Tapaan syksyisin ympäristötieteiden kandiohjelman ohjaavana opettajana useita kymmeniä opintojaan aloittavia opiskelijoita. Monien suoraan tai välivuoden jälkeen lukiosta opiskelemaan tulleiden lisäksi huomaan hämmästyksekseni, ja koko ajan lisääntyvässä määrin, keskustelevani pitkälle kouluttautuneiden tai kouluttautuvien osaajien kanssa. Saatan tavata fyysikon, eläinlääkärin, kauppatieteilijän, valtiotieteilijän, luontokartoittajan, puutarhurin, lääkärin, bioanalyytikon tai psykologin. Tai jotain muuta yhtä yllättävää. Nämä osaajat ovat ymmärtäneet ainakin yhden tulevaisuuden työmarkkinoiden keskeisen näkökulman: tulevaisuuden työt ja osaamistarve löytyvät aloilta, joilla on isoja ongelmia ratkaistavana. Ympäristöalalla jos millä isoista ratkaistavista ongelmista ei tule olemaan pulaa.
Pieni osa tapaamistani asiantuntijoista on alanvaihtajia, mutta monella on tavoitteena täydentää aiempaa tutkintoaan ja pätevöityä myös ympäristöalalla. Osa suorittaa kahta tutkintoa samanaikaisesti. Joku taas opiskelee toista tutkintoaan ja työskentelee samalla täyspäiväisesti. Osalle ympäristöalan opiskelu saattaa tarkoittaa uuden näkökulman etsimistä ja työtehtävien laajentamista, jollekin taas askelta kohti tuntematonta kahden yllättävänkin alan yhdistäjäksi. Onpa joukossa niitäkin, jotka opiskelevat päivätyönsä ohessa puhtaasta mielenkiinnosta ja oppimisen ilosta.
Olen ohjannut yliopisto-opiskelijoita jo kohta 15 vuotta ja tavannut sinä aikana todella kirjavan joukon opiskelijoita. Maijan opiskelijaelämä on niin kiireistä, ettei hän oikein ehdi osallistua luennolle. Markku uupuu ja masentuu jo kesken ensimmäisen opintovuoden. Siiri suorittaa tutkinnon tavoiteajassa ja Saku taas kaksi tutkintoa samassa ajassa. Riippumatta opintojen kulusta, lähes kaikilla opiskelijoilla on ainakin opintojensa alkuvaiheessa suuri motivaatio ja into oppia. Oppimisen into on lähes käsin kosketeltavaa ja sen toivoisi heillä jokaisella säilyvän, ei pelkästään opintojen ajan, vaan läpi elämän.
Oppimisen ja sen päivittämisen merkitys tulee korostumaan muuttuvassa työelämässä. Noin puoli miljoonaa suomalaista tulee lähivuosina tarvitsemaan uudelleenkouluttautumista ja erityisesti akateemiseen tutkimukseen pohjautuvan koulutuksen tarve tulee korostumaan. Vastatakseen työvoimatarpeeseen ja toisaalta myös vahvistaakseen kansan tietopohjaa ja sitä kautta tämän maan pärjäämistä tulevaisuudessa, julkisti Helsingin yliopisto tässä kuussa jatkuvan oppimisen visionsa. Vision keskeisinä teemoina ovat jatkuvan oppimisen kulmakivet: sivistys, tiede ja oppiminen, sekä sanoma siitä, että ne kuuluvat kaikille – iästä ja pohjakoulutuksesta riippumatta.
Jatkuva oppiminen on myös yksi Marinin hallituksen hallitusohjelman koulutuspoliittisista tavoitteista. Täydennyskoulutuksen ja uudelleenkouluttautumisen ohella yksi keskeinen hallitusohjelman päämäärä on kuitenkin saada yhä useampi nuori korkeakoulutuksen piiriin. Tavoitteena on, että vuonna 2030 puolet nuorista aikuisista olisi korkeakoulutettuja. Suurena haasteena on kuitenkin se, että ne, jotka eniten tarvitsisivat koulutusta eivät siihen hakeudu, ja yhteiskunta eriarvoistuu alueellisesti ja sosioekonomisesti myös koulutuksen näkökulmasta. Koulutuksen periytyvyys näkyy myös Suomessa voimakkaasti.
Jatkuvan oppimisen näkökulmasta – ja käytännössäkin(!) – tuplatutkintojen suorittajat ovat innokkaita ja uteliaita oppijoita, jotka katsovat tulevaisuuteen ja näkevät siellä esteiden sijaan uusia mahdollisuuksia. He valmistautuvat yhteiskunnan väistämättömiin muutoksiin ja ottavat askelta kohti tuntematonta välimaastoa, mikä saattaa johdattaa heitä uuden äärelle ja tehdä heistä omien alojensa pioneereja yhä monitieteisemmässä maailmassa. Ennen kaikkea he ovat motivoituneita ja ottavat vastuun omasta osaamisestaan. Miten tällaisen motivaation jatkuvaan oppimiseen tai oppimiseen ylipäänsä saisi heräteltyä myös heissä, jotka eniten hyötyisivät koulutuksesta ja oppimisesta? Siinä on todellista haastetta tälle vuosikymmenelle.
