Tag: William Shakespeare

Posted on

Two World Leaders

In June 1520, two young European monarchs, King Henry VIII of England (1492–1547) and King Francis I of France (1494–1547) met at the Field of the Cloth of Gold, an area between English and French territory on the Continent. The summit was largely orchestrated by King Henry’s close advisor, Cardinal Thomas Wolsey (1478–1530), and it was one of the early attempts to create a political European brotherhood to ensure peace and prosperity to all parties.

This was a stately affair. The two monarchs were rising European Renaissance princes, known for their learnedness and art as well as skills in both diplomacy and combat. Wherever a king went, on progress or for a political encounter, streets were closed, houses were taken over by the royal entourage, people gathered by the road cheering, some protested – and it was always an honour to be associated with the king, in one way or another.

William Shakespeare’s (1564–1616) play King Henry VIII (1613) gives us an account of the events in the words of the Duke of Norfolk, who refers to the encounter as a “view of earthly glory” continuing that:

“… The two kings,
Equal in lustre, were now best, now worst,
As presence did present them; him in eye,
Still him in praise: and, being present both
‘Twas said they saw but one; and no discerner
Durst wag his tongue in censure. When these suns—
For so they phrase ’em—by their heralds challenged
The noble spirits to arms, they did perform
Beyond thought’s compass; …”

(Act I, scene i)

The two glorious monarchs were later known for other things than youth and splendour. (Francis suffered a number of military setbacks, and Henry carried his duty to fulfil his Tudor legacy to the verge of tyranny.) But the meeting at the Field of the Cloth of Gold was a significant signpost for European policy and political mind-set at the time. Different accounts and interpretations of the final outcomes of the meeting have been presented in chronicles and histories, and the attempt for further European liaison, and even for world peace, has been an endeavour ever since the days of King Henry and King Francis. Each age will decide the significance of each individual encounter. So also, eventually, of the Helsinki Summit of today.

I wonder, though, how much we have learned from the past, and how history will eventually report this latest meeting. Watching the black carcades drive towards the summit venue under a warm Helsinki sun today, nearly five-hundred years after the event in France, I recall the words of the Duke of Norfolk/Shakespeare on the first encounter of the two Renaissance princes:

“I … saw them salute on horseback;
Beheld them, when they lighted, how they clung
In their embracement, as they grew together;
Which had they, what four throned ones could have weigh’d
Such a compounded one?”

Two leaders, in their unity worthier than four kings. Quite a challenge.

King Henry VIII, by an unknown Anglo-Netherlandish artist (c. 1535–40), painting possibly originally in the possession of Henry’s personal chaplain Anthony de Bellasis, displayed to show loyalty to the monarch in times of religious and political turmoil. National Portrait Gallery, London.

Posted on

Parhelion

De senaste veckorna har man igen några gånger kunnat se solen med något av en en ljuscirkel omkring, och på båda sidorna av den egentliga solen syns var sin, oftast mindre, reflektion. Det blir en uppenbarelse av tre solar, inte bara en. Och att solarna inte bara äger rum som spektriska fenomen på himlen ser man genom att samtliga ”solar” ofta också reflekteras till exempel i vattenytan, liksom en riktig sol. Fenomenet heter parhelion (också: vädersol) och det har en meteorologisk förklaring.

Men då det här fenomenet syntes på himlen i februari 1461, strax innan yorkisten Edvard skulle mötas i strid mot kung Henrik VI vid Mortimer’s Cross i västra England, fick det en mycket stor betydelse. Många hade sett det och man försökte sig på att tyda meningen med att naturen (eller Gud) visar tre solar i stället för en. (Sannolikt var reflektionerna större och starkare än de vi vanligen brukar se och de jag lyckats få på bild.) Man var då övertygad om att de ”tre solarna” representerade den helige treenigheten, och många ansåg att Gud så visade att han var på den unge Edvards sida. Och visst segrade Edvard och blev strax därpå kung Edvard IV av England.

Det tolkades vidare att de tre solarna också representerade de tre bröderna i familjen York (Edvard och hans yngre bröder George och Rikard), och att släkten York så skulle vinna rosornas krig. Framgången höll inte i sig så länge, men tecknet om ”the three suns/sons of York” lär nog ha hjälpt till seger en tid framöver.

William Shakespeare skriver om det meteorologiska fenomenet över hundra år senare i sin pjäs Konung Henrik den sjätte, tredje delen, då Edvard utropar:

”Hvad ser jag? Trenne solar där på himlen!”

Och den yngsta brodern Rikard svarar:

”Tre klara solar, en och hvar en hel;
Ej sönderskurna utaf lätta strömoln,
Men hvar för sig de stå på ljusblå himmel.
Se, se, de nalkas, kyssas, smälta hop,
Som om hvarann de svuro helig tro,
Och äro blott ett sken, ett ljus, en sol.
Med detta förebådar himlen något.”

(akt II, scen I, sv. övers. C.A. Hagberg, 1848).

Och visst känner historien till tre konungar York: Edvard IV, Edvard V och Rikard III. Trots Edvard IV:s (1461–83) segerrika strid och maktövertag fick han visserligen ge tillbaka tronen för en kort tid till Henrik VI under vintern 1470–71, men för det mesta var hans regi en framgång för landet. Sonen Edvard V (1483) var endast tolv år gammal då han ärvde tronen, och han hann aldrig bli krönt till kung. Trots det finns han med på samtliga förteckningen över engelska regenter. Efter att den unga konungen Edvard V och hans bror, den nioårige prins Rikard flyttat in på fästningen Towern i London och senare år 1483 spårlöst försvunnit, övertog Edvard V:s farbror och förmyndare Rikard av York makten. (Edvard IV:s andra bror George hade omkommit redan år 1478.)

Den yngsta av de tre bröderna York, Rikard, blev därmed kung Rikard III (1483–85) och den tredje ”son of York” på den engelska tronen. Rikard blev efter sitt korta styre ökänd för att ha varit både halt och oformad, och dessutom för att – så har man senare kommit till – fängslat och sedan mördat sina två brorssöner. Det vet dock ingen med säkerhet. Det som man nog vet är att Rikards korta tid vid makten var en tid då utbildning, välfärdsstöd och kyrka utvecklades starkt i England. Detta banade väg för den europeiska renässansen att verkligen blomstra i landet. Trots att dessa tre solar York slocknat skulle arvet efter deras sken med tiden leda upptäcktsresanden och sjöfarare i formandet av ett brittiskt imperium där solen aldrig gick ner.

Posted on

Fear

When terror takes over, time and time again, and fear sweeps over city after city, our tomorrow never seems as safe as yesterday, anywhere. This year has been especially hard like that. Some incidents have us glued to the news reports and the internet; sometimes we barely have the strength to open the television. All these incidents make our world shudder, and they turn it into a darker place. At the same time, we know that we should not give in, should not let evil, hatred and fear win.  

When contemplating the untimely death of a young girl, John Donne (1572–1631), too, felt similar helplessness in the face of the events and the cruel world around him. “[W]hen thou knowest this,” he concludes three times in his despair:    

“Thou knowest how poore a trifling thing man is.
[—] Thou knowest how lame a cripple this world is.
[—] Thou knowest how ugly’a monster this world is”    

Every death, every violence, shakes us to the core, and we may, like Donne, see the world “a cripple” and “a monster” and resign to our own insufficiency. It feels that all we want to do is to hide and to protect our loved ones as best we can. Seems like the best thing to do.  

In 1529, Cardinal Thomas Wolsey (1478–1530) had to step down as Lord Chancellor to King Henry VIII (1491–1547). His main successor as the king’s trusted advisor was Thomas Cromwell (1485–1540). In his play about Henry VIII (1613), William Shakespeare (1564–1616) gives Wolsey a moment to pause when leaving office, and Wolsey gives a long, moving speech to Cromwell. At the time of writing the play, more than eighty years after the event, Shakespeare already knew that the world Wolsey was leaving behind was to face turmoil and even terror, and Cromwell, too, was to meet a violent death. Yet, in the play, Shakespeare lets Wolsey instruct his follower – as well as the audience – on how to encounter the world:

[—]
Love thyself last: cherish those hearts that hate thee; 
Corruption wins not more than honesty. 
Still in thy right hand carry gentle peace, 
To silence envious tongues. Be just, and fear not:   
[—]   

These are heavy challenges on a day when the news are again filled with violence and terror. Yet, even in hindsight, Shakespeare deemed it more productive to go with “honesty” and with “gentle peace” – and to encourage us to “fear not”.  

 

St Paul’s Cathedral, London, on the night of the terror attack on 22nd March 2017. 

* John Donne: “An Anatomy of the World”, ll. 183–4, 238, 326, ed. by John T. Shawcross, 1967; William Shakespeare: King Henry VIII, Act III, scene ii

Posted on

Royal Trains and Helicopters

Last night I was listening to the distant sound of passing helicopters in the cool Finnish summer night. These were part of the national army equipment assigned to escort the President of Russia, now returning to his home country after a visit of political meetings and cultural exchange. Only two months earlier, I was listening to similar sounds from another set of helicopters outside a lecture room at Hebrew University on a hot afternoon in Jerusalem, when the President of the United States was finishing his visit to the Middle East after his talk at the Israel Museum just next door to the university campus. And it strikes me now how the at times seemingly superficial, yet perhaps eventually potentially crucial political events coincide and sometimes intertwine with the lives of ordinary people.  

In much the same way William Shakespeare (1564–1616) describes a scene in his play King Henry VIII (1613), where two gentlemen discuss the passing “royal train” taking Queen Anne to her coronation in Westminster in May 1533 (act IV, scene i). This day, the first gentleman states, is one of “general joy”, and the second gentleman concurs:  

[T]he citizens,
I am sure, have shown at full their royal minds—
As, let ‘em have their rights, they are ever forward—
In celebration of this day with shows,
Pageants and sights of honour.

To this the first gentleman answers:

Never greater,
Nor, I’ll assure you, better taken, sir.

We know, however, that also other voices were heard at this time in the streets of London. Contemporary accounts include references to violent and rude language and even mockery when the royal train was passing in the street. Many people were in favour of the recently dismissed Queen Catherine of Aragon, and they would not accept the new wife of the King easily. 

Yet, when Shakespeare was writing his play eighty years after the event, he knew that at the time of her coronation Queen Anne had already been pregnant with her only child, Princess Elizabeth. Although a male heir was what King Henry really wanted, Shakespeare had also seen that this future Queen Elizabeth I was to carry the Tudor legacy and make England greater than ever before. (So perhaps we can understand his artistic liberties of focussing on the positive acclamations…) Furthermore, now almost five centuries later, we can see how that child of Queen Anne became the first of remarkable English female monarchs with a long reign and a significant role in international politics and world peace.  

Like the royal train in Shakespeare’s play passes over the stage and gives way for a new theatrical scene, so too has the sound of the helicopters receded outside my bedroom window and other news topics top today’s headlines. Only time will tell which of these current scenes will be remembered in the future, how they will be retold, and what role they will play in international politics and world peace.     

 

Queen Elizabeth I (“The Ditchley portrait”) by Marcus Gheeraerts the Younger (circa 1592), National Portrait Gallery, London. 

 

Posted on

Pyhän kolminaisuus

Kolmisenkymmentä tutkijaa kokoontuu kolmeksi päiväksi Jerusalemiin keskustelemaan raamatun vaikutuksesta kirjallisuudessa samaan aikaan kun amerikkalaiset armeijan helikopterit halkovat ilmaa yliopistokampuksen yllä ja vain maailmanpoliittisesti merkittävä valtiovierailu löytää tiensä uutiskanavien tiedonvirtaan. Kuitenkin juuri tässä luentosalissa liikutetaan olemassaolon peruskalliota.

Kansainvälisen osallistujajoukon aiheet vaihtelevat heprean- ja kreikankielisten raamatuntekstien tulkintojen historiallis-kulttuurisista haasteista ja William Shakespearen (1564–1616) kuningasnäytelmien raamatullisista viittauksista aina John Miltonin (1608–74) vanhatestamentillisten tulkintojen soveltamiseen nykypäivän maailmanpolitiikkaan. Esitelmissä juutalainen, islamilainen ja kristitty kerrontatraditio kohtaavat ja erkanevat – ja kohtaavat taas.

Jerusalem itse kertaa samaa tarinaa: Katukilvet toistavat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi pyhistä kirjoista tuttuja paikannimiä ja tekevät historiasta ja tarinasta totta. Juutalaisen retkioppaan sanoin: “Kun historia, arkeologia ja traditio kohtaavat – ja jos niiden kertomat tarinat eroavat toisistaan – traditio voittaa, aina.”

Tutkijan tieteellinen esitys ei sisällä tunnustuksellisia elementtejä vaan pyrkii kaikessa objektiivisuuteen, ja esitykset on tässä asiayhteydessä riisuttu kaikista tunnustuksellisista tunnusmerkeistä. (Esimerkiksi ajalliset käsitteet viittaavat “toisen temppelin [historiallisesti todistettuun] aikaan”, ei uskonnollisen profeetan tai jumalan elämään perustuvaan ajanlaskuun – joskin kipa tai kaulariipus antavat viitteitä yksittäisen osallistujan omasta vakaumuksesta.) Tässä ympäristössä kuitenkin myös uskonnollisesta elementistä tulee väistämättä osa poikkitieteellistä jatkumoa ja raja analyysin ja elämyksen välillä hämärtyy. Koska kaupunki on niin avoimen kolmijakoinen, ottaa myös osallistujien oma tieteellinen ajattelu kantaa kolmijakoisuuteen.

Kirjallisuudentutkimuksen uskonnolliset raja-aidat ylittävä lähestymistapa seuraa osallistujia myös luentosalin ulkopuolelle pyhällä maalla. Tutkijat ovat juutalaisia, muslimeja ja kristittyjä. Joukossa on epäilijöitä ja etsijöitä; joku määrittelee itsensä ateistiksi. Moni on kääntynyt elämässään kerran, toiset vaeltavat vakaumusten varjoisassa välimaastossa. Nyt anglikaani polvistuu rukoukseen tabernaakkelin edessä, uskonnoton kastaa varovasti kätensä pyhään veteen, ja etsijä ostaa päänsä suojaksi lakin, johon on kirjailtu “I <3 Jesus”. Vanhassa kaupungissa minareettien kutsu sekoittuu länsimuurin rukouslauluun ja ristin tien hartaushetkiin. Opilliset yksityiskohdat sulautuvat yhteen, silmät sulkeutuvat, kädet nousevat kohti samaa korkeutta.

Tässä kiteytyy myös kirjallisuudentutkimuksen perimmäinen tehtävä: yhteisymmärryksen luominen ihmisten ja kansojen kesken. Kaupungissa, jossa yksi ja sama tienviitta johtaa eri vakaumusten edustajat kukin kohti omaa päämääräänsä (ja ehkä kohti samaa päämäärää?), tuntuu hetken siltä, että maailmanrauha voisi sittenkin olla mahdollinen.

(The Bible in the Renaissance and its Influences on Early Modern English Literature, The Hebrew University of Jerusalem, Israel, 22-25 May 2017)