Poseidon, Venus ja kumppanit kentällä

Kerran vuodessa palaan juurilleni kenttäopetuksen pariin Hankoniemelle: meren äärelle, saarten sileille kallioille, rantalepikoihin ja hienohiekkaisille merenrannoille. Perässäni helteisellä saarella taivaltaa joukko opiskelijoita uimapuvuissaan ja kumisaappaissaan. Lapsuuteni seuraa johtajaa -leikki välähtää mielessäni, kun johdatan heidät näytteenottovälineineen kalliolammikoille ja liukkaille rantakallioille. Perästäni kuuluu hyväntuulista juttelua, leikkimielistä piikittelyä ja hellää vitsailua kurssin Poseidonista ja Venuksesta, sadattelua otsaan liimautuneesta hämähäkistä ja hupparista bongatusta punkista, sekä naurua ja kikatusta. Erittäin paljon naurua, tarmokasta energiaa ja tekemisen intoa ja iloa.

Tvärminnen eläintietellinen tutkimusasema

Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema on toiminut minun ja lukemattomien muiden biologien ja lähialojen luonnontieteilijöiden opetuksen ja tutkimuksen tukikohtana jo yli sata vuotta. Aseman historian juuret löytyvät jo 1880-luvun lopulta, kun eläintieteen professori Johan Axel Palmén uudisti Helsingin yliopiston eläintieteen opetusta ja tutustutti opiskelijat eliöihin ja niiden elinympäristöön Espoon Lehtisaaresta vuokraamassaan kalastajamajassa, nk. kesälaboratoriossa. Lehtisaaren kesälaboratorioon kehittyi innostunut tiedeyhteisö, jossa kukoisti vertaisopettajuus – vanhemmat opiskelijat ja tutkijat opettivat nuorempia eläintieteilijöitä. Koska Lehtisaari ei kuitenkaan ollut kaupan, löysi J.A. Palmén pysyvämmän kesälaboratorion Tvärminnestä Hankoniemeltä. Kesäinen tutkimustoiminta siirtyi vuonna 1902 Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle, josta muodostui nopeasti pysyvä tutkimuskeskus.

Luonnossa tapahtuvan oppimisen, nk. kenttä- tai maasto-opetuksen, ajatellaan perinteisesti motivoivan opiskelijaa biologian oppimiseen ja tukevan ymmärrystä tieteenalan teoreettisista perusteista ja ammatillisia käytännön taitoja. Meribiologin tulee osata ottaa vesi- ja pohjaeläinnäyte, sekä ymmärtää miksi niitä otetaan ja mitä näytteiden tulokset kertovat tutkijalle esim. Itämeren tilasta. Hänen tulee myös osata suunnitella tutkimus, toteuttaa se ja arvioida tuloksia kriittisesti. Kenttäkurssilla tämä kaikki siirtyy luentosalista ja formaliiniin säilötyistä näytteistä käytännön toimintaan, aidoiksi eliöiksi ja havainnoiksi, ja sitä kautta myös oppimiseksi. Vaikka kenttäopetuksen hyödyistä biologian ja sen lähialojen yliopisto-opetuksessa ollaan yhtä mieltä, vähenee kenttäopetus jatkuvasti korkeiden kustannusten ja yliopistorahoituksen vähenemisen myötä.

Ammatillisten käytännön taitojen – kuten vesinäytteenottimen käsittelyn – ja tutkimuksen teon taitojen rinnalla olen vakuuttunut kenttäkurssin vaikutuksesta opiskelijoiden sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja ammatti-identiteetin muovautumiseen. Kenttäopetus toteutetaan lähes poikkeuksetta pari- tai ryhmätyönä, mikä edistää väistämättä ryhmätyötaitoja: verkkojen lasku ei yksin onnistu (ainakaan kokemattomammalta), eikä kaveria jätetä yksin snorklaamaan avomeren reunan maininkeihin. Monesti useiden viikkojen pituiset kenttäkurssit rakentavat yhteisöllisyyttä opiskelijaryhmässä, joka viettää kaikki päivät ja illat yhdessä, mutta myös opiskelijoiden ja opettajien kesken. Opiskelijan kynnys opetuksen ulkopuoliseen keskusteluun opettajien kanssa on laiturilla tai tutkimusaluksella huomattavasti matalampi kuin luentosalin katederin takana piileskelevän professorin kanssa. Kuinka monet keskustelut maailman tilasta ja urasta olenkaan opiskelijoiden kanssa käynyt rantakallioilla!

Oma kokemukseni kenttäopetuksen suurimmasta merkityksestä onkin, käytännön taitojen harjaannuttamisen ja tutkimuksen teon ohessa, ollut tunne yhteisöllisyydestä ja meribiologin ammatti-identiteetin rakentuminen. Tiesin opiskelijana kuuluvani joukkoon, kun normaaliksi muodostui se, että konttasimme rivissä kuola snorkkelista valuen liukasta rantakalliota vedestä ja muistutimme sukellusmaskien rutistaessa naamojamme lähinnä mopsikennelistä karannutta laumaa. Mutta siihen omintakeiseen laumaan on ollut hyvä kuulua, ja samaisen liukkaan rantakallion reunalla toivotan taas ensi kesänä lauman jäseneksi monta nuorta meribiologia.

 

Miten uusi opiskelija integroituu yhteisöön? – kokemuksia vertaisoppimisesta

Kesän vihreyden haalistuessa alkaa syksyn opetus viipyä opettajan mielessä. Mitä minulla on opettajana annettavana? Mihin panostan opetuksessani tulevana lukuvuonna? Millaisia uudet opiskelijat tänä syksynä ovat? Miten voimme opettajina luoda parhaat edellytykset hyvän oppimisyhteisön synnylle? Ja niin edelleen.

Olen tänä kesänä erityisen paljon pohtinut, miten aloittavien yliopisto-opiskelijoiden opinnot saataisiin hyvin alkuun, ja miten opiskelija kokisi itsensä tervetulleeksi ja osaksi yliopistoyhteisöä – huolimatta hankalasta rajoitusten ja epävarmuuden täyttämästä ajasta.

Yhteisöllisyyden kokemuksen ja kuulumisen tunteen on useissa tutkimuksissa todettu olevan tärkeitä tekijöitä opintojen edistymisen kannalta. Yhtä lailla kuin työskentely hyvässä työyhteisössä, jossa työntekijänä koet kuuluvasi joukkoon, lisää hyvinvointiasi, tyytyväisyyttäsi ja työn laatua, etenevät opiskelijan opinnot paremmin, jos hän kokee kuuluvansa joukkoon ja saa tukea kanssaopiskelijoiltaan. Kanssaopiskelijoiden tuen ja nk. vertaisopettamisen (opettamista, jossa opiskelija opettaa toista opiskelijaa) onkin todettu monessa tutkimuksessa edesauttavan oppimista ja opiskelijoiden sitoutumista opiskeluun.

Koulutusohjelmassamme luotiin muutamia vuosia sitten opintojakso, jossa toisen tai kolmannen vuoden yliopisto-opiskelijat (nk. vertaisopettajat) opettavat n. 70 opintojaan aloittavaa yliopisto-opiskelijaa ja perehdyttävät heidät valitsemiinsa opiskelussa keskeisiin teemoihin. Vuosittain toistuvia tärkeäksi koettuja teemoja ovat olleet mm. koulutusohjelman oppiaineiden esittely, opiskelijavaikuttaminen, etiikka, ympäristöahdistus, opiskelutaidot, sekä kesätyöt ja niiden hakeminen. Kurssin yhteydessä järjestetyt työelämäiltamat ovat myös olleet pidetty ja silmiä avaava väylä opintojen jälkeiseen työelämään. Noin neljä tai viisi vertaisopettajaa suunnittelee ja toteuttaa kurssin osana omia työelämäopintojaan.

Kurssi on nyt pyörinyt opiskelijavoimin, toki meidän opettajien tuella ja ohjauksella, useita vuosia ja koska meillä opettajilla on ollut tunne, että se on edesauttanut opiskelijoiden integroitumista yhteisöömme, päätimme tutkia asiaa ja selvittää millaisia kokemuksia opintojaan aloittavilla opiskelijoilla on siitä, että heitä vastassa yliopistossa ovatkin toiset opiskelijat – toki muiden opettajavetoisten kurssien ohella – ja miten se vaikuttaa yhteisöllisyyden muodostumiseen.

Monivalintakysymysten ohella opiskelijat saivat 3 minuutissa avoimesti kertoa, miten kokivat vertaisopettajien vaikuttaneen heidän integroitumiseensa koulutusohjelmaan. Heitä pyydettiin myös kurssin loppuvaiheessa pienten lukuisten post-it -lappujen avulla hahmottelemaan miten he itse näkivät itsensä osana yliopistoyhteisöä.

Kuva yllä: Opiskelijan post-it hahmotelma (opiskelija itse=vihreä, kanssaopiskelija=oranssi, vertaisopettaja=keltainen, opettaja=pinkki)

 

Vaikka osasimme odottaa vertaisopettamisen tukevan oppimista ja yhteisöllisyyden syntymistä, yllättivät tulokset positiivisuudellaan jopa meidät tutkijat. Yhtä yksittäistä vuosikurssin opiskelijaa lukuun ottamatta kaikki opiskelijat kokivat vertaisopettajien vaikuttaneen positiivisesti. Vertaisopettajat jakoivat uusille opiskelijoille mm. tietoa, kokemuksia, tukea, apua, motivaatiota, rohkaisua ja inspiraatiota. Vertaisuuden myötä heidät koettiin myös helposti lähestyttäviksi ja vertaisopettajat auttoivat yhteisöön integroitumisessa luomalla välittömän ilmapiirin kurssille.

Post-it -hahmotelmat, joita kokeilimme tässä tutkimuksessa ensimmäistä kertaa, antoivat meille kuvaa opiskelijan käsityksistä omasta sijoittumisestaan yhteisöön ja siitä, miten vertaisopettajat koettiin. Yleisimmin opiskelijat kokivat vertaisopettajat ikään kuin välittäjinä opettajan ja opiskelijan välillä, mutta opiskelijoilta löytyi myös muun tyyppisiä näkemyksiä; vertaisopettajat nähtiin opiskelijoina tai tsemppaajina, ja joissain tapauksissa myös puhtaasti opettajina.

Yhteisöllisyyden näkökulmasta oli ilo huomata, että osa opiskelijoista koki kaikki yliopiston toimijat (opettajat, opiskelijat ja vertaisopettajat) samanarvoisina heidän taustastaan riippumatta (kuva alla). Tällaisia opiskelijoita oli kuitenkin vain yksi kymmenestä, mikä viestii sitä, että on vielä paljon tehtävää ennen kuin yliopiston oppimisympäristössä toteutuu tasa-arvoinen oppimista tukeva ja innostava yhteisöllisyys – erityisesti tällaisena epävarmana koronauhan siivittämänä syksynä.