Kun opiskelijasta tuli opettaja ja viruksesta välttämätön

Minun opettajinani on ollut hyvin suuri joukko erilaisia ihmisiä. Ala-asteen kiharapäinen luokanopettaja piti jämäkkyydellään ja lempeydellään meistä kouluaan aloittelevista touhottajista huolta useita vuosia. Yläasteella eteemme saapui joukko oman oppiaineensa hallitsevia opettajia; Sisu-pastillin hajuinen ketjupolttaja takoi päähämme matematiikkaa, reipas punaposkinen biologian opettajamme vei öisille pöllöretkille helmikuiseen saaristoon, ja rentoutta ja kaveruutta pursuava äidinkielen opettajamme viihdytti (tai kirjoittajasta riippuen nolostutti) meitä lukemalla aineitamme ääneen.

Lukiossa tärisin jännityksestä tiukkaakin tiukemman englannin opettajan armoilla. Yritin englannin sanojen sijaan kuumeisesti pohtia keinoja, miten välttyisin opettajan kysymyksiltä ja poraavalta katseelta. Miten ihmeessä teeskennellään huoletonta ja osaavaa, kun pelokas pää kumisee pelkkää tyhjyyttä? Ruotsin tunnilla seurasin avuttomana eturivissä, kun takarivin oppilaat kiusasivat pientä pyöreää opettajaa ja biologian tunnit olivat erittäin omaperäisen opettajahahmon myötä muuttuneet varsin erikoisiksi 1950-lukuhenkisiksi asiantuntijaluennoiksi luonnon ihmeistä.

Koulutaipaleeni ei loppunut lukioon, ja jos koulun ja lukion opettajakunnassa oli erikoisia opettajahahmoja – auktoriteetteja –  kuten opettajista niihin aikoihin ajattelin, niin yliopistossa erikoisuutta riitti sitten vielä kertaluokkaa enemmän. Pedagogiasta ei juuri kenelläkään ollut hajuakaan, mutta innostusta oli sitäkin enemmän. Kasvifysiologian professori innostui luennolle tuomastani viulukotelosta, ja kasvihormoneista siirryttiinkin sujuvasti käsittelemään sitä, miten kasvit reagoivat musiikkiin – asia, joka vasta vuosikymmeniä myöhemmin todistettiin tieteellisesti. Ympäristönsuojelutieteen opettaja mesosi luonnonsuojelullisia aatteitaan ja reputti ne, joiden mielipiteet eivät olleet riittävän radikaaleja. Päästäkseni ”piireihin” minäkin viittä vaille lähdin Lappiin köyttääkseni itseni jonkun hakkuu-uhan alla olevan aarniometsän puuhun. Opiskelijalle liian kalliiseen junalippuun se jo valmiiksi hyttystensyömä yritys taisi kaatua, ja jouduin kurssin osalta tyytymään huonoimpaan mahdolliseen arvosanaan.

Näiden akateemisten opettajien lisäksi minulla on ollut toki viulunsoitonopettajia, tanssiopettajia, lentopallovalmentajia, joogaopettajia ja mehiläistenhoidon opettajia. Muutamia mainitakseni. Mutta kaikkina vuosina, jotka olen itse käynyt kouluja, yliopistoja, oppilaitoksia ja osallistunut mitä kummallisemmille hetken innostuksesta kummunneille kursseille, on minulla, perheeni ja läheisteni ohella, ollut joukko ihmisiä, joiden arvo opettajina on minulle aivan poikkeuksellisen suuri: yliopisto-opiskelijat, joiden kanssa minulla on ollut ilo työskennellä.

Monen muun herkästi aiheestaan innostuvan opettajan tavoin löysin koronakevään lopulla taas kerran itseni uuden ja huikean ääreltä, opiskelijani johdattelemana. Pandemian aikaansaama digiloikka loikittuna seurasin kotikoneelta opiskelijoitteni pitämiä seminaariesityksiä. Syvänmeren eliöt sytyttävät meribiologin jo lähtökotaisesti alta aikayksikön, ja kun opiskelija esitteli meille luonnontieteellisiä peruskäsityksiämme vavisuttavia tutkimustuloksia syvän meren viruksista, löysin itseni kirjaimellisesti hihkumasta ääneen. Itse aiheesta touhottamisen ohella huomasin pohtivani : ”Kuka tässä oikein opettaakaan ja ketä?”

Kuva: Franz Roos/Unsplash

Mitä enemmän olen urani kuluessa opettajuutta pohtinut, opiskellut ja tutkinut, sitä enemmän on käsitykseni ja opetustapani siirtynyt opettajakeskeisestä auktoriteettimaisesta ”minä kerron teille, miten asiat ovat” -luennoinnista opiskelijakeskeiseen vuorovaikutukselliseen oppimiseen. Ja sitä vapautuneemmaksi olen itseni opettajana tuntenut.

Miten helpottavaa onkaan nuorena tutkijana ymmärtää, ettei minun tarvitsekaan opettajana tietää edes kapeasta aihealueesta kaikkea, ja hämmästellä miten olenkaan joskus kuvitellut sen olevan edes mahdollista! Myöhemmin opetuskokemukseni karttuessa olen alkanut ymmärtää, että opetustilanteessa olen opettajana opiskelijan kanssa yhtä lailla oppijana. Joskus opettajana saamani oppi liittyy opetettavaan aiheeseen, kuten tässä syvänmeren esimerkissä. Toisessa tilanteessa voin oppia, ettei käyttämäni opetusmenetelmä toiminutkaan tässä yhteydessä – ja olen taas kasvanut opettajana. Kolmannella kerralla voi oppini olla sosiaalista ja niin edelleen. Avoimin mielin ja uteliaana opettamisesta syntyy vuorovaikutuksellinen opetus- ja oppimistilanne ja yhteisen oppimisen piiri. Mikä voisikaan olla sen parempi lähtökohta onnistuneelle oppimiselle?

Mitä minä tuona aamupäivän seminaariesityksen aikana sitten opiskelijaltani opin? Koronavuosi on ollut virusaiheista uutisvirtaa ja kuvittelin ennakkotietojeni perusteella jo tietäväni viruksista perusasiat: virukset eivät ole eläviä olentoja, ne eivät pysty lisääntymään ilman isäntäsolua (vaikkapa ihmisen solua) ja aiheuttavat monesti isännässä sairauden. Eli tyypillisiä loisia. Merten viruksia on tutkittu viime vuosina lisääntyvässä määrin ja niiden lukumäärä on huikea: yhdessä litrassa merivettä on miljardeja viruksia! Uutena tietona minulle tuli kuitenkin se, että perinteinen käsityksemme viruksista loisina on aivan liian yksinkertainen. Viruksilla on havaittu olevan jopa symbionttisia molempia osapuolia hyödyntäviä suhteita eliöiden kanssa. Syvämeren eliöstölle elintärkeiden bakteerien on osoitettu, ei pelkästään hyötyvän niitä infektoivista viruksista, vaan jopa tarvitsevan virusten perimää oman aineenvaihduntansa toteuttamiseen: näissä äärimmäisissä syvänmeren oloissa bakteerit kuolevat ilman virukselta saamaansa apua. Tämä jos mikä hätkähdyttää jopa virustäyteisten uutiskuukausien jälkeen.

Hyvää Maailman opettajien päivää!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *