Akateeminen vapaus on hieno asia. Viimeiset kaksi vuotta, neljä kuukautta ja pari viikkoa olen saanut tehdä omaa tutkimusta. Ei työaikoja, ei kellokorttia, ei tuntiseurantoja. Työsopimuksessani lukee, että vuosittainen työmäärä on 1600 tuntia. On ihan itsestä kiinni, miten tämän työmäärän tekee, kunhan tekee. Ja neljän vuoden sisällä pitäisi saada käteensä painotuore väitöskirja ja päähänsä tohtorin hattu.
Aiemmin useita kertoja työhuoneessa seinää tuijottaneena, odottaen hetkeä jolloin saa leimata itsensä ulos, tätä todellakin osaa arvostaa. Sateisena päivänä voi jäädä tekemään töitä kotiin tai kesän koittaessa ottaa kirjan mukaan veneelle tai mökille. Tarvittaessa työkone kulkeutuu mukana myös ulkomaille. Ja olen minäkin hyödyntänyt tätä vapautta. Tätäkin blogia kirjoitan kotona keittiön pöydän ääressä. Kukaan ei ihmettele, miksi työhuoneeni ympäristötieteiden laitoksella on tyhjä, koska aina silloin tällöin se on. Kukaan ei vaadi minua selittämään, miksi en ollut siellä tänään.
Mutta akateemisella vapaudella on myös varjopuolensa. Väikkärin ohjaajilta saa tukea ja apua tarvittaessa, ja lisäksi minulla (kuten muillakin tiedekuntamme tohtorikoulutettavilla) on seurantaryhmä, jolle kerran vuodessa raportoidaan omasta edistymisestä. Ryhmän tarkoitus on auttaa työtä etenemään suunnitelmien mukaan. Mutta kukaan näistä ihmisistä ei ajattele omasta puolesta, ei kirjoita artikkeleita omasta puolesta, eikä käske aamuisin töihin. Kukaan muu kuin minä itse ei vastaa siitä, että väitöskirja tulee tehdyksi.
Viimeiset kaksi vuotta, neljä kuukautta ja pari viikkoa olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan. Kun kukaan muu ei määritä työaikoja, saattaa työpäivä lipsahtaa 12- tai 16-tuntiseksi. Viikonloppuisin “lukee pari artikkelia” tai “kirjoittaa vähän jotain”. Työ on ajatuksissa koko ajan. Kun sateisena päivänä jää kotiin tekemään töitä, aloittaa työpäivän samaan aikaan aamukahvin kanssa, unohtaa syödä lounaan ja nousee pöydän äärestä ensimmäisen kerran illalla, kun puoliso tulee kotiin. Illalla ennen nukkumaan menoa lukee Finlandia-voittajan sijasta jotain, joka on haettu Viikin tiedekirjastosta. Loman aloitus venyy parilla viikolla, että saa viimeisimmän artikkelin valmiiksi, ja keskeytyy kun sitä edellisen artikkelin korjausehdotukset tulevatkin heinäkuussa.
Näillä näkymin saan oman väitöskirjani valmiiksi vuoden loppuun mennessä – vuoden ennen neljän vuoden tavoiteaikaa. Se ei suinkaan tarkoita, että olisin millään tavalla erityisen lahjakas tai fiksu. Se tarkoittaa sitä, että olen tehnyt kolmessa vuodessa neljän vuoden työmäärän. Pelkästään tämän vuoden tammi-maaliskuussa, vajaan kolmen kuukauden aikana, pidin 14 vapaapäivää. Se on noin yksi viikossa. Se on ihan liian vähän.
Aluksi liika töiden tekeminen meni innostuksen piikkiin: sain tutkia sitä mitä halusin, halusin lukea kaiken, tavata kaikki, osallistua kaikkeen. Myöhemmin olen tehnyt töitä kellon ympäri, koska deadline lähestyy, koska pitää haastatella mahdollisimman paljon ihmisiä, koska puolisokin tekee, koska tämä nyt vain pitää tehdä. Viimeisen vuoden ajan, koska kolmen vuoden rahoitus on päättymässä, eikä varmuutta neljännen vuoden rahoituksesta ole. Kun on näin pitkällä, voi kai homman yhtä hyvin rutistaa pakettiin. Joka kevät ja syksy olen luvannut, että tästä lähtien pidän kaksi vapaapäivää viikossa.
Tänä keväänä olen ollut väsynyt. Useana aamuna töiden aloittaminen on hankalaa. En haluaisi avata lukulistalla olevaa kirjaa, enkä varsinkaan tiedostoa, jossa lähes valmis artikkeli odottaa viimeistelyä. Työhuoneelle meneminen vähän ahdistaa. Yliopiston irtisanomisten ja muiden järjestelyjen vuoksi käytävillä on hiljaista, moni työhuone on tyhjä. Oma tulevaisuus vähän pelottaa: löytyykö yliopistolta työpaikkaa, saako koskaan apurahaa jatkaakseen sitä työtä, joka tuntuu omalta? Ja vaikka löytyisikin, kuinka pitkään sitä jaksaa tehdä? Onko jatkuva ylisuorittaminen vain osa akateemista työnkuvaa?
Kun yliopisto ja laitokset joutuvat kilpailemaan jokaisesta eurosta, on ymmärrettävää, että tohtorikoulutettavia kannustetaan saamaan väitöskirjansa valmiiksi ajallaan – ja mieluummin nopeammin. Väikkärin kriteerejä hivutetaan alaspäin, jotta valmistuminen ei jäisi julkaisujen määrästä kiinni, samoin vaadittavien opintopisteiden määriä. Samaan aikaan haluaisi omasta tutkimuksestaan täydellisen: että se olisi vähintään yhtä hyvä kuin ne, joita on aiemmin lukenut ja joiden syntymistä seurannut. Niitä, joiden takana on viiden tai jopa kymmenen vuoden ajatustyö. Ja sitten aina välillä havahtuu siihen (vähän murskaavaan) ajatukseen, että vaikka kuinka tekisi töitä myös öisin, ei kolmessa vuodessa saa aikaan samaa kuin joku toinen kaksi tai kolme kertaa pidemmässä ajassa. Ja ehkä sellaista ei kukaan odotakaan – paitsi minä itse.
Akateeminen vapaus on useimmiten hieno asia. Yhdistettynä pieneen perfektionismiin se voi kuitenkin muuttua elämäntavaksi, jossa töitä tekee vähän koko ajan. Ja koska kaikki muutkin akateemisessa maailmassa tekevät liikaa töitä, siitä tulee normaalia. Vaikka näyttäisi väsyneeltä, kukaan ei tule kysymään, miten jaksan. Eikä tämä ole vain yliopiston sisäinen ilmiö: tänä keväänä moni ystävä on syönyt lounaaksi sipsejä iltakahdeksalta, aloittanut työpäivän jälkeen toisen työpäivän, lakannut laskemasta ylitöitä. Ja lopulta huomannut että ei jaksakaan enää aamulla nousta sängystä ylös. Ehkä tämä on asia, jonka jokainen työyhteisö voisi tehdä: huolehtia jäsentensä jaksamisesta. Ehkä ohjaajien ja seurantaryhmien kannattaisi myös välillä neuvoa hidastamaan.
Tänä aamuna jäin kotiin. Join aamukahvini rauhassa ja kävelin stadikalle uimaan. Työpäivästä ei tullut ihan kahdeksaa tuntia, mutta lähelle sitä pääsee näköjään näinkin. Viikonloppuna en tee töitä, ja ehkä tänä vuonna en lue sähköposteja kesälomalla. Kyllä se väitöskirja valmistuu.