Yhä useampi suomalainen on yksinäinen vanhus. 75 vuotta täyttäneistä lähes 200 000 asuu yksin. Yksinäisyyttä ja sen lisääntymistä iän myötä on tutkittu laajasti (mm. Vaarama ym. 2010). Yksinäisyyttä aiheuttavat esimerkiksi elämäntilanteiden muutokset, sosiaalisten suhteiden vähyys sekä terveyden heikkeneminen (Jaako 2012).
Vaikka sosiaalisiakin verkostoja on, lapset saattavat asua muualla eikä tuttavien kanssa tule oltua tekemisissä. Hesarin tämänpäiväisessä artikkelissa kerrottiin Tarmo Portista, leskimiehestä. Ja siitä, kuinka aina lounaan jälkeen iskee yksinäisyys. Kerran viikossa hän käy kuntosalilla, jossa tapaa muita miehiä. Se käy sosiaalisesta tapahtumasta, vaikka “ei siellä paljon puhuta”.
Jyväskylässä pari vuotta sitten alkanut hävikkiruokakokeilu vakinaistettiin kolmella jyväskyläläisellä koululla. Lisäksi käytäntö on levinnyt kymmeniin kouluihin ympäri Suomea. Hävikkiruokailu tarkoittaa sitä, että oppilaiden lounasajan jälkeen jäljelle jäänyttä ruokaa myydään eläkeläisille ja työttömille edulliseen hintaan. Jyväskylässä lounas maksaa 1,50 euroa.
Hävikkiruokakäytäntö on onnistunut pienentämään ruokahävikin määrää huomattavasti. Viime vuonna hävikkilounasta myytiin Jyväskylässä yli 7000 annosta, mikä tarkoittaa noin 2400 kiloa ruokaa. Tämän verran siis biojätteeksi päätyvän syömäkelpoisen ruoan määrä väheni. Mattisen ym. (2014) selvityksen mukaan yhtä annosta kohden arvioitu päästövähennys on noin 1,3 kg CO2e. Mattinen ym. arvioivat hävikkiruokailulla olevan myös positiivisia sosiaalisia vaikutuksia. Näitä vaikutuksia ei kuitenkaan ole toistaiseksi tarkemmin selvitetty.
Kävin haastattelemassa hävikkilounaalla käyviä ihmisiä marraskuussa. Suurin osa haastatelluista oli yksinäisiä eläkeläisiä. Moni kävi lounaalla joka päivä. Lähti kotoa samaan aikaan, tuli koulun pihalle hyvissä ajoin. Vaihtoi ruokalaan pääsyä odotellessa kuulumisia muiden kanssa. Otti ruokaa, maksoi, istui samaan pöytään kuin joka päivä, samojen ihmisten kanssa. Ja lähti sitten takaisin kotiin.
Siinä on tullu semmonen päivän tapa. Sie käyt siellä lounaalla, sitten alkaa televisiosta kotimainen kuva, ja sitten se on jo ilta sitten.
Joka päivä nähdään. Että se on ihan, kiintee, tai ihan tuntuu että sitten kun välillä ei näe ketään, että jos jää kotiin syömään niin tuntuu että jostain jää paitsi.
Monelle lounaan hinta oli tärkeä syy käydä koululla syömässä. Erityisesti naiset kertoivat, kuinka eläke on pieni ja kaupassa saa jatkuvasti laskea, mihin rahat riittävät. Kun päivän ainoa lämmin ruoka on usein edullisista raaka-aineista valmistettava keitto tai laatikko, jota tulee syötyä useita päiviä, on koululounas myös monipuolisuudessaan houkutteleva.
Muutamille miehille koululounas tarjosi tervetulleen vaihtelun kaupan eineksiin. Toisin kuin Tarmo Portti, joka oli vaimon vielä eläessä opetellut siivoamaan ja laittamaan ruokaa, jotkut haastattelemani miehet eivät olleet koskaan opetelleet laittamaan ruokaa. Koululta saa vaihtelevaa, terveellistä ruokaa viisi kertaa viikossa. Tai harvemmin, sillä joka päivä ruokaa ei oppilaiden jäljiltä riitä. Kun ruokalan ikkunaan ilmestyi punainen lappu, lähtivät odottajat kaupan einestiskin kautta kotiin.
Merkittävin syy lounaalla käymiseen oli kuitenkin yhteisöllisyys. Moni vanhuksista kertoi koululla käymisen olevan yksi päivän tärkeimmistä hetkistä. Tuli lähdettyä kotoa liikkeelle, nähtyä tuttuja ihmisiä ja vaihdettua kuulumisia. Kanssaruokailijoista oli tullut tärkeitä, vaikka varsinaisia ystävyyssuhteita olikin syntynyt vain muutamia. Jos joku oli ilmoittamatta poissa, oltiin huolissaan. Harva kuitenkaan oli poissa ilmoittamatta.
Se on meille eläkeläisille, kun mäkin oon yksin asuva ja yksin oleva, niin se on tämmönen, me nähdään toisiamme ja tota, sitten meitä on se sama porukka ja se on semmonen sosiaalinen myös, tapahtuma.
Kuten Tarmo Portti kuvailee, ei ihmisten kanssa oikein osaa olla tekemisissä. Vaimon kanssa se oli helpompaa. Osa ruokailijoista, erityisesti miehistä mutta myös naisista, ei juurikaan jutellut muiden ruokailijoiden kanssa. Nämä haastateltavat söivät itseksensä, eivät hakeutuneet kenenkään seuraan. Tärkeämpää kuin ihmisten kanssa seurustelu olikin, että ei ole yksin.
Joskus kun yksinään syö, niin se tuntuu että ruokakaan, ei tunnu niin kun että, kun yksin on täällä ja syö, niin joskus ei viittis niin kun perunoitakaan keittää. Se tuntuu että ei ruoka maistu kun yksin syö. Siinä on vähän semmonenkin juttu. Semmonen, sosiaalinenkin kontakti vähän, näkee ihmisiä ja siinä, maistuu erilailla.
Kun yksin asuvia vanhuksia on yhä enemmän, on tärkeää miettiä, miten yksinäisyyttä voidaan vähentää. Vaikka hävikkiruokailun ensisijainen tavoite oli vähentää ruokahävikkiä, on siitä muodostunut ruokailijoille myös tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Vaikka vanhukset ovat sosiaalisuudessaan erilaisia, oli lounaalla käyminen useimmille keino välttää kodin yksinäisyyttä.
Toisaalta koululounaan kehystäminen hävikkiruokailuksi tekee siellä käymisestä helpompaa. Moni haastatelluista kertoi käyvänsä syömässä, koska ruoan roskiin heittäminen on yksiselitteisesti väärin. Toisin kuin esimerkiksi leipäjonoissa käymiseen (Ohisalo ja Saari 2014), hävikkiruokailuun ei samalla tavoin liitetty häpeän kokemusta vaikka jotkut arvelivatkin sen olevan syy sille, miksi jotkut tuttavat eivät tulleet koululle syömään.
Hävikkiruokailun laajeneminen mahdollistaa yhä useammalla pienituloiselle vanhukselle lounaan muiden seurassa. Yhteisöllisyyden edistämiseen pitäisi kuitenkin keksiä myös muita ratkaisuja, jotta lounaasta ei muodostuisi päivän ainoaa sosiaalista hetkeä. Lisäksi on tärkeää, että lounaat ja muu toiminta tapahtuu lähellä: haastatelluista suurin osa käveli koululle lähistöltä.
Kotona yksin istuminen ei saa jäädä ainoaksi toiminnaksi, johon yksinäisellä vanhuksella on varaa.
Lähteet: