”Vasemmistolaiset tutkijat tekevät vasemmistolaisten toimittajien kanssa jutun ja julkaisevat sen vasemmistolaisessa lehdessä.” Näin summasi sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kuultuaan Tim Newburnin esityksen Koneen Säätiön järjestämässä Jakautuuko Suomi? -seminaarissa viime viikolla. Newburn on kriminologian ja sosiaalipolitiikan professori London School of Economicsissa (LSE) ja esitteli LSE:n ja The Guardian -lehden yhteistä Reading the Riots -hanketta. Tutkijat ja toimittajat yhteistyössä haastattelivat satoja Lontoon ja lähikaupunkien mellakoihin osallistuneita ja julkaisivat tutkimustuloksia Guardianissa, koska aiheen käsittely akateemisten julkaisujen kautta olisi ollut liian hidasta.
Ja oikeassahan Hiilamo oli. Ihan niinkuin oikeassa oli myös se henkilö (jonka nimeä en valitettavasti muista), joka nosti esiin saman asian Tuula Helneen, Tuuli Hirvilammin ja Kai Alhasen toimittaman kirjan Kriisi-istunto: Dialogi ekologiseen hyvinvointivaltioon siirtymisestä julkistamistilaisuudessa. Vasemmistolaiset tutkijat yhdessä pyrkivät löytämään ratkaisuja ongelmallisiksi kokemiinsa kysymyksiin: köyhyyteen, epätasa-arvoon, ympäristön tuhoutumiseen ja hyvinvoinnin katoamiseen.
Kuten Reading the Riots tai Kriisi-istunto, myös muu yhteiskuntatieteellinen tutkimus on (ainakin merkittävissä määrin) arvosidonnaista: Köyhyystutkijaksi ei ryhdytä, jos köyhyyden vähentäminen ei kiinnosta. Harva sosiaalipolitiikan tutkija kannattaa tuloerojen kasvua. Onko siis ihme, että myös yhteistyötä syntyy yhteisten arvojen ympärille? Minä en tekisi tutkimusta ympäristötieteiden laitoksella, ellen olisi huolissani ympäristön tilasta ja ellei tämä huoli olisi ohjannut opiskeluvalintojani. Siksi teen tutkimusta, joka etsii keinoja kulutuksen vähentämiseen sen sijaan, että miettisin miten ihmiset saadaan ostamaan lisää. Kuulun samaan vihervasemmistolaisten kaupunkilaisten kategoriaan kuin kaikki muutkin kaltaiseni.
Nämä mainitsemani kommentoijat tuskin halusivatkaan niinkään korostaa tutkijoiden ja toimittajien arvomaailmaa kuin nostaa esiin sen, että asioiden muuttamiseksi tarvitsisi polkaista mukavuusalueen kupla puhki ja astua maailmaan, jossa vakuuttuneeksi omista tutkimustuloksista pitää saada myös muut kuin sosiaalipoliitikot. Oma kysymyksensä sitten onkin, miten se tulee tehdä: en usko, että esimerkiksi täysin toista mieltä olevan tutkijan tai toimittajan ottaminen mukaan tutkimukseen olisi välttämättä kovin hedelmällistä.
Kuten Koneen Säätiön seminaarissakin todettiin, tutkijat ovat välillä liian arkoja ottamaan kantaa ajankohtaisiin asioihin. Elina Grundström totesi esityksessään, että tutkijoiden näkyvyys mediassa on heikentynyt ja esimerkiksi professoreista haastateltaviksi osataan pyytää vain muutamia, jo valmiiksi tuttuja kasvoja. Seminaarissa esiteltiinkin kannustavia esimerkkejä siitä, miten yhteistyössä journalistien kanssa olisi mahdollista tehdä ajankohtaisista teemoista tiedettä, joka aukeaisi myös yliopistoyhteisöä laajemmalle yleisölle. Ehkä sieltä joukoista löytyisi sekin kuulija, joka ei jo valmiiksi ole samaa mieltä ja jakaisi samanlaista arvomaailmaa. Tutkijoiden tulisi siis tehdä tutkimuksestaan näkyvämpää ja osallistua rohkeasti yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Tutkija on asiantuntija omalla alallaan, ja tätä asiantuntijuutta pitää uskaltaa käyttää. Tutkijalla on sentään selkänojanaan tutkimusetiikan lisäksi tieteellinen vertaisarviointi. On tärkeää edes yrittää tulla kuulluksi, oli välineenä sitten artikkeli sanomalehdessä, poikkitaiteellinen performanssi tai suomenkielisen kirjan toimittaminen. Myöskään minä en aio olla ottamatta kantaa ympäristökysymyksiin tulevaisuudessakaan, vaikka olenkin hypännyt tutkijan saappaisiin. Ja vaikka työskentelenkin akateemisessa maailmassa, en aio rajata kirjoittamista tieteellisiin julkaisuihin tai puhumista konferensseihin. Koska tiedon kerryttämiseen on ensisijaisesti yksi motivaatio: halu vaikuttaa. Ja se vaikuttaminen ei tapahdu ainoastaan yliopiston seinien sisäpuolella.