Nyt, melkein pari kuukautta paluumme jälkeen, sain vihdoin kirjoitettua ylös ajatuksia matkasta. Vietimme vuoden ensimmäiset kolme kuukautta tutkimusvierailulla Manchesterin yliopistossa. Tässä tekstissä kerron, millaista Manchesterissa oli asua. Toisessa tekstissä pohdin kaupungin kestävyystavoitteita oman tutkimukseni näkökulmasta. Kolmannessa osassa kerron Manchesterin yliopistosta ja Sustainable Consumption Institutesta, joka oli vierailuni kohde.
Manchester oli monin tavoin Helsingin kaltainen kaupunki. Se on parin tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Kaupungin ympärillä, suur-Manchesterin alueella, asuu yli kaksi miljoonaa ihmistä. Itse kaupunki muodostuu keskustasta, jonka kävelee päästä päähän vajaassa tunnissa, sekä lähiöistä joihin enimmäkseen pääsee kätevästi raitiovaunun kaltaisella ratkaisulla. Nykyisin Manse kilpailee Englannin kakkoskaupungin tittelistä Birminghamin kanssa, jossa käväisin myös BSA (British Sociological Association) -konferenssin yhteydessä huhtikuussa. Henkilökohtaisesti menisin koska tahansa mieluummin Manchesteriin kuin Birminghamiin.
Manchester on maailman ensimmäisiä teollisuuskaupunkeja ja siellä on aiemmin ollut runsaasti mm. tekstiiliteollisuutta. Nykyisin suunnattomat varastohallit on muutettu museoiksi ja elokuvateattereiksi. Kaupungissa on useita sen (ja Englannin yleisemminkin) historiasta kertovia museoita, kuten Science and Industry Museum (suosittelen, jos isot koneet, viemärit ja jätteidenkäsittely kiinnostavat) sekä People’s History Museum (joka oli kattava ja mielenkiintoinen katsaus ammattiliittojen ja Labourin syntyyn).
Taidepuolelta maininnan arvoisia ovat erityisesti uudempaan taiteeseen keskittyvät HOME, Centre for Chinese Contemporary Art ja lähigalleriamme Castlefield Gallery. Kaiken kaikkiaan juuri pienet galleriat olivat Manchesterin parasta antia: esimerkiksi Manchester Museum oli lopulta vain pienempi versio Lontoossa sijaitsevista vastaavista eikä myöskään Manchester Art Gallery päässyt päräyttämään. Esimerkiksi CCCA kuitenkin sattui juuri viettämään juhlavuottaan ja sen kunniaksi galleriassa oli näyttelyitä useilta taiteilijoilta jotka olivat jo aiemmin vierailleet galleriassa – Xu Bingin näyttely oli hauskimpia hetkeen.
Kun minulta on kysytty, millainen Manchesterissa oli, on siihen vastaaminen yksiselitteisesti melko haastavaa. Manchester ei ole “turistikaupunki”: jos haluaa maan parhaita museoita tai fiilistellä kuninkaallisia (kukapa ei haluaisi), kannattaa pysyä Lontoossa. Jos haluaa päräyttäviä maisemia, kannattaa junalla jatkaa Skotlannin puolelle saakka, tai ottaa käännös rannikolle vaikkapa Liverpooliin. Hyviä pubeja löytyy (erityisesti lähipubimme The Knott ansaitsee tulla mainituksi), mutta niitä on muuallakin.
Itselleni Manchester aukesi vasta kun kaupungissa oli asunut reilun kuukauden, mikä ajoittuu suunnilleen samoihin aikoihin tammikuun alusta jatkuneen tauottoman sateen päättymisen kanssa. Kampusalueen sivukaduilta alkoi löytyä toinen toistaan parempia kasvisravintoloita ja rugbyn säännöistä alkoi tajuta jotain. Työkavereiden kanssa käytiin joka perjantai syömässä korealaisessa (sama annos joka kerta) ja iltapäivällä mentiin kaljalle (kampuksen läävimpään, mutta myös halvimpaan pubiin).
Sanoisin, että Manchester on enemmän paikka jossa asutaan, kuin jossa käydään. Kävelymatkan päässä kotoa oli paitsi yliopisto, myös hulppeat työskentelyolosuhteet tarjoava John Rylands Library sekä useita mukavia kahviloita (kuten Grindsmith ja North Tea Power). Iltaisin juoksin kanaalia edestakaisin, koska liukasta ja pimeää kanaalinrantaa oli mukavampi juosta kuin neli- tai kuusikaistaisen autotien vartta. Sunnuntaisin oli vapaapäivä, ja silloin käytiin museossa tai galleriassa, ja mentiin pubiin syömään. Rutiinit muodostuvat yllättävän nopeasti.
Mitä Manchesterista jäi kaipaamaan? Yliopiston lisäksi (ehkä yllättäen) ihmisiä, myös yliopiston ulkopuolelta.
Tutkijaihmisenä valmistauduin vierailuun lukemalla ensitöikseni Sarah Foxin kirjan “Watching the English“, jossa Fox kuvailee englantilaisten käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa. Kirjan perusteella englantilaiset ovat vaivautuneita, pidättyväisiä ja sosiaalisissa tilanteissa jatkuvalla epämukavuusalueella. Juuri ennen saapumistamme Manchesteriin sosiaalinen media valisti meitä paikallisesta juhlimiskulttuurista jakamalla kuvia uudeltavuodelta naapurikorttelistamme, synnyttäen tietynlaisia ennakkoluuloja paikallisia kohtaan.
Kun mankuunit sitten yhtäkkiä tuttavallisesti jutustelevat kaupan kassalla, huolehtivat ruuhkaisella baaritiskillä että saan varmasti tuoppini vuorollani ja pyytävät anteeksi pientäkin hipaisua ruuhkaisella kadulla, oli tällaisella introvertimmalla suomalaisella tekemistä pysytellä samanlaisella ystävyystasolla. Jos minusta itsestäni ollut kiinni, niin aika moni uusi tuttavuus olisi jäänyt syntymättä. Kyllä se ystävällinen hymy vastaantulijalle tai joka-aamuinen kuulumistenvaihto kahvihuoneessa tekisi Helsingissäkin ihan hyvää.