Huom! Tässä kirjoituksessa ei näytetä kuvia käärmeistä, jotta myös voimakkaasti käärmepelkoiset voisivat lukea tekstin.
Lähdimme muutama vuosi sitten keväällä perheen nuorison kanssa retkelle hyvin rauhalliselle eteläsavolaiselle ulkoilualueelle. Olin pitkällisten houkutteluiden jälkeen saanut mukaamme myös silloin ei-niin innokkaan 7-vuotiaamme. Reitille sisältyvä vaeltaminen ei juuri sinä päivänä lasta innostanut, vaikka hän mielellään luonnossa yleensä liikkuukin. Jo lähtökohtaisesti vastahakoinen vaellusenergia vaihteli matkan varrella suuresti. Ensimmäisen pienen lammen kohdalla kuultiin ilonhihkuntaa, kun sinisiipi laskeutui toistuvasti lapsen kädelle. Nuotiopaikkaa etsiessämme pikkukoululaiseen iski väsymysärsyyntyminen ja kiukku ylimääräisestä kilometrin ”turhasta” kävelystä jyrkässä harjumaastossa. Nuotiossa paistetut makkarat ja vaahtokarkit saivat kuitenkin taas pienen ihmisen hymyn huulille ja viimeistä kilometriä tarpoessamme aloin jo huokaista helpotuksesta – kuitenkin vähän liian aikaisin. Pieni koululaisemme hyppelehti lenkkareissaan muutaman metrin edelläni vanhaa maatuvien lehtien kattamaa metsäautotietä pitkin. Ja sitten – askel suoraan lehtien alla piileskelevän kyyn päälle! Minä, lapseni ja kyy säikähdimme taatusti kaikki kolme yhtä paljon. Kyy singahti hetkellisesti pystyyn sähisemään ja pakeni sen jälkeen nopeasti paikalta, ja me kaksi juoksimme kirkuen ja lujaa. Todella lujaa.
Huomaan, että tuo tapahtuma nosti taas pintaan käärmepelkoni, jonka olin saanut jotakuinkin hallintaan hankkimalla tietoa käärmeistä ja yrittämällä suhtautua jokaiseen kohtaamaani käärmeeseen yksilönä, joka ei todellakaan halua purra ihmistä tai lemmikkiä muuten kuin viimeisenä keinonaan puolustautuakseen. Pyrin ajattelemaan käärmeitä myös lajeina, joilla on tärkeä tehtävä luonnossa; ne mm. vähentävät alueen punkkimääriä syödessään punkin isäntinä toimivia pikkujyrsijöitä.
Käärmepelkoni alkoi pyöriä päässäni, kun olin kirjoittanut edellisen blogitekstin luontosuhteestani. Siinä en sanallakaan maininnut tätä osaa luontosuhteestani. Huomaan, että biologina käärmepelko nolottaa ja hävettää. Vähän kuin kirjanpitäjä pelkäisi numeroa 683 tai lääkäri Pekka-nimisiä potilaita.
Liikun paljon luonnossa, mutta huomaan katsovani toistuvasti maahan ja tarkkailevani mahdollisia luikertelijoita. En pistä kättäni yhteenkään koloon ja valitsen tarkasti paikat, joihin pysähdyn istuskelemaan tai syömään eväitä. Yleensä mieluummin kävelen pitkiäkin matkoja kuin meditoin kannon nokassa.
Olen yrittänyt pohtia mistä käärmepelkoni on saanut alkuunsa. Vaikka herkkyyden ja alttiuden erilaisille peloille olenkin saattanut periä, ei kumpikaan vanhemmistani tietääkseni pelkää käärmeitä – he tuntuvat melkeinpä vetävän käärmeitä puoleensa ja harmittelevat niiden vähenemistä kotialueensa rakentamisen myötä. Olenko minä siis sukumme ensimmäinen, joka kammoaa käärmeitä? Vai ovatko sukupolvien ketjut ottaneet vanhempieni kohdalla loikat ja käärmepelko tiivistynyt minuun?
Käärmeitä ja niiden kohtaamisia on riittänyt koko elämäni ajan. Lapsuuteni kesät Saaristomerellä takasivat monta erilaista käärmekohtaamista. Uivien käärmeiden lisäksi mieleeni on jäänyt pullea ison saalin syönyt käärme (aivan kuin Pikku Prinssi -kirjan boa, joka söi norsun!), joka juuttui mahastaan kahden ison kiven väliin! Käärmeet eivät ilmeisesti siis osaa peruuttaa. Nuorena muistan säikähtäneenä pahemman kerran soisella hakkuuaukealla paistattelevia kyitä, joita tuntui yhtäkkiä olevan joka puolella. Taisin kiljua jonkun kannon nokassa ja juosta taas kerran tosi lujaa. Olen myös pelästynyt pienenpientä kyytä lenkkipolulla (nyt jo aikuiset lapseni kertovat edelleen huvittavaa tarinaa siitä, miten äiti pelästyi kyynpoikasta) ja saanut elämäni säikähdyksen pystyssä sihisevän isokokoisen kyyn puolustautuessa minulta ja jo edesmenneeltä koiraltamme. Yllättävintä tässä kohtaamisessa oli kyyn uskomattoman voimakas sihisevä ääni!
Nykyiseltä eteläsavolaiselta kesäpaikaltamme ei käärmeitä puutu. Kyitä ja rantakäärmeitä mahtuu jokaiseen kesään, mutta mitä enemmän olemme paikalla, sitä vähemmän käärmeitä tuntuu olevan. Varsin luonnollista toki aralle eläimelle, jonka yksi vihollisista ihminen on. Paikallinen naapurimme tiesi kertoa, että yksi aiemmista paikan omistajista, vanha nainen, karkotti aikanaan tontilta kyitä ripottelemalla poltetun kyyn tuhkaa maahan. Kyy ei siis ole ennenkään ollut tervetullut vierailija ja pihapiiristä tänä vuonna rauhoitetun matelijan valitettavasti moni edelleenkin tappaa siirtämisen sijaan.
Esikristillisessä perinteessä käärmeet yhdistettiin hedelmällisyyteen ja ikuiseen elämään. Nahanluonnin myötä niiden on myös ajateltu kuvastavan uudistumista ja parantumista. Apteekkien logoissa usein nähty käärme ei siis ole sattumaa vaan antiikin Kreikan lääkintätaidon jumalan Asklepioksen tunnus.
Suomalaisessa kansanperinteessä käärmeellä vaikuttaa olevan kaksijakoinen rooli. Käärmettä on pelätty, mutta myös kunnioitettu. Kyy on nähty yhtenä voimakkaimmista eläimistä, eikä ole tavatonta, että kyitä löytyy vanhojen rakennusten seiniin piilotettuina. Kyillä uskottiin olevan valta ja voima suojata taloa tulipaloilta, sairauksilta ja onnettomuuksilta ja sen uskottiin tuovan taloon onnea. Rantakäärmeitä (ent. tarhakäärme) taas saatettiin jopa pitää elätteinä ja ruokkia pihapiirissä, sillä ne pitivät ei-toivotut pikkujyrsijät poissa navetasta. Käärmeillä on ollut parantamisen voiman kautta myös yhteys shamanistiseen parantajaperinteeseen.
Käärmepelon geneettisestä alkuperästä on kiistelty pitkään ja sitä on kyseenalaistettu, sillä ainakin suurimmassa osassa tutkimuksista pienille vauvoille ja muille kädellisille näytettyjen käärmeiden kuvien ei todettu aiheuttavan heissä pelkoa. Geenien mukana siirtyvän pelon sijaan onkin esitetty todennäköisempänä, että ihminen on perinyt erittäin tehokkaan kyvyn tunnistaa käärmeen ja osalla ihmisistä on sisäsyntyinen taipumus yhdistää vaara pelkoon. Myös ympäristö (pelottavat tilanteet, media jne.) voi toimia pelon laukaisevana tekijänä.
Ihmisen kyky havaita käärme on kehittynyt erittäin tehokkaaksi ja tarve käärmeen havaitsemiseen on saattanut olla jopa keskeinen syy ihmisen ja muiden kädellisten näön kehittymiseen (nk. snake detection theory). Koejärjestelyissä ihminen havaitsee käärmeen, erityisesti sen kerälle kiertyneen muodon ja suomumaisen ihon mahdollisine kuviointeineen, nopeammin kuin minkään muun eläimen. Ihmisen aivot myös käsittelevät tiedon käärmeestä nopeammin kuin muista eläimistä. Ja meille kaikille käärmepelkoisille iloinen uutinen: käärmepelkoinen ihminen havaitsee käärmeen tilastollisesti nopeammin kuin ei-käärmepelkoinen.
Laajoissa maantieteellisissä tutkimuksissa erityisesti kyykäärmeiden heimoon (Viperidae) kuluvat lajit aiheuttivat kaikkein voimakkainta pelkoa, vaikka tutkituilla alueilla saattoi olla huomattavasti myrkyllisempiäkin käärmeitä. Syytä tähän ei tiedetä, mutta sen arvellaan liittyvän kyykäärmeiden heimon laajaan levinneisyyteen, kyiden vaanimistaktiikkaan ja yllättävään hyökkäykseen saalistaessaan, sekä niiden voimakkaaseen selän kuviointiin, jonka ihmisen aistit ovat kehittyneet havainnoimaan tehokkaasti.
Yhteisen evoluutiomme myötä elimistömme on kehittynyt huomaamaan ja käsittelemään tiedon käärmeestä salamannopeasti, mikä on ollut suuri etu luonnossa selviämisen kannalta. Ja luonnonvalinta on taannut näiden hyödyllisten geenien siirtymisen eteenpäin. Käärmepelkoisena aivoni ovat kuitenkin vetäneet mutkat suoriksi ja yhdistäneet vaaran merkit pelkoon, mikä tuntuu nyt suomalaisessa mäntymetsässä kävellessäni jokseenkin ylimitoitetulta.
Mietinkin nyt, minkälaista tarinaa käärmeistä haluan itselleni kertoa. Onko tämä salamannopea havainnointikykyni arvokkain lahja, jonka olen esivanhemmiltani saanut? Onko jokainen kohtaamani käärme enne muutoksesta ja voiman lähde? Tai voisinko pyrkiä ottamaan neutraalin asenteen ja ilman sen suurempia merkityksiä ajatella, että metsässä on hyvä vähän katsoa eteensä, ettei kompastu – oli polulla sitten käärme tai kivi?