaisina myöhempi maailma ne löysi. Ajan virta on kuitenkin vain huuhtonut pois pigmentit, joita yleisesti käytettiin antiikin aikana. Temppelit olivatkin koreasti maalattuja ja veistoshahmot eläväisen hehkuvia. Vasta nykyajan menetelmin ollaan pystytty poimimaan hennoista pigmenteistä tietoa siitä, minkä näköisiä veistokset oikeasti aikanaan olivat.

Osassa löydettyjä antiikin veistoksia on ollut pigmenttejä hieman paremmin säilyneinä, kuten ruskeaa väriä hahmojen hiuksissa. Tämä on huomattu jo 1800-luvulla, jolloin elettiin kipsiveistoskopioiden kulta-aikaa. Siispä, myös veistoskopioihin sävytettiin häivähdys esikuvaveistosten pigmenttejä – arkeologisten löytöjen perusteella! Tämä näkyy myös yliopiston kipsiveistoskokoelmassa.

Veistosten saloja voidaan paljastaa myös röntgenkuvauksen avulla. Menetelmää hyödynnettiin kipsiveistosten konservointiprojektissa mm. Laokoon-ryhmän kohdalla.

Laokoon-veistoskokonaisuus työn alla, osittain purettuna. Valokuvan päälle on lisätty röntgenkuvia veistoksesta, joista näkyy sen rakenteita. Alkuperäinen, marmorinen Laokoon-veistos löytyi Roomasta Domus Aurean raunioista vuonna 1506. Veistoksen on arveltu olevan peräisin noin vuosilta 50–25 eaa. Laokoon-ryhmä on nykyään Vatikaanissa, mutta siitä on poistettu myöhemmin tehdyt restauroinnit, ja siksi se näyttää osin hyvinkin erilaiselta kuin 1800-luvulla valmistettu Helsingin yliopiston kipsikopio. Kuva: Konservointiliike Patina.

Harvinainen kokoelma

Yliopiston kipsiveistoskokoelman alullepanija oli Helsingin yliopiston eli silloisen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston klassisen filologian apulainen Nils Abraham Gyldén (1805–1888), joka innostui Saksaan vuonna 1834 suuntautuneella opintomatkallaan antiikin taidekokoelmista ja haaveili Helsinkiin samanlaista kokoelmaa. Varat ensimmäisten teosten hankintaan saatiin ylioppilaiden järjestämän rahankeräyksen turvin. Vuonna 1843 hankittiin Pariisista veistoskopiot teoksista Laokoon-ryhmä, Belvederen Apollo ja Versailles’n Artemis.

Kokoelma karttui sittemmin estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Carl Gustaf Estlanderin (1834–1910) toimesta. Yliopiston konsistori myönsi veistoshankkeelle rahoituksen. Ensimmäiset uudet hankinnat tehtiin Ranskasta vuonna 1871 yliopiston Piirustussalin opettajan Adolf von Beckerin (1831–1909) avustuksella.  Hankintoja jatkoi taidehistorian ja estetiikan dosentti Johan Jacob Tikkanen (1857–1930). Hän hankki Italian-matkallaan vuonna 1883 kokoelman ensimmäiset renessanssiajan veistoskopiot.

Kokoelman esikuvana olivat usean eurooppalaisen yliopiston vastaavanlaiset kokoelmat, joita on edelleen olemassa myös muilla yliopistoilla.  Valitettavasti edellä mainittu käsitys veistosten valkoisesta ihanteesta on johtanut siihen, että valtaosa näistä veistoskokoelmista on ”uudistettu” käsittelemällä kaikki pinnat puhtaan valkoisiksi – kaikki pigmenttijäämät poistamalla.

Helsingin yliopiston kipsiveistoskokoelma on tietääksemme niitä harvoja kokoelmia, joissa pigmentit ovat harvinaisen hyvin säilyneet. Sellaisina haluammekin veistoksemme säilyttää. Siksi nytkään veistoksia ei kunnosteta uudenveroisiksi, vaan ne saavat pitää historiansa, säilyttäen pigmentit ja upeat patinat. Myös vanhat, jo historialliset korjaukset jäävät osin näkyville.

Meille nykyajan ihmisille saattaa olla vaikeaa mieltää kopioista koostuva kokoelma arvokkaana. Kopiokokoelmat ovat kuitenkin tärkeä osa eurooppalaista kulttuurihistoriaa aikana, jolloin yleisöille avoimet museot ja yliopistotilat avattiin sivistämään kansaa. Maailman kulttuuriaarteet tuotiin kansalaisten ulottuville kopioiden välityksellä. Antiikin veistosten kipsikopiot olivat myös meillä Suomessa luomassa pohjaa museo- ja taidealan kehitykselle.

Nähtävillä jo vuodesta 1845 – ja pian taas!

Päärakennuksen vanhan puolen vestibyyli ennen peruskorjausta. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Timo Huvilinna.

Me tunnemme kipsiveistokset nimenomaan päärakennuksen vanhalta puolelta, mutta ensimmäisen kerran veistoksia esiteltiin yleisölle Piirustussalilla, joka tuolloin sijaitsi nyt jo puretussa rakennuksessa Fabianinkadulla. Lokakuussa 1845 järjestetty näyttely oli muuten Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen julkinen taidenäyttely!

Seuraavaksi veistokset sijoitettiin vuonna 1869 Senaatintorin laidalle valmistuneeseen laboratorio- ja museorakennus Arppeanumiin. Veistokset muuttivat sitten hetkeksi yliopiston päärakennukselle ja taas takaisin Arppeanumiin.

Yliopiston päärakennuksen laajennusosan valmistuessa vuonna 1937 veistokset siirrettiin ensin uuden osan pohjoiseen yhdyssiipeen. Paikanvalinnassa oli onnea, sillä vestibyyli, jossa teokset sittemmin ovat tulleet meille tunnetuksi, vahingoittui pahoin vuoden 1944 palopommituksessa. Sivukäytävällä veistokset säilyivät vahingoittumattomina. Sodan ja päärakennuksen korjausten jälkeen veistokset vakiintuivat pääosin nykyisille paikoilleen.

Pian ne ovat taas asemissaan ja hyvissä voimissa kohtaamaan tulevaisuuden.

Anna Luhtala
Projektipäällikkö, museoamanuenssi
Helsingin yliopistomuseo

 

Kirjallisuutta:

Ars Universtaria 19640-1990 – Teoksia Helsingin yliopiston Piirustussalista. Toim. Kati Heinämies. 1990.

Estlander, C. G. (1876): Universitetets skulptursamling: Företeckning öfver antika verk i gipsafgjutningar uppställda i Univeritets Laboratoriibyggnad. Helsingfors.

Gurewitsch, Matthew (2008): “True Colors”, Smithsonian Magazine, July 2008 (https://www.smithsonianmag.com/arts-culture/true-colors-17888, viitattu 5.11.2020).

Huhtala, Virpi (2011): Taidetta kirjastossa – Taidehistorian toimipaikan kipsiveistokset, HULIB News (https://blogs.helsinki.fi/librarynews/2011/03/28/taidetta-kirjastossa-taidehistorian-toimipaikan-kipsiveistokset, viitattu 29.10.2020).

Nikula, Riitta (1974): ”Helsingin yliopiston veistokuvakokoelman historiaa ja taustaa”, Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 1. Helsinki.

Selkokari, Hanne: Taidehistorian veistokuvakokoelma (http://www.helsinki.fi/taidehistoria/tietoa/kokoelmat/Kipsit/Veistokuva/VeistoFi.htm, viitattu 29.10.2020).