Olen monta päivää koonnut varusteita varastomme syövereistä, hankkinut hapertuneiden tilalle uusia ja yrittänyt sormet verillä tunkea koronakiloja 10 vuotta vanhaan märkäpukuuni (ei, en onnistunut…). Suunnitelmana on lähteä lopputyötään tekevän maisteriopiskelijan kanssa päiväksi merelle keräämään näytteitä tutkimukseeni ja opiskelijan opinnäytetyötä varten.
Näytteenottopäivä on aurinkoinen, mutta tuulinen. Mainingit lyövät rantaan ja vesi on niin sameaa, että snorklatessani näen eteeni alle puoli metriä. Konttaan ympäri luodon kallioista rantavyöhykettä, roikun rakkoleväpuskissa aaltojen heitellessä minua kuin hernepussia ja kerään näytteitä aina, kun sellainen nenäni eteen sattuu tulemaan. Vaikka olosuhteet ovat työlle kaikkea muuta kuin optimaaliset, nautin jokaisesta hetkestä täysin rinnoin. Nämä ovat meribiologin työssä parhaita hetkiä – ja vasta nyt tajuan, että niitä on kiireisessä työarjessani nykyään aivan liian harvoin!
Korkeakouluopetuksessa opetus ja tutkimus limittyvät saumattomasti toisiinsa. Opetus perustuu tutkimukseen, tutkijat toimivat opettajina ja opettajat tutkijoina. Siksi hallituksen tässä kuussa ilmoittama 35 miljoonan leikkaus tieteestä ja tutkimusrahoituksesta on suoraan pois myös koulutuksesta. Se heikentää väistämättä korkeakouluopetuksen koulutuspohjaa ja sotii siksi myös hallituksen itsensä asettamia koulutustavoitteita vastaan.
Ehkä tyypillisin esimerkki opetuksen ja tutkimuksen yhteydestä on opiskelijan lopputyön, alallamme maisteritutkielman, tekeminen ja ohjaaminen. Maisteritutkielmat bio- ja ympäristöalalla tehdään pääsääntöisesti tutkimusryhmissä ja jatkuvasti kasvavat opiskelijoiden sisäänottomäärät, sekä toivottu opiskelijoiden tehokas ”läpivirtaus”, asettavat paineita maisteritutkielmien aiheiden ja ohjaajien löytämiselle. Yksittäisen opiskelijan ohjaukseen käytetty aika myös vähenee väistämättä ohjattavien opiskelijoiden määrien lisääntyessä.
Ehkä juuri siksi tämä kenttätyöpäivä opiskelijan kanssa herätti minussa suunnatonta iloa ja toisaalta haikeutta yhteiskunnallisen paineen alla vähenevästä kisälliopettamisesta. Ryhmäkokojen jatkuvasti kasvaessa, ne päivät, jolloin pystymme opettajina panostamaan yksittäisen tai muutaman opiskelijan opettamiseen, ovat harvassa – ja kuinka tärkeää se kuitenkin on opiskelijan oppimiselle ja ennen kaikkea tutkimuksen palon sytyttämiselle.
Vahvistuksena tästä olivatkin päivän päätteeksi lausutut opiskelijan sanat: ”Nyt on kipinä sytytetty” ja olen varma, että tällä erittäin motivoituneella opiskelijalla on paljon annettavaa tieteelle ja tutkimukselle. Toivottavasti hänen kaltaisilleen lahjakkaille nuorille tutkijoille tulee jatkossa löytymään tutkimusrahoitusta, sillä perinteisten ratkaisujen sijaan tulevaisuuden aito potentiaali syntyy innovatiivisesta tieteestä, tutkimuksesta ja siitä kumpuavasta koulutuksesta.
