Kerran vuodessa palaan juurilleni kenttäopetuksen pariin Hankoniemelle: meren äärelle, saarten sileille kallioille, rantalepikoihin ja hienohiekkaisille merenrannoille. Perässäni helteisellä saarella taivaltaa joukko opiskelijoita uimapuvuissaan ja kumisaappaissaan. Lapsuuteni seuraa johtajaa -leikki välähtää mielessäni, kun johdatan heidät näytteenottovälineineen kalliolammikoille ja liukkaille rantakallioille. Perästäni kuuluu hyväntuulista juttelua, leikkimielistä piikittelyä ja hellää vitsailua kurssin Poseidonista ja Venuksesta, sadattelua otsaan liimautuneesta hämähäkistä ja hupparista bongatusta punkista, sekä naurua ja kikatusta. Erittäin paljon naurua, tarmokasta energiaa ja tekemisen intoa ja iloa.
Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema on toiminut minun ja lukemattomien muiden biologien ja lähialojen luonnontieteilijöiden opetuksen ja tutkimuksen tukikohtana jo yli sata vuotta. Aseman historian juuret löytyvät jo 1880-luvun lopulta, kun eläintieteen professori Johan Axel Palmén uudisti Helsingin yliopiston eläintieteen opetusta ja tutustutti opiskelijat eliöihin ja niiden elinympäristöön Espoon Lehtisaaresta vuokraamassaan kalastajamajassa, nk. kesälaboratoriossa. Lehtisaaren kesälaboratorioon kehittyi innostunut tiedeyhteisö, jossa kukoisti vertaisopettajuus – vanhemmat opiskelijat ja tutkijat opettivat nuorempia eläintieteilijöitä. Koska Lehtisaari ei kuitenkaan ollut kaupan, löysi J.A. Palmén pysyvämmän kesälaboratorion Tvärminnestä Hankoniemeltä. Kesäinen tutkimustoiminta siirtyi vuonna 1902 Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle, josta muodostui nopeasti pysyvä tutkimuskeskus.
Luonnossa tapahtuvan oppimisen, nk. kenttä- tai maasto-opetuksen, ajatellaan perinteisesti motivoivan opiskelijaa biologian oppimiseen ja tukevan ymmärrystä tieteenalan teoreettisista perusteista ja ammatillisia käytännön taitoja. Meribiologin tulee osata ottaa vesi- ja pohjaeläinnäyte, sekä ymmärtää miksi niitä otetaan ja mitä näytteiden tulokset kertovat tutkijalle esim. Itämeren tilasta. Hänen tulee myös osata suunnitella tutkimus, toteuttaa se ja arvioida tuloksia kriittisesti. Kenttäkurssilla tämä kaikki siirtyy luentosalista ja formaliiniin säilötyistä näytteistä käytännön toimintaan, aidoiksi eliöiksi ja havainnoiksi, ja sitä kautta myös oppimiseksi. Vaikka kenttäopetuksen hyödyistä biologian ja sen lähialojen yliopisto-opetuksessa ollaan yhtä mieltä, vähenee kenttäopetus jatkuvasti korkeiden kustannusten ja yliopistorahoituksen vähenemisen myötä.
Ammatillisten käytännön taitojen – kuten vesinäytteenottimen käsittelyn – ja tutkimuksen teon taitojen rinnalla olen vakuuttunut kenttäkurssin vaikutuksesta opiskelijoiden sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja ammatti-identiteetin muovautumiseen. Kenttäopetus toteutetaan lähes poikkeuksetta pari- tai ryhmätyönä, mikä edistää väistämättä ryhmätyötaitoja: verkkojen lasku ei yksin onnistu (ainakaan kokemattomammalta), eikä kaveria jätetä yksin snorklaamaan avomeren reunan maininkeihin. Monesti useiden viikkojen pituiset kenttäkurssit rakentavat yhteisöllisyyttä opiskelijaryhmässä, joka viettää kaikki päivät ja illat yhdessä, mutta myös opiskelijoiden ja opettajien kesken. Opiskelijan kynnys opetuksen ulkopuoliseen keskusteluun opettajien kanssa on laiturilla tai tutkimusaluksella huomattavasti matalampi kuin luentosalin katederin takana piileskelevän professorin kanssa. Kuinka monet keskustelut maailman tilasta ja urasta olenkaan opiskelijoiden kanssa käynyt rantakallioilla!
Oma kokemukseni kenttäopetuksen suurimmasta merkityksestä onkin, käytännön taitojen harjaannuttamisen ja tutkimuksen teon ohessa, ollut tunne yhteisöllisyydestä ja meribiologin ammatti-identiteetin rakentuminen. Tiesin opiskelijana kuuluvani joukkoon, kun normaaliksi muodostui se, että konttasimme rivissä kuola snorkkelista valuen liukasta rantakalliota vedestä ja muistutimme sukellusmaskien rutistaessa naamojamme lähinnä mopsikennelistä karannutta laumaa. Mutta siihen omintakeiseen laumaan on ollut hyvä kuulua, ja samaisen liukkaan rantakallion reunalla toivotan taas ensi kesänä lauman jäseneksi monta nuorta meribiologia.
