Yllätyksekseni tämänkaltaisella tutkimusasemallakin voi tulla yksinäinen olo. Kun on ainoa, joka ei ole amerikkalainen tai malagassi, tulee vähän väliintippujaolo. Amerikkalaisten tylsä piirre on se, että he usein unohtuvat puhumaan elämästä Amerikassa – ulkopuolisen on vaikea tulla mukaan keskusteluun. Esimerkiksi eräänä päivänä he muistelivat, että missä viidakossa he ovat viimeksi viettäneet Thanksgiving-juhlaansa. Epätoivoinen yritys osallistua keskusteluun muistelemalla, missä olen viettänyt juhannusta, ei oikein ottanut tulta alleen.

(Lisäksi amerikkalaisilla on käsittämätön kaipuu burrittoja ja hampurilaisia kohtaan. Joka kerta, kun niitä on tarjolla, he kiljuvat ja pomppivat riemusta. Enkä puhu nyt kuvainnollisesti. Ja koska aseman keittiö pyrkii toteuttamaan asiakkaidensa toiveita, olen syönyt täällä ranskalaisia noin kerran viikossa, huomattavasti useammin kuin muualla koskaan)

Onneksi iloa elämään tuovat vierailijat, jotka piipahtavat asemalle muutamaksi päiväksi ja lyhyet reissut ympäröivään maailmaan. Ja kuvassa oleva tivoli, joka on saapunut Ranomafanaan.

Tutkimusasemamme on metsässä. Matka Antananarivosta kestää autolla kymmenen tuntia. Lähimpään isompaan kaupunkiin, Fianarantsoaan, matkaa on reilu puolisensataa kilometriä ja siihen matkaan menee noin puolitoista tuntia. Itse olen joutunut tekemään tuon matkan pari kertaa hakemaan tutkimusvälineistöön täydennystä – siis ostamassa etanolia ja saippuaa.

Asemalta käy kerran viikossa auto tekemässä kaikki ruoka- ynnä muut ostokset Fianarantsoassa, joka koonsa puolesta on noin Tampereen kokoinen. Ranomafanasta, ikiomalta Lammiltamme, ostetaan vain tuoreainekset – röyhkeään hintaan. Täällä oppii palamaan ajassa takaisin päin, jolloin etäisyydet vielä olivat etäisyyksiä.

Maailmassa on sellainen hieno piirre, että tavarat liikkuvat, jotta ihmisten ei tarvitse liikkua. Tämä ei toimi Madagaskarilla. Jos haluaa nostaa rahaa, Fianarantsoaan. Jos tarvitsee auton osia, Fianarantsoaan. Jos haluaa jäätelöä, Fianarantsoaan.

(Tie on tärkeä. Kaikki hyvä tässä maassa kulkee teitä pitkin, ja mitä kauempana tiestä on, sitä pahempi. Köyhimmät – ja nälkäisimmät – malagassit asuvat kylissä joihin ei mene tietä ja matkaetäisyyksiä mitataan päivissä.)

Fianarantsoassa kaupunkilaiset voi helposti jakaa kolmeen luokkaan. Hyvin toimeentulevat, kuten yliopisto-opiskelijat, kauppojen omistajat ja virkamiehet, tunnistaa puhtaista ja hyvälaatuisista vaatteista, puhtaista hiuksista ja siitä että he kantavat yleensä reppua tai salkkua. Hyvin selviytyvät, kuten kauppojen myyjät, pienyrittäjät tai ammattitaitoiset käsityöläiset, erottaa joukosta lähes puhtaista vaatteista, olkihatusta tai likaisesta lippiksestä ja vaatemausta joka kertoo enemmän tukeutumisesta UFF:n apuun kuin esteettisestä silmästä. Pohjallaolijat, köyhät vanhukset ja kerjäläiset, ovatkin maassa kuin maassa samanlaisia. Paitsi täällä he eivät haise vanhalta viinalta.

Paikalliseen illanviettoon on vaikea päästä käsiksi. Turistilla se varmaankin rajoittuu parin hotellin aulabaariin ja korkeampitasoisiin ravintoloihin. Diskoteekkeja olen nähnyt kaksi, mutten ole ollut liikkeellä niiden aukioloaikaan. Luultavasti niidenkin funktiona on pääosin turistien ja prostituoitujen saattaminen yhteen.

Fianarantsoan länsimaisimpiin kokemuksiin kuuluu Supermarché 3000, joka on täydellinen supermarketti, ainoa useamman sadan kilometrin säteellä. Hyllyjen tavaravalikoima kertoo arjen realiteeteista kaupungin yläluokalle (koska näillä hinnoilla ei keskiluokkaa kosiskella – ei jäätelöä alle eurolla). Maitotuotteet ovat suomalaisen keskikokoisen jääkaapin kokoisessa tilassa. Saippua- ja hygieniatuotteita on luultavasti sata hyllymetriä. Tuoreita vihanneksia tai hedelmiä ei lainkaan.

Tästä näkökulmasta Pellavan tavaravalikoima onkin yllättävän laaja ja Safari Pub todellinen viihdekeskus.