Kun opiskelijasta tuli opettaja ja viruksesta välttämätön

Minun opettajinani on ollut hyvin suuri joukko erilaisia ihmisiä. Ala-asteen kiharapäinen luokanopettaja piti jämäkkyydellään ja lempeydellään meistä kouluaan aloittelevista touhottajista huolta useita vuosia. Yläasteella eteemme saapui joukko oman oppiaineensa hallitsevia opettajia; Sisu-pastillin hajuinen ketjupolttaja takoi päähämme matematiikkaa, reipas punaposkinen biologian opettajamme vei öisille pöllöretkille helmikuiseen saaristoon, ja rentoutta ja kaveruutta pursuava äidinkielen opettajamme viihdytti (tai kirjoittajasta riippuen nolostutti) meitä lukemalla aineitamme ääneen.

Lukiossa tärisin jännityksestä tiukkaakin tiukemman englannin opettajan armoilla. Yritin englannin sanojen sijaan kuumeisesti pohtia keinoja, miten välttyisin opettajan kysymyksiltä ja poraavalta katseelta. Miten ihmeessä teeskennellään huoletonta ja osaavaa, kun pelokas pää kumisee pelkkää tyhjyyttä? Ruotsin tunnilla seurasin avuttomana eturivissä, kun takarivin oppilaat kiusasivat pientä pyöreää opettajaa ja biologian tunnit olivat erittäin omaperäisen opettajahahmon myötä muuttuneet varsin erikoisiksi 1950-lukuhenkisiksi asiantuntijaluennoiksi luonnon ihmeistä.

Koulutaipaleeni ei loppunut lukioon, ja jos koulun ja lukion opettajakunnassa oli erikoisia opettajahahmoja – auktoriteetteja –  kuten opettajista niihin aikoihin ajattelin, niin yliopistossa erikoisuutta riitti sitten vielä kertaluokkaa enemmän. Pedagogiasta ei juuri kenelläkään ollut hajuakaan, mutta innostusta oli sitäkin enemmän. Kasvifysiologian professori innostui luennolle tuomastani viulukotelosta, ja kasvihormoneista siirryttiinkin sujuvasti käsittelemään sitä, miten kasvit reagoivat musiikkiin – asia, joka vasta vuosikymmeniä myöhemmin todistettiin tieteellisesti. Ympäristönsuojelutieteen opettaja mesosi luonnonsuojelullisia aatteitaan ja reputti ne, joiden mielipiteet eivät olleet riittävän radikaaleja. Päästäkseni ”piireihin” minäkin viittä vaille lähdin Lappiin köyttääkseni itseni jonkun hakkuu-uhan alla olevan aarniometsän puuhun. Opiskelijalle liian kalliiseen junalippuun se jo valmiiksi hyttystensyömä yritys taisi kaatua, ja jouduin kurssin osalta tyytymään huonoimpaan mahdolliseen arvosanaan.

Näiden akateemisten opettajien lisäksi minulla on ollut toki viulunsoitonopettajia, tanssiopettajia, lentopallovalmentajia, joogaopettajia ja mehiläistenhoidon opettajia. Muutamia mainitakseni. Mutta kaikkina vuosina, jotka olen itse käynyt kouluja, yliopistoja, oppilaitoksia ja osallistunut mitä kummallisemmille hetken innostuksesta kummunneille kursseille, on minulla, perheeni ja läheisteni ohella, ollut joukko ihmisiä, joiden arvo opettajina on minulle aivan poikkeuksellisen suuri: yliopisto-opiskelijat, joiden kanssa minulla on ollut ilo työskennellä.

Monen muun herkästi aiheestaan innostuvan opettajan tavoin löysin koronakevään lopulla taas kerran itseni uuden ja huikean ääreltä, opiskelijani johdattelemana. Pandemian aikaansaama digiloikka loikittuna seurasin kotikoneelta opiskelijoitteni pitämiä seminaariesityksiä. Syvänmeren eliöt sytyttävät meribiologin jo lähtökotaisesti alta aikayksikön, ja kun opiskelija esitteli meille luonnontieteellisiä peruskäsityksiämme vavisuttavia tutkimustuloksia syvän meren viruksista, löysin itseni kirjaimellisesti hihkumasta ääneen. Itse aiheesta touhottamisen ohella huomasin pohtivani : ”Kuka tässä oikein opettaakaan ja ketä?”

Kuva: Franz Roos/Unsplash

Mitä enemmän olen urani kuluessa opettajuutta pohtinut, opiskellut ja tutkinut, sitä enemmän on käsitykseni ja opetustapani siirtynyt opettajakeskeisestä auktoriteettimaisesta ”minä kerron teille, miten asiat ovat” -luennoinnista opiskelijakeskeiseen vuorovaikutukselliseen oppimiseen. Ja sitä vapautuneemmaksi olen itseni opettajana tuntenut.

Miten helpottavaa onkaan nuorena tutkijana ymmärtää, ettei minun tarvitsekaan opettajana tietää edes kapeasta aihealueesta kaikkea, ja hämmästellä miten olenkaan joskus kuvitellut sen olevan edes mahdollista! Myöhemmin opetuskokemukseni karttuessa olen alkanut ymmärtää, että opetustilanteessa olen opettajana opiskelijan kanssa yhtä lailla oppijana. Joskus opettajana saamani oppi liittyy opetettavaan aiheeseen, kuten tässä syvänmeren esimerkissä. Toisessa tilanteessa voin oppia, ettei käyttämäni opetusmenetelmä toiminutkaan tässä yhteydessä – ja olen taas kasvanut opettajana. Kolmannella kerralla voi oppini olla sosiaalista ja niin edelleen. Avoimin mielin ja uteliaana opettamisesta syntyy vuorovaikutuksellinen opetus- ja oppimistilanne ja yhteisen oppimisen piiri. Mikä voisikaan olla sen parempi lähtökohta onnistuneelle oppimiselle?

Mitä minä tuona aamupäivän seminaariesityksen aikana sitten opiskelijaltani opin? Koronavuosi on ollut virusaiheista uutisvirtaa ja kuvittelin ennakkotietojeni perusteella jo tietäväni viruksista perusasiat: virukset eivät ole eläviä olentoja, ne eivät pysty lisääntymään ilman isäntäsolua (vaikkapa ihmisen solua) ja aiheuttavat monesti isännässä sairauden. Eli tyypillisiä loisia. Merten viruksia on tutkittu viime vuosina lisääntyvässä määrin ja niiden lukumäärä on huikea: yhdessä litrassa merivettä on miljardeja viruksia! Uutena tietona minulle tuli kuitenkin se, että perinteinen käsityksemme viruksista loisina on aivan liian yksinkertainen. Viruksilla on havaittu olevan jopa symbionttisia molempia osapuolia hyödyntäviä suhteita eliöiden kanssa. Syvämeren eliöstölle elintärkeiden bakteerien on osoitettu, ei pelkästään hyötyvän niitä infektoivista viruksista, vaan jopa tarvitsevan virusten perimää oman aineenvaihduntansa toteuttamiseen: näissä äärimmäisissä syvänmeren oloissa bakteerit kuolevat ilman virukselta saamaansa apua. Tämä jos mikä hätkähdyttää jopa virustäyteisten uutiskuukausien jälkeen.

Hyvää Maailman opettajien päivää!

 

Opi kuin eläisit ikuisesti!

Tapaan syksyisin ympäristötieteiden kandiohjelman ohjaavana opettajana useita kymmeniä opintojaan aloittavia opiskelijoita. Monien suoraan tai välivuoden jälkeen lukiosta opiskelemaan tulleiden lisäksi huomaan hämmästyksekseni,  ja koko ajan lisääntyvässä määrin, keskustelevani pitkälle kouluttautuneiden tai kouluttautuvien osaajien kanssa. Saatan tavata fyysikon, eläinlääkärin, kauppatieteilijän, valtiotieteilijän, luontokartoittajan, puutarhurin, lääkärin, bioanalyytikon tai psykologin. Tai jotain muuta yhtä yllättävää. Nämä osaajat ovat ymmärtäneet ainakin yhden tulevaisuuden työmarkkinoiden keskeisen näkökulman: tulevaisuuden työt ja osaamistarve löytyvät aloilta, joilla on isoja ongelmia ratkaistavana. Ympäristöalalla jos millä isoista ratkaistavista ongelmista ei tule olemaan pulaa.

Pieni osa tapaamistani asiantuntijoista on alanvaihtajia, mutta monella on tavoitteena täydentää aiempaa tutkintoaan ja pätevöityä myös ympäristöalalla. Osa suorittaa kahta tutkintoa samanaikaisesti. Joku taas opiskelee toista tutkintoaan ja työskentelee samalla täyspäiväisesti. Osalle ympäristöalan opiskelu saattaa tarkoittaa uuden näkökulman etsimistä ja työtehtävien laajentamista, jollekin taas askelta kohti tuntematonta kahden yllättävänkin alan yhdistäjäksi. Onpa joukossa niitäkin, jotka opiskelevat päivätyönsä ohessa puhtaasta mielenkiinnosta ja oppimisen ilosta.

Olen ohjannut yliopisto-opiskelijoita jo kohta 15 vuotta ja tavannut sinä aikana todella kirjavan joukon opiskelijoita. Maijan opiskelijaelämä on niin kiireistä, ettei hän oikein ehdi osallistua luennolle. Markku uupuu ja masentuu jo kesken ensimmäisen opintovuoden. Siiri suorittaa tutkinnon tavoiteajassa ja Saku taas kaksi tutkintoa samassa ajassa. Riippumatta opintojen kulusta, lähes kaikilla opiskelijoilla on ainakin opintojensa alkuvaiheessa suuri motivaatio ja into oppia. Oppimisen into on lähes käsin kosketeltavaa ja sen toivoisi heillä jokaisella säilyvän, ei pelkästään opintojen ajan, vaan  läpi elämän.

Oppimisen ja sen päivittämisen merkitys tulee korostumaan muuttuvassa työelämässä. Noin puoli miljoonaa suomalaista tulee lähivuosina tarvitsemaan uudelleenkouluttautumista ja erityisesti akateemiseen tutkimukseen pohjautuvan koulutuksen tarve tulee korostumaan. Vastatakseen työvoimatarpeeseen ja toisaalta myös vahvistaakseen kansan tietopohjaa ja sitä kautta tämän maan pärjäämistä tulevaisuudessa, julkisti Helsingin yliopisto tässä kuussa jatkuvan oppimisen visionsa. Vision keskeisinä teemoina ovat jatkuvan oppimisen kulmakivet: sivistys, tiede ja oppiminen, sekä sanoma siitä, että ne kuuluvat kaikille – iästä ja pohjakoulutuksesta riippumatta.

Jatkuva oppiminen on myös yksi Marinin hallituksen hallitusohjelman koulutuspoliittisista tavoitteista. Täydennyskoulutuksen ja uudelleenkouluttautumisen ohella yksi keskeinen hallitusohjelman päämäärä on kuitenkin saada yhä useampi nuori korkeakoulutuksen piiriin. Tavoitteena on, että vuonna 2030 puolet nuorista aikuisista olisi korkeakoulutettuja. Suurena haasteena on kuitenkin se, että ne, jotka eniten tarvitsisivat koulutusta eivät siihen hakeudu, ja yhteiskunta eriarvoistuu alueellisesti ja sosioekonomisesti myös koulutuksen näkökulmasta. Koulutuksen periytyvyys näkyy myös Suomessa voimakkaasti.

Jatkuvan oppimisen näkökulmasta – ja käytännössäkin(!) – tuplatutkintojen suorittajat ovat innokkaita ja uteliaita oppijoita, jotka katsovat tulevaisuuteen ja näkevät siellä esteiden sijaan uusia mahdollisuuksia. He valmistautuvat yhteiskunnan väistämättömiin muutoksiin ja ottavat askelta kohti tuntematonta välimaastoa, mikä saattaa johdattaa heitä uuden äärelle ja tehdä heistä omien alojensa pioneereja yhä monitieteisemmässä maailmassa. Ennen kaikkea he ovat motivoituneita ja ottavat vastuun omasta osaamisestaan. Miten tällaisen motivaation jatkuvaan oppimiseen tai oppimiseen ylipäänsä saisi heräteltyä myös heissä, jotka eniten hyötyisivät koulutuksesta ja oppimisesta? Siinä on todellista haastetta tälle vuosikymmenelle.

Poseidon, Venus ja kumppanit kentällä

Kerran vuodessa palaan juurilleni kenttäopetuksen pariin Hankoniemelle: meren äärelle, saarten sileille kallioille, rantalepikoihin ja hienohiekkaisille merenrannoille. Perässäni helteisellä saarella taivaltaa joukko opiskelijoita uimapuvuissaan ja kumisaappaissaan. Lapsuuteni seuraa johtajaa -leikki välähtää mielessäni, kun johdatan heidät näytteenottovälineineen kalliolammikoille ja liukkaille rantakallioille. Perästäni kuuluu hyväntuulista juttelua, leikkimielistä piikittelyä ja hellää vitsailua kurssin Poseidonista ja Venuksesta, sadattelua otsaan liimautuneesta hämähäkistä ja hupparista bongatusta punkista, sekä naurua ja kikatusta. Erittäin paljon naurua, tarmokasta energiaa ja tekemisen intoa ja iloa.

Tvärminnen eläintietellinen tutkimusasema

Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema on toiminut minun ja lukemattomien muiden biologien ja lähialojen luonnontieteilijöiden opetuksen ja tutkimuksen tukikohtana jo yli sata vuotta. Aseman historian juuret löytyvät jo 1880-luvun lopulta, kun eläintieteen professori Johan Axel Palmén uudisti Helsingin yliopiston eläintieteen opetusta ja tutustutti opiskelijat eliöihin ja niiden elinympäristöön Espoon Lehtisaaresta vuokraamassaan kalastajamajassa, nk. kesälaboratoriossa. Lehtisaaren kesälaboratorioon kehittyi innostunut tiedeyhteisö, jossa kukoisti vertaisopettajuus – vanhemmat opiskelijat ja tutkijat opettivat nuorempia eläintieteilijöitä. Koska Lehtisaari ei kuitenkaan ollut kaupan, löysi J.A. Palmén pysyvämmän kesälaboratorion Tvärminnestä Hankoniemeltä. Kesäinen tutkimustoiminta siirtyi vuonna 1902 Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle, josta muodostui nopeasti pysyvä tutkimuskeskus.

Luonnossa tapahtuvan oppimisen, nk. kenttä- tai maasto-opetuksen, ajatellaan perinteisesti motivoivan opiskelijaa biologian oppimiseen ja tukevan ymmärrystä tieteenalan teoreettisista perusteista ja ammatillisia käytännön taitoja. Meribiologin tulee osata ottaa vesi- ja pohjaeläinnäyte, sekä ymmärtää miksi niitä otetaan ja mitä näytteiden tulokset kertovat tutkijalle esim. Itämeren tilasta. Hänen tulee myös osata suunnitella tutkimus, toteuttaa se ja arvioida tuloksia kriittisesti. Kenttäkurssilla tämä kaikki siirtyy luentosalista ja formaliiniin säilötyistä näytteistä käytännön toimintaan, aidoiksi eliöiksi ja havainnoiksi, ja sitä kautta myös oppimiseksi. Vaikka kenttäopetuksen hyödyistä biologian ja sen lähialojen yliopisto-opetuksessa ollaan yhtä mieltä, vähenee kenttäopetus jatkuvasti korkeiden kustannusten ja yliopistorahoituksen vähenemisen myötä.

Ammatillisten käytännön taitojen – kuten vesinäytteenottimen käsittelyn – ja tutkimuksen teon taitojen rinnalla olen vakuuttunut kenttäkurssin vaikutuksesta opiskelijoiden sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja ammatti-identiteetin muovautumiseen. Kenttäopetus toteutetaan lähes poikkeuksetta pari- tai ryhmätyönä, mikä edistää väistämättä ryhmätyötaitoja: verkkojen lasku ei yksin onnistu (ainakaan kokemattomammalta), eikä kaveria jätetä yksin snorklaamaan avomeren reunan maininkeihin. Monesti useiden viikkojen pituiset kenttäkurssit rakentavat yhteisöllisyyttä opiskelijaryhmässä, joka viettää kaikki päivät ja illat yhdessä, mutta myös opiskelijoiden ja opettajien kesken. Opiskelijan kynnys opetuksen ulkopuoliseen keskusteluun opettajien kanssa on laiturilla tai tutkimusaluksella huomattavasti matalampi kuin luentosalin katederin takana piileskelevän professorin kanssa. Kuinka monet keskustelut maailman tilasta ja urasta olenkaan opiskelijoiden kanssa käynyt rantakallioilla!

Oma kokemukseni kenttäopetuksen suurimmasta merkityksestä onkin, käytännön taitojen harjaannuttamisen ja tutkimuksen teon ohessa, ollut tunne yhteisöllisyydestä ja meribiologin ammatti-identiteetin rakentuminen. Tiesin opiskelijana kuuluvani joukkoon, kun normaaliksi muodostui se, että konttasimme rivissä kuola snorkkelista valuen liukasta rantakalliota vedestä ja muistutimme sukellusmaskien rutistaessa naamojamme lähinnä mopsikennelistä karannutta laumaa. Mutta siihen omintakeiseen laumaan on ollut hyvä kuulua, ja samaisen liukkaan rantakallion reunalla toivotan taas ensi kesänä lauman jäseneksi monta nuorta meribiologia.