Verkko-opetuksen tekniset haasteet ovat varmasti tulleet jokaiselle opettajalle tutuiksi tämän kuluneen koronavuoden aikana. Verkkoyhteys pätkii, koira haukkuu taustalla, ääni ei kuulu, kuva ei näy, nauhoitus unohtuu laittaa päälle, kalvot eivät vaihdu, opiskelijoille näkyy jotain ihan muuta, kuin mitä opettajana yritän näyttää, joku tippuu linjoilta, joku on väärällä alustalla, jollain ei ole tarvittavia linkkejä – ja kuulinpa opettajasta, joka ei itse päässyt omalle luennolleen opettamaan, kun osallistuvien opiskelijoiden määrä oli ylittänyt sallitun rajan!
En ole itse mikään tekniikkavelho ja sen sain kyllä karvaasti kokea alkuvuoden opetustilanteessa, johon olin vuorovaikutteiseen opetukseen vannovana opettajana yrittänyt rakentaa monipuolisia opiskelijoita aktivoivia elementtejä. Lyhyiden alustusteni ohessa oli tarkoitus käydä keskustelua pienryhmissä, äänestää monivalintakysymyksistä ja luoda yhteisöllisen tiedonrakentamisen ilmapiiri verkkoalustaa hyödyntäen. Lopputuloksena oli kuitenkin oppimisen sijaan lyhytkurssi todennäköisesti kaikkiin mahdollisiin teknisiin ongelmiin, joihin etäopetuksessa voi törmätä. Pahimmillaan olin opettajana siinä tilassa, että molemmat edessäni olevat näytöt olivat pikselöityneet postimerkin kokoisiksi pieniksi ruuduiksi eikä tietokoneeseen saanut enää mitään kontaktia. Tilanteen nollaamiseksi jouduin poistumaan opetusalustalta ja käynnistämään kaikki työpöydälläni höyryävät laitteet uudestaan.
Tuosta kokemuksesta oppineena päätin suunnitella kevään kurssini aivan uusista lähtökohdista. Tärkeintä minulle opettajana on opiskelijoiden oppiminen ja olen sen todennut tapahtuvan parhaiten vuorovaikutuksen kautta. Toisaalta minä myös rakastan opiskelijatapaamisia ja opiskelijoiden kanssa keskustelua. Vuorovaikutus olikin minulla kantavana ajatuksena kurssia suunnitellessani. Kollegani suosituksesta päädyin hyödyntämään käänteisen oppimisen periaatteita: opiskelija tutustuu käsiteltävään aiheeseen esim. lyhyiden videoiden avulla ennen kontaktiopetustilannetta ja itse opetustilanne käytetään luennoinnin sijaan aiheesta keskusteluun.
Kurssillani opiskelijat saivat aina noin viikkoa (tai viimeistään muutamia päiviä) ennen verkkotapaamista aihetta pohjustavat lyhyet videot (7-15 min/luento) ja kirjallista materiaalia etukäteen opiskeltavaksi. Itse tapaamiset verkkoalustalla (tässä tapauksessa käytössämme oli Zoom) pyrin rakentamaan mahdollisimman matalan kynnyksen keskustelutilaisuuksiksi. Kyselin tilaisuuden aluksi kuulumisia (chat toimii tähän todella hyvin!), en vaatinut kameroiden päällä pitoa, en painostanut ketään keskusteluun, enkä tallentanut keskusteluita, vaikka kaikki muu kurssin materiaali olikin opiskeltavissa myös täysin etäopiskeluna.
Tapaamisessa opiskelijat keskustelivat soveltavista tehtävistä, jotka perustuivat etukäteismateriaaliin, ensin pienissä (noin 4 hengen) opiskelijaryhmissä, minkä jälkeen yhteisessä tilassa purimme opiskelijakeskusteluissa esiin nousseet asiat ja jatkoimme keskustelua aiheesta vielä koko ryhmän kanssa.
Kurssiarvioinnissa käytin oppimispäiväkirjoja, jotka olin ajoittanut palautettavaksi kurssin aikana viikoittain. Olin rakentanut arvioinnin niin, että kurssin pystyi suorittamaan myös osallistumatta keskustelutapaamisiin, mutta oppimispäiväkirjan kysymykset liittyivät keskusteltaviin asioihin eli keskustelutapaamisiin osallistuminen oli opiskelijalle iso etu oppimispäiväkirjaa kirjoittaessa. Tämä selvästi kannusti opiskelijoita osallistumaan tapaamisiin, jotka eivät sinällään olleet pakollisia.
Nyt oppimispäiväkirjoja arvioidessani muistelen hyvillä mielin kurssin monipuolisia, kriittisiä ja innostavia keskusteluita, joissa jo ensimmäisen vuoden kandiopiskelijat olivat aktiivisina mukana. On myös ollut ilo saada kurssipalautetta, josta huomaan, että keskustelutilaisuutemme ovat monelle opiskelijalle olleet korona-ajan eristyksessä aitoja tilaisuuksia kohdata toinen opiskelija. Mikä voisikaan olla mukavampaa huomata, kuin se, että tapaamiset ovat opettaneet aihetta, mutta myös tuoneet aitoa iloa opiskelijoiden ja opettajan päiviin!