Kipinää sytyttämässä

Olen monta päivää koonnut varusteita varastomme syövereistä, hankkinut hapertuneiden tilalle uusia ja yrittänyt sormet verillä tunkea koronakiloja 10 vuotta vanhaan märkäpukuuni (ei, en onnistunut…). Suunnitelmana on lähteä lopputyötään tekevän maisteriopiskelijan kanssa päiväksi merelle keräämään näytteitä tutkimukseeni ja opiskelijan opinnäytetyötä varten.

Näytteenottopäivä on aurinkoinen, mutta tuulinen. Mainingit lyövät rantaan ja vesi on niin sameaa, että snorklatessani näen eteeni alle puoli metriä. Konttaan ympäri luodon kallioista rantavyöhykettä, roikun rakkoleväpuskissa aaltojen heitellessä minua kuin hernepussia ja kerään näytteitä aina, kun sellainen nenäni eteen sattuu tulemaan. Vaikka olosuhteet ovat työlle kaikkea muuta kuin optimaaliset, nautin jokaisesta hetkestä täysin rinnoin. Nämä ovat meribiologin työssä parhaita hetkiä – ja vasta nyt tajuan, että niitä on kiireisessä työarjessani nykyään aivan liian harvoin!

Kuva: Niko Johansson

Korkeakouluopetuksessa opetus ja tutkimus limittyvät saumattomasti toisiinsa. Opetus perustuu tutkimukseen, tutkijat toimivat opettajina ja opettajat tutkijoina. Siksi hallituksen tässä kuussa ilmoittama 35 miljoonan leikkaus tieteestä ja tutkimusrahoituksesta on suoraan pois myös koulutuksesta. Se heikentää väistämättä korkeakouluopetuksen koulutuspohjaa ja sotii siksi myös hallituksen itsensä asettamia koulutustavoitteita vastaan.

Ehkä tyypillisin esimerkki opetuksen ja tutkimuksen yhteydestä on opiskelijan lopputyön, alallamme maisteritutkielman, tekeminen ja ohjaaminen. Maisteritutkielmat bio- ja ympäristöalalla tehdään pääsääntöisesti tutkimusryhmissä ja jatkuvasti kasvavat opiskelijoiden sisäänottomäärät, sekä toivottu opiskelijoiden tehokas ”läpivirtaus”, asettavat paineita maisteritutkielmien aiheiden ja ohjaajien löytämiselle. Yksittäisen opiskelijan ohjaukseen käytetty aika myös vähenee väistämättä ohjattavien opiskelijoiden määrien lisääntyessä.

Ehkä juuri siksi tämä kenttätyöpäivä opiskelijan kanssa herätti minussa suunnatonta iloa ja toisaalta haikeutta yhteiskunnallisen paineen alla vähenevästä kisälliopettamisesta. Ryhmäkokojen jatkuvasti kasvaessa, ne päivät, jolloin pystymme opettajina panostamaan yksittäisen tai muutaman opiskelijan opettamiseen, ovat harvassa – ja kuinka tärkeää se kuitenkin on opiskelijan oppimiselle ja ennen kaikkea tutkimuksen palon sytyttämiselle.

Vahvistuksena tästä olivatkin päivän päätteeksi lausutut opiskelijan sanat: ”Nyt on kipinä sytytetty” ja olen varma, että tällä erittäin motivoituneella opiskelijalla on paljon annettavaa tieteelle ja tutkimukselle. Toivottavasti hänen kaltaisilleen lahjakkaille nuorille tutkijoille tulee jatkossa löytymään tutkimusrahoitusta, sillä perinteisten ratkaisujen sijaan tulevaisuuden aito potentiaali syntyy innovatiivisesta tieteestä, tutkimuksesta ja siitä kumpuavasta koulutuksesta.

 

Tekniikkataiteilusta aitoon yhteyteen

Verkko-opetuksen tekniset haasteet ovat varmasti tulleet jokaiselle opettajalle tutuiksi tämän kuluneen koronavuoden aikana. Verkkoyhteys pätkii, koira haukkuu taustalla, ääni ei kuulu, kuva ei näy, nauhoitus unohtuu laittaa päälle, kalvot eivät vaihdu, opiskelijoille näkyy jotain ihan muuta, kuin mitä opettajana yritän näyttää, joku tippuu linjoilta, joku on väärällä alustalla, jollain ei ole tarvittavia linkkejä – ja kuulinpa opettajasta, joka ei itse päässyt omalle luennolleen opettamaan, kun osallistuvien opiskelijoiden määrä oli ylittänyt sallitun rajan!

En ole itse mikään tekniikkavelho ja sen sain kyllä karvaasti kokea alkuvuoden opetustilanteessa, johon olin vuorovaikutteiseen opetukseen vannovana opettajana yrittänyt rakentaa monipuolisia opiskelijoita aktivoivia elementtejä. Lyhyiden alustusteni ohessa oli tarkoitus käydä keskustelua pienryhmissä, äänestää monivalintakysymyksistä ja luoda yhteisöllisen tiedonrakentamisen ilmapiiri verkkoalustaa hyödyntäen. Lopputuloksena oli kuitenkin oppimisen sijaan lyhytkurssi todennäköisesti kaikkiin mahdollisiin teknisiin ongelmiin, joihin etäopetuksessa voi törmätä. Pahimmillaan olin opettajana siinä tilassa, että molemmat edessäni olevat näytöt olivat pikselöityneet postimerkin kokoisiksi pieniksi ruuduiksi eikä tietokoneeseen saanut enää mitään kontaktia. Tilanteen nollaamiseksi jouduin poistumaan opetusalustalta ja käynnistämään kaikki työpöydälläni höyryävät laitteet uudestaan.

Tuosta kokemuksesta oppineena päätin suunnitella kevään kurssini aivan uusista lähtökohdista. Tärkeintä minulle opettajana on opiskelijoiden oppiminen ja olen sen todennut tapahtuvan parhaiten vuorovaikutuksen kautta. Toisaalta minä myös rakastan opiskelijatapaamisia ja opiskelijoiden kanssa keskustelua. Vuorovaikutus olikin minulla kantavana ajatuksena kurssia suunnitellessani. Kollegani suosituksesta päädyin hyödyntämään käänteisen oppimisen periaatteita: opiskelija tutustuu käsiteltävään aiheeseen esim. lyhyiden videoiden avulla ennen kontaktiopetustilannetta ja itse opetustilanne käytetään luennoinnin sijaan aiheesta keskusteluun.

Kurssillani opiskelijat saivat aina noin viikkoa (tai viimeistään muutamia päiviä) ennen verkkotapaamista aihetta pohjustavat lyhyet videot (7-15 min/luento) ja kirjallista materiaalia etukäteen opiskeltavaksi. Itse tapaamiset verkkoalustalla (tässä tapauksessa käytössämme oli Zoom) pyrin rakentamaan mahdollisimman matalan kynnyksen keskustelutilaisuuksiksi. Kyselin tilaisuuden aluksi kuulumisia (chat toimii tähän todella hyvin!), en vaatinut kameroiden päällä pitoa, en painostanut ketään keskusteluun, enkä tallentanut keskusteluita, vaikka kaikki muu kurssin materiaali olikin opiskeltavissa myös täysin etäopiskeluna.

Tapaamisessa opiskelijat keskustelivat soveltavista tehtävistä, jotka perustuivat etukäteismateriaaliin, ensin pienissä (noin 4 hengen) opiskelijaryhmissä, minkä jälkeen yhteisessä tilassa purimme opiskelijakeskusteluissa esiin nousseet asiat ja jatkoimme keskustelua aiheesta vielä koko ryhmän kanssa.

Kurssiarvioinnissa käytin oppimispäiväkirjoja, jotka olin ajoittanut palautettavaksi kurssin aikana viikoittain. Olin rakentanut arvioinnin niin, että kurssin pystyi suorittamaan myös osallistumatta keskustelutapaamisiin, mutta oppimispäiväkirjan kysymykset liittyivät keskusteltaviin asioihin eli keskustelutapaamisiin osallistuminen oli opiskelijalle iso etu oppimispäiväkirjaa kirjoittaessa. Tämä selvästi kannusti opiskelijoita osallistumaan tapaamisiin, jotka eivät sinällään olleet pakollisia.

Nyt oppimispäiväkirjoja arvioidessani muistelen hyvillä mielin kurssin monipuolisia, kriittisiä ja innostavia keskusteluita, joissa jo ensimmäisen vuoden kandiopiskelijat olivat aktiivisina mukana. On myös ollut ilo saada kurssipalautetta, josta huomaan, että keskustelutilaisuutemme ovat monelle opiskelijalle olleet korona-ajan eristyksessä aitoja tilaisuuksia kohdata toinen opiskelija. Mikä voisikaan olla mukavampaa huomata, kuin se, että tapaamiset ovat opettaneet aihetta, mutta myös tuoneet aitoa iloa opiskelijoiden ja opettajan päiviin!

 

Virtuaalikahvilat ja koirakävelyt – yhteisöllisyyttä tukemassa pandemia-aikana

Kuva: Uriel Soberanes/Unspash

Tapasimme 2. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa vasta nyt marraskuun alussa ensimmäistä kertaa tänä syksynä pandemiasta johtuen. Vaikka maskit peittivät ilmeet, kantautui innostunut pulina käytävälle asti jo ennen luentosaliin astumistakin. Ilo kanssaopiskelijoiden tapaamisesta oli lähes käsin kosketeltava, ja konkreettisten opiskelijoiden tapaaminen ja opettaminen sai omankin marraskuisen mielialan nousemaan! Tätä harvinaista herkkua NIIN toivoisi lisää – vaikka toki kaikki tiedämme, ettei vielä ole sen aika.

Yliopisto-opetuksemme on pandemia-aikana muuttunut käytännössä lähes kokonaan verkon kautta tapahtuvaksi Zoom-päiden opettamiseksi. Ainoat kasvokkain tapahtuvat opetustilanteet ovat laboratorio- ja maasto-opetus, sekä mahdolliset yksittäiset muut tilaisuudet, joita ei voida toteuttaa verkon kautta. Kontaktiopetus vaatii erittäin väljät opetustilat, etäisyydet opiskelijoiden välillä ja maskien käytön opetustilanteiden aikana.

Pohdin jo alkusyksyn blogitekstissäni lyhyesti yhteisöllisyyden ongelmia ja uusien opiskelijoiden integroitumisen vaikeutta nyt pandemia-aikana. Mitä pidempään tilanne on jatkunut, sitä enemmän yhteisöllisyyden ylläpitämisen vaikeus mielestäni korostuu. Miten integroida opiskelijat yhteisöön, ylläpitää heidän jaksamistaan ja tukea yhteisöllisyyttä tässä poikkeuksellisen hankalassa tilanteessa? Todella kinkkinen kysymys johon ei ole helppoja vastauksia.

Pohdimme tätä Helsingin yliopiston Opettajien Akatemian järjestämässä tilaisuudessa, jossa kokosimme innovatiivisesta verkostosta hyviksi todettuja ja yhteisöllisyyttä edistäviä pandemia-ajan käytänteitä. Ehkä pieni yllätys oli se, että hyviä käytänteitä tuntui olevan paljon ja joskus aivan pienen pienetkin teot ottavat askelia oikeaan suuntaan ja lisäävät vuorovaikutusta ja sitä kautta joukkoon kuulumisen tunnetta.

Pieninä tekoina voit minkä tahansa verkkokurssin opettajana  opetustilanteen aluksi kysyä opiskelijoilta ”Miten menee?” ja kerätä vastauksia esim. Zoomin* chat- tai polls-toimintoa käyttäen. Polls-toiminto mahdollistaa anonyymin äänestämisen ja toimii myös suurilla opiskelijamäärillä. Luennon jälkeen voit opettajana jäädä hetkeksi linjoille kuulostelemaan ja vastailemaan mahdollisiin esiin nouseviin kysymyksiin. Voit myös myös suunnitella opetuksen käänteiseksi niin, että opiskelija tutustuu materiaalin etukäteen ja itse opetustilanne verkossa käytetään asiasta keskusteluun, ei luennointiin.

Voit myös kannustaa opiskelijoita pienryhmissä tai verkossa tapahtuvaan omatoimiseen lukupiiritoimintaan tai opiskeluun yhdessä Zoomin tai muiden virtuaalitapaamiseen tarkoitettujen ohjelmien avulla.

Koulutusohjelma tai opiskelijayhteisö voi järjestää vapaamuotoista virtuaalikahviloita ja niissä voidaan keskustella ajankohtaisista asioista ja rupatella pienryhmissä esim. Zoomin breakout room -toiminnon kautta. Virtuaalikahvihuoneeseen voidaan myös tuoda yhteisöllisyyttä lisäävää ohjelmasisältöä. Ohjelmassa voisi olla esim. yhden opettajan esittely, jossa hän voi kertoa siitä, millaista hänen työnsä tutkijana ja opettajana on. Opiskelijat – ja erityisesti fuksit, jotka eivät ole tavanneet opettajia välttämättä koskaan muuten kuin virtuaalisesti – tutustuvat tilaisuuksissa opettajiin paremmin, kuin pelkillä asiatäyteisillä luennoilla.

Kameran päällä pitäminen virtuaalitilaisuuksissa edistää kokemusta todellisten ihmisten läsnäolosta ja siihen voit kannustaa myös opiskelijoita. Myös lyhyet videotervehdykset esim. opiskeluun liittyvien tehtävien ohjeistamiseksi eivät vaadi opettajalta paljon panostusta, mutta antavat opiskelijalle tunnetta siitä, että hänen olemassaolonsa on muistettu ja, että opettaja on aidosti olemassa. Olipa eräässä koulutusohjelmassa jopa soitettu jokaiselle fuksille ja kysytty ”Miten menee ja millaista tukea tarvitsisit tällä hetkellä?”

Opintojen ohjaus on toteutettavissa virtuaalisesti kohtuullisen helpostikin niin yksilöohjauksena, kuin ryhmäohjauksena. Ryhmäohjaustilanteisiin tai vaikkapa Opettaja tavattavissa -tunteihin saattaa osallistua moni sellainenkin, joka ei fyysisiin tilaisuuksiin tulisi edes paikalle. Anonyymi (tai lähes anonyymi) mahdollisuus kysymyksille esim. Zoomin chat-toiminnon kautta saattaa myös antaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden tuoda esiin ongelmakohtia, joiden kertomiseen ei normaalitilanteessa olisi riittävän matalan kynnyksen kanavia.

Entä mitä tehdä, kun tuntuu ettei pää enää kestä toinen toistaan seuraavia virtuaalitapaamisia? Toki kannattaa edelleen mahdollisuuksien mukaan muistaa fyysiset tapaamiset ulkona. Mitä jos ohjaavana opettajan lähtisitkin kävelylle opiskelijan (tai kollegan) kanssa? Oma kokemukseni on, että vaikka maskin kanssa etäisyyttä ylläpitäen opiskelijatapaaminen ei ole ehkä optimaalista, on se kuitenkin monesti todella mukava ja piristävä vaihtoehto virtuaalitapaamiselle. Ehkä voit samalla reissulla ulkoiluttaa koirasikin?

Onko sinulla muita vinkkejä tai toiveita, joita haluaisit jakaa? Kuulisin niistä todella mielelläni kommenttikentässä!

———-

*Puhun tässä tekstissä Zoom-ohjelmasta, sillä se on yleisesti opetuksessa käytetty virtuaalitapaamispalvelu, mutta tarjolla on toki paljon muitakin ohjelmia, jotka soveltuvat yhteyden pitoon (akateemisessa) yhteisössä.

 

 

Kun opiskelijasta tuli opettaja ja viruksesta välttämätön

Kuva: www.all-about-education.com

Minun opettajinani on ollut hyvin suuri joukko erilaisia ihmisiä. Ala-asteen kiharapäinen luokanopettaja piti jämäkkyydellään ja lempeydellään meistä kouluaan aloittelevista touhottajista huolta useita vuosia. Yläasteella eteemme saapui joukko oman oppiaineensa hallitsevia opettajia; Sisu-pastillin hajuinen ketjupolttaja takoi päähämme matematiikkaa, reipas punaposkinen biologian opettajamme vei öisille pöllöretkille helmikuiseen saaristoon, ja rentoutta ja kaveruutta pursuava äidinkielen opettajamme viihdytti (tai kirjoittajasta riippuen nolostutti) meitä lukemalla aineitamme ääneen.

Lukiossa tärisin jännityksestä tiukkaakin tiukemman englannin opettajan armoilla. Yritin englannin sanojen sijaan kuumeisesti pohtia keinoja, miten välttyisin opettajan kysymyksiltä ja poraavalta katseelta. Miten ihmeessä teeskennellään huoletonta ja osaavaa, kun pelokas pää kumisee pelkkää tyhjyyttä? Ruotsin tunnilla seurasin avuttomana eturivissä, kun takarivin oppilaat kiusasivat pientä pyöreää opettajaa ja biologian tunnit olivat erittäin omaperäisen opettajahahmon myötä muuttuneet varsin erikoisiksi 1950-lukuhenkisiksi asiantuntijaluennoiksi luonnon ihmeistä.

Koulutaipaleeni ei loppunut lukioon, ja jos koulun ja lukion opettajakunnassa oli erikoisia opettajahahmoja – auktoriteetteja –  kuten opettajista niihin aikoihin ajattelin, niin yliopistossa erikoisuutta riitti sitten vielä kertaluokkaa enemmän. Pedagogiasta ei juuri kenelläkään ollut hajuakaan, mutta innostusta oli sitäkin enemmän. Kasvifysiologian professori innostui luennolle tuomastani viulukotelosta, ja kasvihormoneista siirryttiinkin sujuvasti käsittelemään sitä, miten kasvit reagoivat musiikkiin – asia, joka vasta vuosikymmeniä myöhemmin todistettiin tieteellisesti. Ympäristönsuojelutieteen opettaja mesosi luonnonsuojelullisia aatteitaan ja reputti ne, joiden mielipiteet eivät olleet riittävän radikaaleja. Päästäkseni ”piireihin” minäkin viittä vaille lähdin Lappiin köyttääkseni itseni jonkun hakkuu-uhan alla olevan aarniometsän puuhun. Opiskelijalle liian kalliiseen junalippuun se jo valmiiksi hyttystensyömä yritys taisi kaatua, ja jouduin kurssin osalta tyytymään huonoimpaan mahdolliseen arvosanaan.

Näiden akateemisten opettajien lisäksi minulla on ollut toki viulunsoitonopettajia, tanssiopettajia, lentopallovalmentajia, joogaopettajia ja mehiläistenhoidon opettajia. Muutamia mainitakseni. Mutta kaikkina vuosina, jotka olen itse käynyt kouluja, yliopistoja, oppilaitoksia ja osallistunut mitä kummallisemmille hetken innostuksesta kummunneille kursseille, on minulla, perheeni ja läheisteni ohella, ollut joukko ihmisiä, joiden arvo opettajina on minulle aivan poikkeuksellisen suuri: yliopisto-opiskelijat, joiden kanssa minulla on ollut ilo työskennellä.

Monen muun herkästi aiheestaan innostuvan opettajan tavoin löysin koronakevään lopulla taas kerran itseni uuden ja huikean ääreltä, opiskelijani johdattelemana. Pandemian aikaansaama digiloikka loikittuna seurasin kotikoneelta opiskelijoitteni pitämiä seminaariesityksiä. Syvänmeren eliöt sytyttävät meribiologin jo lähtökotaisesti alta aikayksikön, ja kun opiskelija esitteli meille luonnontieteellisiä peruskäsityksiämme vavisuttavia tutkimustuloksia syvän meren viruksista, löysin itseni kirjaimellisesti hihkumasta ääneen. Itse aiheesta touhottamisen ohella huomasin pohtivani : ”Kuka tässä oikein opettaakaan ja ketä?”

Kuva: Franz Roos/Unsplash

Mitä enemmän olen urani kuluessa opettajuutta pohtinut, opiskellut ja tutkinut, sitä enemmän on käsitykseni ja opetustapani siirtynyt opettajakeskeisestä auktoriteettimaisesta ”minä kerron teille, miten asiat ovat” -luennoinnista opiskelijakeskeiseen vuorovaikutukselliseen oppimiseen. Ja sitä vapautuneemmaksi olen itseni opettajana tuntenut.

Miten helpottavaa onkaan nuorena tutkijana ymmärtää, ettei minun tarvitsekaan opettajana tietää edes kapeasta aihealueesta kaikkea, ja hämmästellä miten olenkaan joskus kuvitellut sen olevan edes mahdollista! Myöhemmin opetuskokemukseni karttuessa olen alkanut ymmärtää, että opetustilanteessa olen opettajana opiskelijan kanssa yhtä lailla oppijana. Joskus opettajana saamani oppi liittyy opetettavaan aiheeseen, kuten tässä syvänmeren esimerkissä. Toisessa tilanteessa voin oppia, ettei käyttämäni opetusmenetelmä toiminutkaan tässä yhteydessä – ja olen taas kasvanut opettajana. Kolmannella kerralla voi oppini olla sosiaalista ja niin edelleen. Avoimin mielin ja uteliaana opettamisesta syntyy vuorovaikutuksellinen opetus- ja oppimistilanne ja yhteisen oppimisen piiri. Mikä voisikaan olla sen parempi lähtökohta onnistuneelle oppimiselle?

Mitä minä tuona aamupäivän seminaariesityksen aikana sitten opiskelijaltani opin? Koronavuosi on ollut virusaiheista uutisvirtaa ja kuvittelin ennakkotietojeni perusteella jo tietäväni viruksista perusasiat: virukset eivät ole eläviä olentoja, ne eivät pysty lisääntymään ilman isäntäsolua (vaikkapa ihmisen solua) ja aiheuttavat monesti isännässä sairauden. Eli tyypillisiä loisia. Merten viruksia on tutkittu viime vuosina lisääntyvässä määrin ja niiden lukumäärä on huikea: yhdessä litrassa merivettä on miljardeja viruksia! Uutena tietona minulle tuli kuitenkin se, että perinteinen käsityksemme viruksista loisina on aivan liian yksinkertainen. Viruksilla on havaittu olevan jopa symbionttisia molempia osapuolia hyödyntäviä suhteita eliöiden kanssa. Syvämeren eliöstölle elintärkeiden bakteerien on osoitettu, ei pelkästään hyötyvän niitä infektoivista viruksista, vaan jopa tarvitsevan virusten perimää oman aineenvaihduntansa toteuttamiseen: näissä äärimmäisissä syvänmeren oloissa bakteerit kuolevat ilman virukselta saamaansa apua. Tämä jos mikä hätkähdyttää jopa virustäyteisten uutiskuukausien jälkeen.

Hyvää Maailman opettajien päivää!

 

Opi kuin eläisit ikuisesti!

Tapaan syksyisin ympäristötieteiden kandiohjelman ohjaavana opettajana useita kymmeniä opintojaan aloittavia opiskelijoita. Monien suoraan tai välivuoden jälkeen lukiosta opiskelemaan tulleiden lisäksi huomaan hämmästyksekseni,  ja koko ajan lisääntyvässä määrin, keskustelevani pitkälle kouluttautuneiden tai kouluttautuvien osaajien kanssa. Saatan tavata fyysikon, eläinlääkärin, kauppatieteilijän, valtiotieteilijän, luontokartoittajan, puutarhurin, lääkärin, bioanalyytikon tai psykologin. Tai jotain muuta yhtä yllättävää. Nämä osaajat ovat ymmärtäneet ainakin yhden tulevaisuuden työmarkkinoiden keskeisen näkökulman: tulevaisuuden työt ja osaamistarve löytyvät aloilta, joilla on isoja ongelmia ratkaistavana. Ympäristöalalla jos millä isoista ratkaistavista ongelmista ei tule olemaan pulaa.

Pieni osa tapaamistani asiantuntijoista on alanvaihtajia, mutta monella on tavoitteena täydentää aiempaa tutkintoaan ja pätevöityä myös ympäristöalalla. Osa suorittaa kahta tutkintoa samanaikaisesti. Joku taas opiskelee toista tutkintoaan ja työskentelee samalla täyspäiväisesti. Osalle ympäristöalan opiskelu saattaa tarkoittaa uuden näkökulman etsimistä ja työtehtävien laajentamista, jollekin taas askelta kohti tuntematonta kahden yllättävänkin alan yhdistäjäksi. Onpa joukossa niitäkin, jotka opiskelevat päivätyönsä ohessa puhtaasta mielenkiinnosta ja oppimisen ilosta.

Olen ohjannut yliopisto-opiskelijoita jo kohta 15 vuotta ja tavannut sinä aikana todella kirjavan joukon opiskelijoita. Maijan opiskelijaelämä on niin kiireistä, ettei hän oikein ehdi osallistua luennolle. Markku uupuu ja masentuu jo kesken ensimmäisen opintovuoden. Siiri suorittaa tutkinnon tavoiteajassa ja Saku taas kaksi tutkintoa samassa ajassa. Riippumatta opintojen kulusta, lähes kaikilla opiskelijoilla on ainakin opintojensa alkuvaiheessa suuri motivaatio ja into oppia. Oppimisen into on lähes käsin kosketeltavaa ja sen toivoisi heillä jokaisella säilyvän, ei pelkästään opintojen ajan, vaan  läpi elämän.

Oppimisen ja sen päivittämisen merkitys tulee korostumaan muuttuvassa työelämässä. Noin puoli miljoonaa suomalaista tulee lähivuosina tarvitsemaan uudelleenkouluttautumista ja erityisesti akateemiseen tutkimukseen pohjautuvan koulutuksen tarve tulee korostumaan. Vastatakseen työvoimatarpeeseen ja toisaalta myös vahvistaakseen kansan tietopohjaa ja sitä kautta tämän maan pärjäämistä tulevaisuudessa, julkisti Helsingin yliopisto tässä kuussa jatkuvan oppimisen visionsa. Vision keskeisinä teemoina ovat jatkuvan oppimisen kulmakivet: sivistys, tiede ja oppiminen, sekä sanoma siitä, että ne kuuluvat kaikille – iästä ja pohjakoulutuksesta riippumatta.

Jatkuva oppiminen on myös yksi Marinin hallituksen hallitusohjelman koulutuspoliittisista tavoitteista. Täydennyskoulutuksen ja uudelleenkouluttautumisen ohella yksi keskeinen hallitusohjelman päämäärä on kuitenkin saada yhä useampi nuori korkeakoulutuksen piiriin. Tavoitteena on, että vuonna 2030 puolet nuorista aikuisista olisi korkeakoulutettuja. Suurena haasteena on kuitenkin se, että ne, jotka eniten tarvitsisivat koulutusta eivät siihen hakeudu, ja yhteiskunta eriarvoistuu alueellisesti ja sosioekonomisesti myös koulutuksen näkökulmasta. Koulutuksen periytyvyys näkyy myös Suomessa voimakkaasti.

Jatkuvan oppimisen näkökulmasta – ja käytännössäkin(!) – tuplatutkintojen suorittajat ovat innokkaita ja uteliaita oppijoita, jotka katsovat tulevaisuuteen ja näkevät siellä esteiden sijaan uusia mahdollisuuksia. He valmistautuvat yhteiskunnan väistämättömiin muutoksiin ja ottavat askelta kohti tuntematonta välimaastoa, mikä saattaa johdattaa heitä uuden äärelle ja tehdä heistä omien alojensa pioneereja yhä monitieteisemmässä maailmassa. Ennen kaikkea he ovat motivoituneita ja ottavat vastuun omasta osaamisestaan. Miten tällaisen motivaation jatkuvaan oppimiseen tai oppimiseen ylipäänsä saisi heräteltyä myös heissä, jotka eniten hyötyisivät koulutuksesta ja oppimisesta? Siinä on todellista haastetta tälle vuosikymmenelle.

Poseidon, Venus ja kumppanit kentällä

Kerran vuodessa palaan juurilleni kenttäopetuksen pariin Hankoniemelle: meren äärelle, saarten sileille kallioille, rantalepikoihin ja hienohiekkaisille merenrannoille. Perässäni helteisellä saarella taivaltaa joukko opiskelijoita uimapuvuissaan ja kumisaappaissaan. Lapsuuteni seuraa johtajaa -leikki välähtää mielessäni, kun johdatan heidät näytteenottovälineineen kalliolammikoille ja liukkaille rantakallioille. Perästäni kuuluu hyväntuulista juttelua, leikkimielistä piikittelyä ja hellää vitsailua kurssin Poseidonista ja Venuksesta, sadattelua otsaan liimautuneesta hämähäkistä ja hupparista bongatusta punkista, sekä naurua ja kikatusta. Erittäin paljon naurua, tarmokasta energiaa ja tekemisen intoa ja iloa.

Tvärminnen eläintietellinen tutkimusasema

Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema on toiminut minun ja lukemattomien muiden biologien ja lähialojen luonnontieteilijöiden opetuksen ja tutkimuksen tukikohtana jo yli sata vuotta. Aseman historian juuret löytyvät jo 1880-luvun lopulta, kun eläintieteen professori Johan Axel Palmén uudisti Helsingin yliopiston eläintieteen opetusta ja tutustutti opiskelijat eliöihin ja niiden elinympäristöön Espoon Lehtisaaresta vuokraamassaan kalastajamajassa, nk. kesälaboratoriossa. Lehtisaaren kesälaboratorioon kehittyi innostunut tiedeyhteisö, jossa kukoisti vertaisopettajuus – vanhemmat opiskelijat ja tutkijat opettivat nuorempia eläintieteilijöitä. Koska Lehtisaari ei kuitenkaan ollut kaupan, löysi J.A. Palmén pysyvämmän kesälaboratorion Tvärminnestä Hankoniemeltä. Kesäinen tutkimustoiminta siirtyi vuonna 1902 Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle, josta muodostui nopeasti pysyvä tutkimuskeskus.

Luonnossa tapahtuvan oppimisen, nk. kenttä- tai maasto-opetuksen, ajatellaan perinteisesti motivoivan opiskelijaa biologian oppimiseen ja tukevan ymmärrystä tieteenalan teoreettisista perusteista ja ammatillisia käytännön taitoja. Meribiologin tulee osata ottaa vesi- ja pohjaeläinnäyte, sekä ymmärtää miksi niitä otetaan ja mitä näytteiden tulokset kertovat tutkijalle esim. Itämeren tilasta. Hänen tulee myös osata suunnitella tutkimus, toteuttaa se ja arvioida tuloksia kriittisesti. Kenttäkurssilla tämä kaikki siirtyy luentosalista ja formaliiniin säilötyistä näytteistä käytännön toimintaan, aidoiksi eliöiksi ja havainnoiksi, ja sitä kautta myös oppimiseksi. Vaikka kenttäopetuksen hyödyistä biologian ja sen lähialojen yliopisto-opetuksessa ollaan yhtä mieltä, vähenee kenttäopetus jatkuvasti korkeiden kustannusten ja yliopistorahoituksen vähenemisen myötä.

Ammatillisten käytännön taitojen – kuten vesinäytteenottimen käsittelyn – ja tutkimuksen teon taitojen rinnalla olen vakuuttunut kenttäkurssin vaikutuksesta opiskelijoiden sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja ammatti-identiteetin muovautumiseen. Kenttäopetus toteutetaan lähes poikkeuksetta pari- tai ryhmätyönä, mikä edistää väistämättä ryhmätyötaitoja: verkkojen lasku ei yksin onnistu (ainakaan kokemattomammalta), eikä kaveria jätetä yksin snorklaamaan avomeren reunan maininkeihin. Monesti useiden viikkojen pituiset kenttäkurssit rakentavat yhteisöllisyyttä opiskelijaryhmässä, joka viettää kaikki päivät ja illat yhdessä, mutta myös opiskelijoiden ja opettajien kesken. Opiskelijan kynnys opetuksen ulkopuoliseen keskusteluun opettajien kanssa on laiturilla tai tutkimusaluksella huomattavasti matalampi kuin luentosalin katederin takana piileskelevän professorin kanssa. Kuinka monet keskustelut maailman tilasta ja urasta olenkaan opiskelijoiden kanssa käynyt rantakallioilla!

Oma kokemukseni kenttäopetuksen suurimmasta merkityksestä onkin, käytännön taitojen harjaannuttamisen ja tutkimuksen teon ohessa, ollut tunne yhteisöllisyydestä ja meribiologin ammatti-identiteetin rakentuminen. Tiesin opiskelijana kuuluvani joukkoon, kun normaaliksi muodostui se, että konttasimme rivissä kuola snorkkelista valuen liukasta rantakalliota vedestä ja muistutimme sukellusmaskien rutistaessa naamojamme lähinnä mopsikennelistä karannutta laumaa. Mutta siihen omintakeiseen laumaan on ollut hyvä kuulua, ja samaisen liukkaan rantakallion reunalla toivotan taas ensi kesänä lauman jäseneksi monta nuorta meribiologia.

 

Miten uusi opiskelija integroituu yhteisöön? – kokemuksia vertaisoppimisesta

Kuva. Courtnie Tosana/Unsplash

Kesän vihreyden haalistuessa alkaa syksyn opetus viipyä opettajan mielessä. Mitä minulla on opettajana annettavana? Mihin panostan opetuksessani tulevana lukuvuonna? Millaisia uudet opiskelijat tänä syksynä ovat? Miten voimme opettajina luoda parhaat edellytykset hyvän oppimisyhteisön synnylle? Ja niin edelleen.

Olen tänä kesänä erityisen paljon pohtinut, miten aloittavien yliopisto-opiskelijoiden opinnot saataisiin hyvin alkuun, ja miten opiskelija kokisi itsensä tervetulleeksi ja osaksi yliopistoyhteisöä – huolimatta hankalasta rajoitusten ja epävarmuuden täyttämästä ajasta.

Yhteisöllisyyden kokemuksen ja kuulumisen tunteen on useissa tutkimuksissa todettu olevan tärkeitä tekijöitä opintojen edistymisen kannalta. Yhtä lailla kuin työskentely hyvässä työyhteisössä, jossa työntekijänä koet kuuluvasi joukkoon, lisää hyvinvointiasi, tyytyväisyyttäsi ja työn laatua, etenevät opiskelijan opinnot paremmin, jos hän kokee kuuluvansa joukkoon ja saa tukea kanssaopiskelijoiltaan. Kanssaopiskelijoiden tuen ja nk. vertaisopettamisen (opettamista, jossa opiskelija opettaa toista opiskelijaa) onkin todettu monessa tutkimuksessa edesauttavan oppimista ja opiskelijoiden sitoutumista opiskeluun.

Koulutusohjelmassamme luotiin muutamia vuosia sitten opintojakso, jossa toisen tai kolmannen vuoden yliopisto-opiskelijat (nk. vertaisopettajat) opettavat n. 70 opintojaan aloittavaa yliopisto-opiskelijaa ja perehdyttävät heidät valitsemiinsa opiskelussa keskeisiin teemoihin. Vuosittain toistuvia tärkeäksi koettuja teemoja ovat olleet mm. koulutusohjelman oppiaineiden esittely, opiskelijavaikuttaminen, etiikka, ympäristöahdistus, opiskelutaidot, sekä kesätyöt ja niiden hakeminen. Kurssin yhteydessä järjestetyt työelämäiltamat ovat myös olleet pidetty ja silmiä avaava väylä opintojen jälkeiseen työelämään. Noin neljä tai viisi vertaisopettajaa suunnittelee ja toteuttaa kurssin osana omia työelämäopintojaan.

Kurssi on nyt pyörinyt opiskelijavoimin, toki meidän opettajien tuella ja ohjauksella, useita vuosia ja koska meillä opettajilla on ollut tunne, että se on edesauttanut opiskelijoiden integroitumista yhteisöömme, päätimme tutkia asiaa ja selvittää millaisia kokemuksia opintojaan aloittavilla opiskelijoilla on siitä, että heitä vastassa yliopistossa ovatkin toiset opiskelijat – toki muiden opettajavetoisten kurssien ohella – ja miten se vaikuttaa yhteisöllisyyden muodostumiseen.

Monivalintakysymysten ohella opiskelijat saivat 3 minuutissa avoimesti kertoa, miten kokivat vertaisopettajien vaikuttaneen heidän integroitumiseensa koulutusohjelmaan. Heitä pyydettiin myös kurssin loppuvaiheessa pienten lukuisten post-it -lappujen avulla hahmottelemaan miten he itse näkivät itsensä osana yliopistoyhteisöä.

Kuva yllä: Opiskelijan post-it hahmotelma (opiskelija itse=vihreä, kanssaopiskelija=oranssi, vertaisopettaja=keltainen, opettaja=pinkki)

 

Vaikka osasimme odottaa vertaisopettamisen tukevan oppimista ja yhteisöllisyyden syntymistä, yllättivät tulokset positiivisuudellaan jopa meidät tutkijat. Yhtä yksittäistä vuosikurssin opiskelijaa lukuun ottamatta kaikki opiskelijat kokivat vertaisopettajien vaikuttaneen positiivisesti. Vertaisopettajat jakoivat uusille opiskelijoille mm. tietoa, kokemuksia, tukea, apua, motivaatiota, rohkaisua ja inspiraatiota. Vertaisuuden myötä heidät koettiin myös helposti lähestyttäviksi ja vertaisopettajat auttoivat yhteisöön integroitumisessa luomalla välittömän ilmapiirin kurssille.

Post-it -hahmotelmat, joita kokeilimme tässä tutkimuksessa ensimmäistä kertaa, antoivat meille kuvaa opiskelijan käsityksistä omasta sijoittumisestaan yhteisöön ja siitä, miten vertaisopettajat koettiin. Yleisimmin opiskelijat kokivat vertaisopettajat ikään kuin välittäjinä opettajan ja opiskelijan välillä, mutta opiskelijoilta löytyi myös muun tyyppisiä näkemyksiä; vertaisopettajat nähtiin opiskelijoina tai tsemppaajina, ja joissain tapauksissa myös puhtaasti opettajina.

Yhteisöllisyyden näkökulmasta oli ilo huomata, että osa opiskelijoista koki kaikki yliopiston toimijat (opettajat, opiskelijat ja vertaisopettajat) samanarvoisina heidän taustastaan riippumatta (kuva alla). Tällaisia opiskelijoita oli kuitenkin vain yksi kymmenestä, mikä viestii sitä, että on vielä paljon tehtävää ennen kuin yliopiston oppimisympäristössä toteutuu tasa-arvoinen oppimista tukeva ja innostava yhteisöllisyys – erityisesti tällaisena epävarmana koronauhan siivittämänä syksynä.